Vuodenvaihteen kuulumisia, minielokuvani julkinen esitys ja valokuvanäyttelyn yllättävä käänne

4. tammik.

Oli joulu ja uusi vuosi. Ja paljon pyhäpäiviä siellä välissä. Ne meni jotenkin ohitse. Osittain varmaankin siksi, että minä - kuten ilmeisesti aika moni muukin tänä vuonna, vietti vuoden viimeiset pyhät sairasvuoteella. Phuuh.

Olen huono sairastamaan. Olen harvoin sairaana. Tai ainakin ennen tätä vuotta olen voinut niin sanoa, mutta nyt, kun tämän vuoden saldo on kolme pitkähköä flunssaa, en ehkä uskalla enää kehuskella.

Koska historiaan ei kuulu kovin paljon sairastelua (mistä osaan pikku hiljaa olla myös eri tavalla kiitollinen), en tiedä, miten sairastaa. En malta olla paikalla ja vain olla. Onneksi kehoni osaa homman paremmin kuin mieli ja laittaa minut lähinnä nukkumaan toistakymmentä tuntia vuorokaudessa, kunnes olen tarpeeksi terve jaksamaan puuhailua.

Kuten sanoin aiemmassa kirjoituksessa, vietimme joulua uudessa kodissamme Kuusamossa. Hirsipirtin viileässä reilussa 15 asteessa oli mukavaa kääriytyä peittoihin sohvalle joulukuusen valojen katveeseen, katsella ikkunasta sinisen pimeää vaaramaisemaa tai loputtomia jouluelokuvia E:n virittämältä valkokankaalta. Meillä ei ole televisiota, joten tällainen viritys todella tuntui luksukselta ja voin sanoakin katsoneeni joulun aikaan elokuvia koko vuoden mitalta.

Pienen valoisan hetken, ja silloin kun vointini antoi myöten, kävimme kiertämässä uusia kotikulmia tonttujen tuomalla potkukelkalla. Untuvanpehmeään uuteen lumeen haudattu sinisävyinen kaamosmaisema kynttiläkuusineen oli ihanaa vaihtelua päiväkausien digielokuvien värikylläiseen maailmaan tuijottamiseen.

Kotiin Tunturi-Lappiin palasimme vuodenvaihteeksi. Sinne jäi pirtti kylmenemään vaaran laelle lumen alle vielä yhdeksi talveksi yksinään ennen kuin keväällä muutamme sinne vakituisesti asumaan.

Vaikkei pirtti varsinaisesti vielä ihan omalta kodilta tunnukaan, sen jättäminen kyllä tuntui jossakin. Kai sitä pikku hiljaa alkaa tottua ajatukseen, että tästä on tulossa oma - toivottavasti pitkäaikainen - koti.

Juuri ennen vuodenvaihdetta oli jännittävä ilta! Loppusyksystä minua pyydettiin mukaan Taivasalla ja GMC-Picturesin järjestämiin elokuvailtoihin. Tiimi pyysi minua tekemään talviaiheisen minielokuvan, jonka voisi näyttää kahdessa elokuvaillassa. Toinen oli jo marraskuun puolivälissä Helsingissä, toinen nyt juuri ennen uutta vuotta Ylläksellä. Jälkimmäisessä olin paikan päällä itsekin. Tukijoukkoina tietenkin E ja ihana ystäväni M. Tukijoukot tuli tarpeeseen, ilta oli jännittävä.

Oli jännittävää ensinnäkin nähdä niin paljon ihmisiä samaan aikaan (en käy usein missään tapahtumissa :D) ja toiseksi siksi, että minun tekeleeni oli heidän kaikkien katseltavana valtavalta ruudulta. Lisäksi kerroin elokuvani teosta ja vastailin muutamaan kysymykseen sen jälkeen. Valtavasti kiitoksia kaikille paikalla olleilla ja erityisesti vielä Taivasalla -porukalle ja GMC-Picturesin tiimille, kun kutsuitte minut mukaan näin hienoon projektiin.

Minielokuvani on toistaiseksi näytetty vain näissä kahdessa elokuvaillassa, mutta näiden jälkeen aion laittaa sen myös YouTube-kanavalleni julkisesti näkyviin, kun saan kirjoitettua ensin englanninkieliset tekstitykset. Vastoin yleistä tapaani, elokuvani oli suomeksi selostettu. Kerron kyllä täälläkin, kun elokuva on kaikille näkyvissä.

Elokuvailta oli loppuunmyyty (hurjaa!), palaute ja yleinen tunnelma oli mahtava. Minun elokuvani joukossa oli paljon vapaalaskuleffoja ja muutama puheenvuoro. Erityisesti inspiroiduin Kilpisjärvelle Lappeenrannasta muuttaneen Marika Varpeniuksen puheenvuorosta.

Hurjan ihailtava tarina siirtää nelihenkisen perheen koko elämä vakituisesti kaupunkiympäristöstä keskelle Suomen arktisinta kylää, rakentaa talo keskellä Kilpisjärven kylmintä talvea ja vielä perustaa oma yritys sadan hengen pohjoiseen pikku kylään.

Marika on perustanut uuden, valtavan kauniin ja viimeisen päälle viimeistellyn ulkoilulehden Luode. Sen kirjoituksiin on nostettu uudenlaisia ja inspiroivia ulkoilutarinoita mahdottoman upeiden valokuvien kera. Meille lähti elokuvaillasta mukaan lehden ensimmäinen numero ja olen lukenut sitä maltilla nauttien ja ihmetyksestä ihaillen. Tätä on ulkoilukulttuuri kaivannut.

Ja vielä vuodenvaihteen yllättävä ilouutinen. Valokuvanäyttelyni Kittilän kirjastossa tuli päätökseen vuodenvaihteessa, kävimme E:n kanssa sen purkamassa jouluturisteja pullottavassa Kittilän kylässä. Vain muutama päivää aiemmin olin kuitenkin saanut sähköpostin Kolarin kirjastolta. Hekin haluaisivat näyttelyni esille. Kuinka mahtavaa!

Hurautin pakulla Kolarin kirjaston pihaan heti seuraavana arkiaamuna ja purin näyttelyn suoraan seuraavalle seinälle. Tässähän on jo ihan konkariolo näyttelyiden suhteen. Esillelaittokin sujui vähintään tuplasti nopeammin kuin ensikertalaiselta.

Valokuvanäyttelyni jatkaa siis eloaan vielä ainakin tammikuun loppuun asti Kolarin kirjaston Valtuustosalissa. Aion kysyä jatkoa mahdollisesti vielä helmikuunkin, silloin hiihtolomamatkalaiset voisivat myös pysähtyä ihailemassa Kolarin kirkonkylää ja valokuviani ennen matkansa jatkumista kohti lumisia tuntureita ja hiihtokeskuksia.

Ihanaa, jos pääset paikalle tammi-helmikuussa katsomaan näyttelyäni. Ja jos et, pieni virtuaalinen valokuvapuotini toimii edelleen ja lähettää tälläkin viikolla pohjoisen palasia, valokuviani täältä Tunturi-Lapista ympäri Suomen ja ympäri maailman. Suuri kiitos jo sieltä valokuvia tilanneille ja oman, pienen, pohjoisen yritykseni tukemisesta 💙