Ja kas kummaa, niin tuli kevät. Rytinällä ja äkkiarvaamatta - kuten joka vuosi. Mutta silti se yllättää.

Vain viikko sitten satoi lunta metrisen hangen jatkoksi. Sitten tuli parin päivän lämmin jakso ja suurin osa siitä on tiessään. Ei huolta, ei ihan kaikki, vieläkään, mutta suurin osa.

Kaivoin tänään mansikkapenkin esille. Se on vuosien saatossa hautautunut heinien vallan alle, mutta joskus joku on sitä huolella kasvattanut ja varjellut. Ehkä on sen aika taas loistoon.

Samalla kaivoin varastosta myös kesäkalusteet talon sulalle seinustalle. Siinä kuistin pitäessä pahinta tuulta tuntui ihan oikealta kesältä. Avasimme tämän vaaran ja meidän pirtin virallisen terassikauden siltä istumalta.

Luulen, että tästä kesästä tulee unohtumaton.

Äitienpäiväsunnuntaina jo isoin osa etupellosta on vapautunut hangen painosta ja nauttii päivänpaisteesta suurimman osan päivästä. Porot käyvät napsimassa tuoreimmat kasvustot aivan talon nurkilta. Koirat pitävät ne poissa pihalta, kuten asiaan kuuluu. Vino ja hyvin heikosti kiinni oleva lipputanko sai koristeekseen kaapin perältä löytyneen lipun äitien kunniaksi.

Kävimme pitkästä aikaa myös jossakin muualla kuin kotipitäjällä. Remontin keskeltä ei ole pystynyt oikein irtautumaan mihinkään rautakauppaa kummempaan. (Sinnekin on tosin 45km, joten reissussa menee kyllä puoli päivää, mutta kuitenkin.)

Kuulimme naapurilta, että lähitienoolla on isoja peltoaukeita, johon etelän muuttolinnut kokoontuvat. Löysimme heti pohjoiseen päin ajettaessa yhden. Hymähdimme hieman, kun vanha pariskunta kiikaroi lintuja tien reunaan parkkeeratun auton ikkunasta. Suloista. Jatkoimme matkaa.

Peltoja tuli ja meni, mutta löysimme niiden lisäksi sulaa vettä. Sitä on nähty viimeksi kahdeksan kuukautta sitten, joten se oli pysähdyksen arvoinen paikka.

Sula, taivaansininen järvenselkä ja selkää lämmittävä aurinko. Nyt tuntuu oikealta keväältä.

Jottei kuitenkaan unohdu liiaksi oman asuinpaikan leveyspiirit, mainittakoon vielä, että kun maisemassa on sulaa vettä, sitä on joka paikassa. Kevättulvat ovat korkeimmillaan ja kahlasimme puolta saapasta myöten lujaksi maaksi toivomaamme kannasta pitkin niin sanottuun järven rantaan. Papu sinnitteli perässä, vesi ulottui sitä vatsaan asti. Tulipa toteutettua se eläinlääkärin suosittelema mummokoirauintikin tällä reissulla.

Epämääräiseltä järvenrannalta poikkesimme metsään, joka sekin oli pääosin sula ja niin ihmellisen tuntuinen pitkän talven ja valkoisen hangen hallitsemikauden päätteeksi. Lintukuoro kilkattaa ja kalkattaa. Mekin koitamme, sillä liikumme karhualueella.

Täällä pohjoisella itärajalla on erämainen meno, sekä luonnon että ihmisten suhteen. Karhut, kotkat, sudet ja kaikki muu metsän elo on läsnä joka paikassa. Kotkia on näkynyt jo likimain kymmenkunta lyhyen täälläelomme ajan. Petolintuja ja metsäkanalintuja harva se päivä. Tuntuu kuin eläisi luonnossa, jota kuuluisi olla kaikkialla, mutta se on ahdistettu tänne, missä ei juuri muuta ole. Jonkin ikiaikaisen keskellä, jossa me olemme vain pieni osanen isompaa ketjua.

Juuri niin kuin kuuluukin.

Naapurin vanha herra mainitsi, ettei aio luopua pitkistä kalsareistaan ennen kuin kylän järvi on sula. Taitaa olla vanhan kansan viisautta se, sillä järvenselältä puhaltaa vielä auringon lämmön helposti syrjäyttävä tuuli, joka huitaisee kesäpäiväksi erehdytyn tunnelman hetkessä pois. Kylällä on myös tapana leikkimielisesti kisata siitä, koska järvi on jäistä kokonaan vapaa. Sinisen talon rouva kertoi, että joskus on juhannuksenakin uitu jääpalojen kilistellessä kupeita. Vanhempi herra arveli jäiden lähtevän tänä vuonna jo toukokuussa.

Pääsimme mukaan reilun kahdenkymmenen kyläläisen leikkimieliseen vetoon. Muilla täällä asuvilla on kyllä vinha etumatka, ovathan asuneet täällä lähes koko elämänsä, me vasta kolme viikkoa. Mutta otamme kunnialla vastaan paikan tässä kylässä ja sen tulevaisuudenkin elossa.