Keskellä ei-mitään. Ah, kuinka tällaista slogania voi edes vastustaa. Minä en ainakaan, joka enemmän tai vähemmän tunnetusti pitää retkistä, jotka vievät ei-mihinkään.

Tällä kertaa, Sallan hienosta sloganista huolimatta, retkellä on kuitenkin ihan oikeasti nimetty päämäärä. Päämääränä on Sallan kansallispuisto ja Iso Pyhätunturi. Vaikka Itä-Lapissa on tullut hiihdettyä ja vaellettua jo useissa eri paikoissa, Salla on toistaiseksi jäänyt kesäretkiä lukuunottamatta harmillisesti vain ohikulkumatkaksi.

Pyhätuntureitahan on Lapissa yhtä monta kuin Järvi-Suomessa Pitkäjärveä tai joka kunnassa Koulutietä tai osoitekirjassa Korhosia. Eli monta. Sallaankin on siunautunut Iso Pyhätunturi, joka on Sallan korkein tunturi ja jonka laelta on upeat näkymät. Muistan lukeneeni, ettei pohjoisissa paikannimissä sana ’pyhä’ viittaa millään lailla uskontoon tai uskoon, vaan johonkin saamen kielen sanaan. Mutta koska en löytänytkään muistoilleni luotettavaa lähdettä, jätetään asia sikseen. Otan mielelläni vastaan tästä jotakin omaa päätäni pitävämpää tietoa, jos semmoista joku omaa.

Laitetaan perusteettomien tietojen höpisemisen sijaan sukset jalkaan ja lähdetään kohti tunturin huippua.

Meitä on mukana koko poppoo, me kaksi ja koirat. Papu tosin vastaväitteistä huolimatta joudutaan jättämään lämpimän auton suojiin siksi aikaa, kun lähdemme hiihtämään tunturiin. Umpihanki ja raskas nousu on kolmetoistavuotiaille pikkujaloille liikaa ja Papun retket on nykyään enemmän kotikylällä tepustelua tai lyhyitä reissuja nuotiopaikoille. Papu jää uinumaan tassut tiukasti kaivettuna lammastaljan lämpöön.

Matkalla ylös mietin kateellisena Papun lämmintä lepopaikkaa. Metri metriltä ylöspäin kiivettäessä tunturituuli taistelee päin naamaa kuin koittaakseen työntää meidät takaisin parkkipaikalle. Ei ihme, että muuten hyvin merkitty ja kuuleman mukaan yleensä tiiviiksi tamppautunut polku katoaa välillä kinoksiin ja puiden sinisävyiset reittimerkit hukkuvat hangen nietoksiin.

Kadotamme reitin erityisesti puurajan yläpuolella tuon tuosta eikä meillä etsinnöistä huolimatta ole mitään hajua, missä merkitty reitti kulkee. Tässä kohtaa sillä ei ole kovin suurta väliä. Olemme matkalla tunturia ylös ja aiomme tulla toiselta puolelta tunturia alas, joten eksymisen vaaraa tässä kohtaa ei ole.

Jaksan kuitenkin aina opettajamaisesti varoitella, että tällainenkin helpoksi merkitty reitti voi eri olosuhteissa muuttua tiettömäksi taipaleeksi keskellä raastavan jäistä tuulta. Tunturissa tuskin koskaan voi olla ylivarovainen tai ylivarustautunut. Ainakaan talvella.

Kaikesta karuudesta huolimatta – tai ehkä juuri sen vuoksi – tyhjä ja tuulen tuivertama tunturi on valtavan kaunis. Silmien voi antaa vaeltaa mihin tahansa suuntaan, itään päin katsoessa rajan tuollekin puolelle eivätkä ne tavoita mitään muuta kuin tummaa metsää ja valkoista hankea.

Luonnossa tyhjyys on suunnattoman kaunista.

Koitan järjestellä kameraa tunturin laella jalustalle seisomaan, mutta se ei meinaa pysyä tuulessa pystyssä, vaikka kuinka hautaan jalustan jalkoja hankeen. Olimme ajatelleet pitävämme kahvitauon tunturin päällä maisemia katsellen. Kai jokin lumikökkäre sen verran tuulelta suojaa. Ja pah. Tuuli on armoton, se natisuttaa laella törröttävää näköalatorniakin niin, että kierrän koko tornin varmuuden vuoksi kaukaa. Jos se vaikka lähtee tuosta tuulen matkaan, en halua olla lähelläkään koko metallista kapinetta.

Hiukset sotkeutuu jäisenä pitkin kasvoja (olisi pitänyt laittaa ne kiinni leteillä) ja huppu pysyy päässä vain, jos siitä pitää käsin kiinni. Laitan silmät kiinni ja annan tuulen tuivertaa. Sitä vastaan taisteleminen on täysin turhaa. Se voittaa kumminkin. Tunturissa me ihmiset olemme turhia ja voimattomia luonnonosasia. Tekee itse kullekin hyvää välillä kokea sellainen.

Päädymme hiihtämään pysähtymättä yli tunturin ja suoraan sen toiselle puolelle. Siellä tuuli hieman jo hellittää, mutta ei vielä niin, että sen syleilyssä kehtaisia kahvin verran pysähtyä hankeen lepäämään.

Lähdemme kiertämään lumikuorrutteisia tykkypuita, jotka muistuttavat hahmoiltaan vähintään yhtä paljon vaahtokarkkeja kuin puita.

Etsimme tietynlaisen kuorrutteen saanutta puuta tuulen alapuolelta. Se löytyy pienen nietoksen alta, juuri sopivasti vasten tuulta. Otamme sukset pois jaloista. Humpsahdan heti hankeen vyötäistä myöten. Jatkan matkaa kuusen luokse konttaamalla.

Kaivamme lunta pois kuusen helmoista lumisilla lapasillamme sen verran, että sen alaoksat vapautuvat. Iso Pyhätunturi sijaitsee kansallispuistoalueella, joten kuusen oksistoon ei saa koskea eikä niitä vahingoittaa. Eipä niitä muuallakaan saisi ellei omassa metsässä möyhisi, mutta tässä kohtaa se ei ole tarkoituskaan. Jos hieman sallitte inhimillistää, minusta tuntuu, että kuusi jopa hieman huoahtaa, kun sen tonneittain painavaa lumilastia hieman helpottaa.

Kuusen helmoihin muodostuu pieni luolamainen suoja tuulta vastaan. Vanhan kansan suoja talvisessa metsässä. Pohjalle lampaantalja, eväät esille ja saamme hetken huoahtaa tuiverruksen keskellä. Jos kuusi ja sen helmat olisivat isommat, tässä voisi vaikka nukkua. Lumi ja kuusen oksat eristävät lämpöä vallan mainiosti. Tällä kertaa levähdys on kuitenkin vain kahvikupposen mittainen, mutta tervetullut.

Olosuhteet muuttuvat tunturissa nopeaan, jopa minuuteissa. Pääsemme kokemaan sen kerrankin myös toisin päin. Lähdimme matkaan kovassa tuulessa ja sumuisin maisemin, mutta alaspäin mennessä taivas kirkastuu puolessa minuutissa, tuuli pysähtyy ja aurinko alkaa paistaa vaahtokarkkimetsän takaa. Äsken niin siniharmaan valkoinen maisema on yhtä kultaa ja valkeaa. Kuusten oksilta tippuu enää hiljalleen kimaltavia hiutaleita kuin kultahippuja matkatessamme alas.

Olimme lähteneet matkaan varhain, heti auringon noustessa, joten parkkipaikallekin saavuimme niin, että sen kallista valoisuutta on vielä monta tuntia edessä. Papu kaivautuu ulos lämpimästä takakontista ja vain vaivoin suostuu siirtymään, kun pakkaamme sukset ja lumiset reput sen viereen.

Koska päivänvaloa, energiaa ja kahvia vielä riittää, päätämme käydä vielä toisella, lyhyemmällä hiihdolla jossakin, johon Papukin voisi tulla mukaan. Pikaisen kartan selauksen jälkeen pienen ajomatkan päästä löytyy laavu, jonka luokse pääsee autolla lähes viereen.

Talvella karttaan ei aina ole vain luottamista. Se, mikä kartassa näyttää tieltä, onkin talvella tunnistettavaksi tieksi vain puiden puuttumisesta toistametrisen hangen keskeltä. Joku on kuitenkin ajanut ”tietä” pitkin moottoorikelkalla, joten päätämme hiihtää sen matkan, minkä olimme autolla ajatelleet ajaa. Kulkuneuvo ne suksetkin on.

Matka ei ole pitkä, Papukin sen jaksaa helposti ja pääsemme pitämään nuotiota laavulle. Sen koosta ja läheisestä sijainnista joka paikkaan voi päätellä, että se on varmasti suosittu. Tällä kertaa (kuten yleensä retkillämme) siellä ei kuitenkaan ole ketään ja saamme nauttia kahvinloput ja mukaan pakatut hapanjuureeen leivotut (tietenkin) porkkanakakut rauhassa.

Takaisintulomatkalla poikkeamme vielä Sallan luontokeskuksessa. Jotakin noissa kansallispuistojen kylkeen rakennetuissa palvelukeskuksissa on, että niissä on aina mukava käydä. Niissä on myytävänä paikallista käsityötä, taidetta ja paikallisia herkkuja. Ei juuri koskaan mitään niin sanottua krääsää tai turhaa matkamuistohilua. Mukavaa, että edes täällä haluamme panostaa laadukkaisiin, aitoihin tuotteisiin, jotka tukevat lähialueen käsityötä ja taitoja.

Mukaan lähtee Sallan kansallispuiston paperikartta. Mainitsemisen arvoisen mukava myyjäkin naureskelee, että ostit sitten oman takapihasi kartan. No, ei meidän takapiha ihan tänne asti ulotu, mutta kyllä tämän lähialueeksi voisi jo laskea. Täälläkin on vielä niin paljon lisää retkeiltävää ja ihailtavaa.