Olen kulkenut tietyllä tavalla koko elämäni. En ole asunut pitkään paikoillani, olen mennyt ja tullut. Seilannut. Lentänyt. Ajanut. Kävellyt. Patikoinut. En kulkeutunut vaan kulkenut. Siinä on eroa.

Mutta niinhän me kaikki. Matkalla kai tässä ollaan tavalla tai toisella jokikinen, toiset näkyvämmin kuin toiset. Ei tarvitse lähteä maailman ääriin saavuttaakseen suuria, ollakseen matkalla.Saatoin varastaa jonkun tunnuslauseen, mutta mielestäni se kuvaa matkaani ja elämänfilosofiaani niin hyvin, että taidan sen pitää ellei kukaan väitä vastaan.

Matkalla perillä

Voisin kirjoittaa faktapohjaisen kirjoituksen, kuljin näin ja näin monta kilometriä, kulutin näin ja näin paljon rahaa polttoaineeseen, vierailin näin ja näin monessa paikassa, kohtasin näin ja näin monta uutta ihmistä. Mutta en kirjoita. En ole faktaihminen, olen tarinaihminen. Tarinat kertovat, ne muistetaan, ne koskettaa. Faktat on vain faktoja, niitä on maailma täynnä. Tarinat on unohdetumpia, mutta sitäkin arvokkaampia. Kumpia muistellaan kuolinvuoteeella, elämän faktoja vai tarinoita?

Niinpä.

Osa teistä lukijoista on seurannut matkaani alusta asti. Toistan itseäni taas, mutta kiitän joka ikistä siitä, että olette mukana ❤️ Inspiroitte minua jatkamaan, seikkailemaan, kuvaamaan ja videoimaan, tekemään koko tätä hommaa. Olen ihan häkeltynyt kommenttien, kysymysten ja kaikkien reaktioiden määrästä, joita olen saanut matkani aikana. Kiiiiiitos 🥰

Jos olet juuri tupsahtanu kyytiini, tervetuloa. Jotta olemme kaikki samalla lähtöviivalla, tarinani tiiviisti kerrottuna: Ostin keväällä pakettiauton, rakensin siitä itselleni kodin, sängyn, keittiön ja asuttavan tilan periaatteella "vaneri tuohon, ruuvi perään, eiköhän se kasassa pysy". Jos haluat lukea tarkemmin ja nähdä kuvia valmiista autokodistani, katso aiempi kirjoitukseni pakun valmistumisesta.

Muutin pakettiautooni alkukesästä, asuin ja matkustin siinä koko kesän. Se oli ainut kotini, olin osoitteeton ja koditon. Nukuin kaikki yöt pakettiautossa tai retkeillessäni teltassa. Kokkasin, pesin tiskini, pyykkini, itseni ja koirani pääosin luonnossa, joissa, puroissa ja kirkkaissa pohjoisen lammissa. Elin ulkoilmaelämää yhteensä 63 päivää kotinani pakettiautoni. Keräsin tarinoita, muistoja, elämän pieniä ja suuria seikkailuja. Liitän tarinat tiiviisti valokuviin, koska niin ne näen ja muistan. Paikat, ihmiset ja aika sekoittuvat näissä tarinoissa ja kuvissa, mutta kaikki niistä on kesän matkani varrelta ja kaikki hetket, kuvat ja ihmiset minulle tärkeitä.

Joten, tässä pieniä palasia, tarinoita valokuvien kanssa elostani pakettiautokodissani Bertassa.

Kello kymmenen aikaan lähden kiipeämään tunturiin. Ei oikeastaan huvittaisi. Sääsket syövät matkalla, koitan huitoa niitä koivunoksalla kävellessäni märin lenkkarein suomättäitä pitkin. Ne unohtuu ylhäällä. Valo on kultaista ja niin kirkasta, että silmiiin sattuu. Se paistaa läpi keskiyön ja vain horisontista nouseva pilviverho saa sen himmentymään hetkeksi. Luulin, että huipulla olisi muitakin, mutta saan pitää sen ja hetken valon kokonaan itselläni. Aurinko laskee tuntureiden tasalle, muttei pääse niiden taakse, vaan aloittaa uuden kierroksen ja uuden päivän.

Sataa vettä enkä ole varma, oliko tämä hyvä ilta olla tunturissa. Odotan tunnin ja toisenkin autossa sateen kolistellessa peltikattoa ja luen kirjaa saamelaisten historiasta. Keitän kupin kahvia ja harmittelen vähäistä tietouttani oman maani alkuperäiskansasta. Sade lakkaa rummutuksensa ja lähden laakealle tunturinhuipulle. On yötön yö, mutta aurinko ei paista. Sen sijaisena toimii valoisan yön ja tuntureiden sininen hohka. Naapurimaan vuoret keikistelevät horisontissa valkoisissa lumihunnuissaan. Maisemassa ei näy maiden rajoja, vaikka tiedän tismalleen, missä ne kulkevat. Kaikki on samaa, sinisävyin maalattua metsää ja kumpuilevaa metsien peittämiä vaaroja, joiden yli pilvet ja linnut kulkevat vapaana ja huoletta mistään rajoista tietämättä.

Olen ajanut niin pohjoiseen kuin oman maani rajojen sisällä pääsen. On kuuma, liian kuuma kesäkuuksi. Porot juoksevat edelläni tiellä kieli pitkällä läähättäen ja polvet naksuen. Vedän valkoisen mekon päälleni, vaikka vähän nolottaa ylittää maantie keijumekossa kameratarvikkeet kainalossa, paljain varpain. En välitä. Tie päättyy muutaman kilometrin päässä Norjan rajaan, joka on tällä hetkellä kiinni, joten täällä ei kovin moni edes käy. Kiipeän pehmeässä hiekassa joen rannalta nousevalle harjulle. Kauempana tiellä poliisiauto ajaa ohi ja hidastaa vauhtiaan, näkee kai kummat puuhani, mutta jatkaa kuitenkin matkaansa.

Kuva: Sanna Juutilainen

Melon ystävän kanssa järven tuulisella selällä. Minä pysyn juuri ja juuri aallokossa pystyssä, ystävä viuhtoo edellä ammattilaisen ottein. "Hyvin sä vedät, eteenpäin vain samalla lailla". Evästelemme alkukesän makeiden mansikoiden kanssa pienellä autiolla saarella keskellä järvenselkää ja juttelemme syntyjä syviä tuulessa, joka meinaa viedä hatut ja eväät mennessään. Nauramme ja itkemme yhdessä elämän kummallisuuksille ja oikuille. Saaren poukamissa vesilintujen poikaset opettelevat elämään vaadittavia taitoja ja piipittävät keinuessaan samassa aallokossa, jossa me melomme.

Ajan Utsjoen kylän lävitse, auton mittari näyttää häkellyttävää +37 astetta. On niin kuuma, että on vaikea hengittää. Olen viettänyt viimeisen viikon yksin ja pitkästä aikaa koen yksinäisyyttä. Saan viestin: "Missä matkaat, olen matkalla pohjoiseen, lähdetkö retkeilemään?" Jaksamme kävellä kuumuudessa vain muutaman kilometrin Tenojoen rantaan, kokkaamme ruokaa suljetun kodan kamiinan kuumuudessa, koska on metsäpalovaroitus eikä joen rannan viileydessä olevalla nuotiopaikalla voi tehdä avotulta. Ruoanlaiton lomassa istumme Tenojoen kylmässä virrassa, joka pyörittää pohjan kiviä ja meitä yhtä armottomasti virratessaan kohti Jäämerta. Kuvittelemme olevamme hienossa kylpylässä.

"Meillä on muutama päivä lomaa ja haluttaisiin matkata sun kanssa pakussa. Voitko ottaa meidät mukaan?" Matkaamme erämaahan, koska ajoittain ärsyynnymme valmiiden polkujen leveydestä ja kilometrikylteistä. Kävelemme sateessa, tunturin laella se antaa periksi juuri sen verran, että pääsemme nauttimaan maiseman avaruudesta ja Venäjälle asti ulottuvista tunturijonoista. Muutamme reittisuunnitelmaa huonon sään vuoksi. Korkea tunturinhuipputavoite saa jäädä, sen sijaan päivän kohokohta on pieni, mitäänsanomaton tasainen kivi keskellä erämaametsää. Katamme sen päälle lounaan pöytäliinan päälle, jota ystäväni kantaa mukanaan joka retkellä. Annamme kivelle hassun nimen ja naureskelemme sille koko loppumatkan.

Kävelemme Pyhä-Luoston kansallispuiston vanhoissa metsissä. Välillä on pakko pysähtyä, koska mustikat ovat niin herkullisen pulleita, ettei niitä vain voi ohittaa. Kierrämme usean meille merkityksellisen paikan, juttelemme ja olemme hiljaa. Kyselemme mieleen pulpahtavia, täysin irrallisia kysymyksiä ja pohdimme yhdessä niihin vastauksia. Kiipeämme korkeimmalle tunturille. Rakkakivikon irtokivet lipsuvat lenkkareiden alta, ihastelemme niihin piirrettyjä, miljoonia vuosia vanhoja merenpohjan aaltokuvioita. Illansuussa melomme saman tunturin varjossa järvellä. Minä kameran kanssa laudan päällä keikkuen, takanani minulle valtuutettu meloja, joka koittaa pysyä pystyssä ja samaan aikaan meloa sinne tänne huutamieni käskyjen mukaan, kun yritän tallentaa kameralle muiden melojien menoa. Käsivoimin järven keskelle melottu saunalautta tupsauttaa savua meidän ja tuntureiden väliin. Grilli lautan kulmalla lämmittää meille melojille iltapalaa Pyhäjärven ilta-auringossa.

On kesäkuun alku. Olen löytäny jollakin ihmeellisellä tuurilla mitä hienoimman yöpaikan itselleni ja autolleni muutama kymmen kilometriä Utsjoelta etelään. Vieressä kohisee koski, jota jään tuijottamaan usean päivän ajaksi. Olen ensimmäisiä päiviä yksin, ensimmäisiä päiviä matkalla. Tiskaan verkkaisesti astiat yksi kerrallaan, miten en todellakaan tekisi kotona ja kuulen vain kosken pauhun päässäni. En muuta. Jätän astiat kuivumaan keskikesän aurinkoon, pienten vihreiden lehtien lomaan.

Olen viettänyt viimeiset päivät yksin Inarin itäpuolella. Pessyt pyykkiä puolipäivää, koska niin pitkään siinä menee. Eipä se ole haitannu, kun on aikaa. Kävelen pientä hiekkatietä pitkin, jolle olen parkkeerannut autoni, koska katsoin, ettei sen varrella asu ketään eikä se johda mihinkään. Löydän kuitenkin talon, vanhan ja harmaahirsisen, niin kauniin, että jään hetkeksi sitä ihailemaan. Talosta tulee tielle perhe, "Tulimme katsomaan, kuka täällä kävelee kuin lähiössä konsanaan. Täällä ei yleensä kulkijoita ole. Kukas sinä olet?" Perhe näyttää taloaan, kun kerron, miten kaunis se on. Minut viedään joka huoneeseen, saunakamariin ja varastoon. Kerrotaan, että talo ja sen tavarat ovat lähes kaikki alkuperäisiä, peruja nelikymmenluvulta. Ilman sähköä ja juoksevaa vettä kesien vietto siinä onnistuu paremmin kuin hyvin. Turhat asiat karsiutuvat pois ja jää aikaa elämän yksinkertaisuudelle. Nautin perheen seurasta suunnattomasti.

Viime päivät on olleet viileitä. Nukun autossa parin peiton alla ja päivisinkin hieman paleltaa. Olen jossakin idässä, Savukosken kunnassa, mutta en ihan tarkkaan tiedä missä. Sillä ei ole oikeastaan mitään väliä. Olen löytänyt hämmentävän kirkkaan ja pohjattomalta tuntuvan suolammen. Hiukset on pakko pestä, mutta vesi ja ilma on kylmää eikä huvita. Istun vain pyyhe päälläni lammen reunalla ja viivyttelen veteen menemistä. Kun jostain löydän rohkeuden päästää irti tunturikoivun juurakosta ja heittäytyä veteen, huudahdan hassusti sen kylmyydestä ja siitä tunteesta, mitä irti päästäminen aiheuttaa. Onneksi kukaan ei kuule. Vastarannalla korpit lehahtavat kyllä lentoon ja huutavat oman närkästyneen vastauksensa erämaan rauhan rikkojalle.

Olen kävellyt kaksi päivää kauniissa, mutta kolmatta päivää jo hieman tylsäksi käyneessä metsikössä. On satanut, olen kastunut ja kuivatellut itseäni ja retkiväleitäni. Polku kääntyy sillan yli takaisin, joen toiselle puolelle. Kiipeän jyrkkää rinnettä hengästyneenä ylös. Sadepilvet vetävät hetken henkeä ja antavat minun pitää maisemahetken yksin, ilman niiden kosteaa seuraa. Kuulen joen kohinan ylös asti. Näen sen kiemurtelevan metsän läpi kuin eksoottinen, turkoosi käärme.

Kävelemme tunturinlaen hikisessä keskiyön auringossa. Mäkäräiset ovat ainoat, jotka pitävät ääntä, muuten on tyyntä ja täysin hiljaista. Kuuman valon värit sekoittuvat soljuen taivaanrannan tuntureiden ääriviivoihin. Kävelemme rakkakivikon reunalle ja kohotamme viinilasilliset, oikeastaan viinikuksalliset kauniin yön kunniaksi ja jaamme tunnistamattomaksi sulaneen suklaapatukan kolmeen osaan. Koitamme olla välittämättä mäkäräisten yrityksistä pesiytyä korviin ja nenään. Osa niistä hukuttautuu viiniin, jonka juomme silti, koska se on tänne asti tuotukin.

Rakastan seikkailuja. Niitä, joissa valvotaan koko yö, kiivetään korkeimmalle tunturille, melotaan aavalla järvellä tai viidakkomaisilla pohjoisen joilla, kiivetään jyrkkäreunaisilla kalliolla tai vaelletaan monta päivää. Mutta rakastan myös aivan pieniä hetkiä. Niitä, jotka ansaitsisivat paljon enemmän huomiota kuin kumppaninsa suuret seikkailut. Niitä, joissa ei välttämättä ole isojen tarinoiden aihetta, mutta kun malttaa pysähtyä, ne tarjoavat vähintään yhtä paljon. Sitä, kun ilta taittuu hetkittäin yöksi kehittäen sumua alhaalla makaavan joen pintaan. Villasukat jalassa nappaan tästä täydellisestä sinisävyisestä maalauksesta puhelimella kuvan auton ovenraosta. Sitä, kun keltainen kukkapelto tanssii merituulessa, minä makaan sen seassa kameran kanssa välittämättä vieressä asiaa ihmettelevistä norjalaisista työmiehistä, jotka pulputtavat Pohjois-Norjan murteellaan jotakin kummallisista turisteista. Sitä, kun Kilpisjärvi kuuman päivän päätteeksi uinahtaa vuorten varjoon ja olen varma, ettei alhaalla olevat, kylän lukuisat kesävierailijat huomaa sen yritystä keikistellä kauneudellaan.

Istun jossakin Inarijärven pohjoispuolella sijaitsevan pienen, kirkkaan lammen rannalla. Pesen hampaita nojaten sen rantakiveen ja katson järven pinnan heijastuksissa lipuvia pilviä. Pinnan alta erottuu kivet ja uppotukit niin pitkälle kuin silmä kantaa. Tiputan kiven veteen ihan vain kokeillakseni, onko sen pinta todellinen vai silmänlumetta. Kasvavat ympyrät rikkovat pinnan, totta se on. Hörppään vettä huoletta ja jatkan aamutoimiani.

Ajan koko kesän reissun päätteeksi ensimmäistä kertaa kohti Tunturi-Lappia, kotia. Pysähdyn parkkipaikalle, josta on esteetön näkymä Pallas-Yllästunturin kansallispuiston tunturijonolle. Katson, kun rankkasade piiskaa niiden yli valtavalla voimalla kadottaen ne hetkeksi näkyvistä, jatkaen sitten matkaansa seuraavalle tunturijonolle.

Olen kiivennyt pienen kukkulan päälle Pohjois-Norjassa. Norjan mittakaavassa aika mitättömän kukkulan, mutta sen laelta näkee silti kauas. Alhaalla meri kohkaa kalliota vasten, tuuli puhaltaa hiuksia kasvoille niin, että se jo vähän ärsyttää. Kallion koloissa keinuu violetteja kissankelloja samassa tuulessa, leppoisasti ja tyytyväisen oloisena. Lauma lokkeja on löytänyt rannalta jotakin juhlimisen arvoista ja kiljuen huutelevat toisilleen sen upeutta tanssahdellen viimaisessa merituulessa ylös ja alas. Luulen näkeväni mylläävässä aallokossa pyöriäisten hahmoja, mutta sekoittuva meri sekoittaa silmänikin.

Tässä kävi nyt niin kuin yleensä. Lähdin kirjoittamaan ihan toisenlaista kirjoitusta, mutta tällainen tästä tuli. Irrallisten tarinoiden palasia ja valokuvia. Nyt, kun katson kirjoitustani tulee olo, ettei siinä ole tarpeeksi, vaikka olen kirjoittanut tätä kohta kolme päivää. Olisi niin monta muuta tarinaa, kuvaa, kohtaamista matkan varrelta, etten varmasti saisi ikinä tätä kirjoitusta valmiiksi, jos en nyt vain anna olla.

Jos jostain syystä kaipaat tämän tulvan jälkeen vielä lisää tarinoita, niitä löytyy lyhyiden videoiden muodossa Instagram-profiilisivullani kohokohdista otsikoilla "Vanlife", pidempien videoiden muodossa YouTube-kanavaltani ja pidempien kirjoitusten muodossa täältä blogistani.

Jos olet lukenut tänne asti, ihanaa! 🥰 Olen kiitollinen, että olet mukanani jakamassa palasia elämäni isoista ja pienistä tarinoista. Yksi hieno seikkailu päättyy, mutta tarinat ja uudet seikkailut jatkuvat. Joskus ei edes uskalla arvailla, mitä kaikkea voikaan olla tulossa.