ME OSTETTIIN TALO - Unelmien talo pohjoisesta

31. jouluk.

Huh, nyt se on vihdoin totta. Reilut kaksi vuotta on etsitty unelmien taloa, hirsistä pirttiä pohjoisen taivaan alta luonnon ääreltä. On kierretty kyliä, soiteltu puheluita virastoille, virkamiehille ja maanomistajille. Koputeltu tuntemattomien ihmisten ovia, käyty pirteissä kahvilla ja naapureissa kyselty mahdollisia myyjiä.

Oman talon löytäminen Pohjois-Suomesta tuntui lähes mahdottomalta tehtävältä.

Mutta tässä se nyt on.

Olen tännekin kirjoittanut, miten vaikea projekti talon etsintä on ollut. Pohjoisessa on hyvin vähän taloja markkinoilla, vielä vähemmän vanhoja taloja ja vaikka niitä näkee teiden varsilla hylättynä ja autioina, aina ne kuuluu jollekin. Jonkun rakas suvun kesäpaikka, josta ei olla valmiita luopumaan. "Veljen poika siellä käy kerran vuodessa viikon kalareissulla, ei myö siitä kehata luopua" -tarinat on tulleet tuttuakin tutummiksi.

Vanhimmat hirsitalot kokivat kovan kohtalon sodassa, kun lähes koko Pohjois-Suomi poltettiin maan tasalle. Kaikki kylät, ladot ja talot menivät säälimättä. Ne, jotka säästyivät, ovat harvinaisia ja niiden taakse kätkeytyy tarinoita, juonitteluita ja suomalaisten kekseliäisyyttä. Kuka on piilottanut vihollisten veneet, etteivät pääse järven vastarannan kylää polttamaan, kuka upseeri on "unohtanut" kertoa joukkuelleen vanhan kylän olemassaolosta, koska siellä on asunut suomalainen, kaunis neito. Etsimme taloa ja kylää, jolla on historia ja tarina.

Täältä sen löysimme.

Talomme sijaitsee meillekin hieman yllättäen Pohjois-Kuusamossa. Siis lähes 400km päässä sieltä, missä tällä hetkellä asumme. Muutamme länsirajalta aivan itärajan tuntumaan, paikkakunnalle, josta emme tunne ketään emmekä tiedä mitään.

Paitsi sen, että paikan luonto on uskomattoman kaunista. Siellä yhdistyy pohjoisen arktinen luonto, vaaramaisemat ja kynttiläkuuset, lähialueen kansallispuistot ja itäiset erämaat. Rauhalliset pikku kylät, runsaslumiset talvet, keskiyön aurinko ja talven paukkupakkaset.

Mutta myös minulle niin tärkeä peltomaisema, kukkaniityt, oma kasvimaa ja marjapensaat. Omat ulkorakennukset, joissa on tilaa rakentaa ja ideoida. Vanhaan verstaaseen mahtuu nikkaroimaan ensi kesänä pakun sisustusta uudelleen, sen toiseen päätyyn rakentunee luova tila, musiikkistudio, josta on näkymä suoraan vaarajonoiseen järvimaisemaan.

Kylä on pieni, siellä asuu meidät mukaan lukien 25 henkilöä, taloja on noin kymmenisen kappaletta kerättynä suloisesti vaaran laen tuntumaan. Meidän talo on kylän korkeimmalla kohdalla - ja kylän vanhin. Lähes kaikki kyläläiset ovat sukua keskenään ja jokaisella on oma tarinansa kerrottavana talostamme. Joku on syntynyt siellä, toisen isomummo on asunut siellä 1800-luvulla, joku kertoo siellä ammuttaneen haulikolla. Vanhat hirret huokuvat tarinoita ja kuiskivat niitä kai sille, joka pysähtyy kuuntelemaan. Toivottavasti myös meille.

175 vuotta sitten pystytetty hirsitalo nojaa suuntaan ja toiseen eikä sieltä suoria linjoja juuri löydä. Kuulemma näin kauan paikallaan ollut talo on ajan saatossa omalle paikalleen jämähtänyt siihen kohtaan, missä sen on hyvä olla eikä siitä enää mihinkään liiku. Meille talo on aivan täydellinen juuri sellaisenaan. Se on nähnyt sodat ja nälät, onpa siellä juhlittu Suomen itsenäistymistäkin ja jo silloin se on ollut lähes vanhuusiässä. On kunnia saada liittyä osaksi talon pitkää historiaa, joka jatkuu toivottavasti entistä ehompana myös meidän jälkeen.

Pääsimme viettämään joulua omaan huuruiseen hirsitupaan. Vaaran laella kököttävä talo saa kestää jokaisen lumipuhurin ja tunturituulen ja sydäntalvella myös näyttää siltä. Punainen talo on tuulen puolelta senttien huurukerroksen kuorruttama, etuoven edestä saa potkia puolisen metriä tuulen tuivertamaa lunta joka aamu ja ikkunoille kertyy kuurankukkien lisäksi kinoksia kuin kermavaahtoa.

Sisälle hirsien suojaan tuuli ei tunnu eikä kuulu. Paksut seinät huokuvat kunnioitettavaa hiljaisuutta, joskin jokin nurkka saattaa vinkaista tuulesta tai hirsi paukahtaa pakkasesta, mutta se kuuluu asiaan. Olen varma, että uunin pankolla asuu tonttu. Laitoin sinne joulun kunniaiksi voileivän, jotta talon haltija ottaa meidät uudet asukit varmasti hyvillä mielin vastaan.

Joulu omassa hirsituvassa oli tunnelmallinen, mutta viileä. Talo on talvet ollut kylmillään, siinä ei ole tiettävästi asuttu vakituisesti vuosikymmeniin ennen kuin me muutamme siihen. Korkeilla sähkön hinnoilla on kätevää pystyä pitämään isoa tupaa kylmillään, mutta sen saaminen lämpimäksi keskellä kylmintä talvea onkin oma asiansa.

E meni edeltä lämmittämään tupaa. Lähtölämpötila sisätiloissa oli -8 astetta. Parhaimmillaan kävimme 18 lämpöasteessa, kun talon viittä puulämmitteistä takkaa ja uunia oli lämmitetty päivittäin viisi päivää putkeen. Ensi talveksi pitänee varata kasoittain puuta ja lisää villapaitoja. Mutta näin sitä on ennenkin pärjätty.

Me muutamme taloon vasta kesän korvalla, toukokuun aikana. Saamme rauhassa tutustua tienooseen, kasvattaa vihannekset ja marjat omalla maalla ja säilöä ne syksyksi, soudella kirkasvetisellä järvellä ja patikoida vaaramaastossa ennen seuraavan talven lämmitysrumbaa. Siihen mennessä ehdimme opiskella puulämmittämisestä lisää, vedettyä taloon kylmän veden lisäksi myös lämpimän veden ja asettua yhdessä talon kanssa uhmaamaan pohjolan talvea vaaran laelle.

Palasimme uuden vuoden viettoon takaisin kotiin Tunturi-Lappiin. Täältä lähteminen keväällä on etenkin minulle iso asia ja onkin ihanaa, että saan tämän talven viettää täällä rauhassa ja mutustella uutta muutosta. Se vie taatusti aikaa eikä ole helppo, mutta olen päätökseen enemmän kuin tyytyväinen. Talo on unelmieni täyttymys, jonkalaisesta olen unelmoinut niin kauan kuin muistan. Toiset haaveilee urasta, perheestä, koulutuksesta tai matkustelusta. Minä olen lapsesta asti haaveillut, että saan kasvattaa omat vihannekset pihalla, saada avaruutta ja valtavan tähtitaivaan ylleni ja juosta vapaana niityillä ja pelloilla. Nyt se on totta.