Talvi on tänä vuonna tullut ja mennyt. Tekee tuloaan, mutta hitaasti ja hatarasti. Illat on pimeitä, tuntuu, että niin ovat päivätkin, kun aurinko laskee kolmen aikaan ja noin viikko sitten vielä lumeton maa nielee ne vähäisienkin tuntien valon itseensä ja nielaisee kaiken mustaan pimeyteen.

Onneksi tuli lumi ja valaisi kaiken.

Ennen lumen tuloa lokakuun lopussa ehdittiin käydä sulan maan aikana vielä Lapin suurtuntureilla muutaman yön reissulla. Tuntureiden laella tukka tuulessa hulmuten unohtuu kaikki maailman meno, hyvä ja huono. Siinä ei ole olemassa kuin yksi pieni ihminen alla suunnattoman suuren taivaan ja loputtoman tunturiluonnon.

Kehoitan kaikkia maailman menosta enemmän tai vähemmän huolehtivia suuntaamaan luonnon helmaan. Kokeilemaan, miltä tuntuu, kun on ihan oikeasti läsnä vain tässä hetkessä. Hengähtämään ja havainnoimaan. Pysäyttämään sen loputtomalta tuntuvan infotulvan, johon kaikki tuntuu alinomaa hukkuvan. Tulvan, jossa myllertää hyvät ja huonot uutiset niin valtavaa vauhtia, ettei niitä kukaan millään ehdi sisäistämään. Se tulva kyllä jatkaa menoaan, vaikka itse et siinä uisi mukana. Etkä jää silti mistään paitsi. Parhaimmassa tapauksessa saatat huomata, että kuivalla maalla onkin parempi olla. Edes hetken ajan.

Ennen lunta koetimme keskittyä olemaan ulkona mahdollisimman paljon, vaikkei se välttämättä aina huvita. Sinne lähteminenhän se vaivalloisimmalta tuntuu (vaikka käytännössä suurin vaiva siinä on ulko-oven avaaminen).

Mutta sisältä ikkunasta katsoen pimeä maailma onkin ulkona paljon kauniimpi. Auringonlaskun värit kirkkaammat ja raikas ilma tyhjentää mielen. Vaikkei olisi omaa takapihaa kauempana.

Lumen tullessa myös porot ovat joka paikassa. Tai no, sitä ne ovat ihan vuoden jokaisena päivänä, mutta kun lunta sataa maahan, ne tulevat pihaan asti kaivamaan kaiken mahdollisen syötävän. Ihan sama, onko se siinä meidän kasvattamana vai ei.

Meidän koirien päätyö onkin pitää ne pois pihalta, mutta silti minäkin pääsen joskus ulko-oven avattuani ensimmäisenä kiljaisemaan jonkin enemmän tai vähemmän kauniin jodlausta muistuttavan melodiapätkän, jolla koetan parhaani mukaan porot karkottaa pihalta.

Useimmiten ne nostavat hitaasti päänsä kasvimaalta ja saattavat ottaa muutaman askeleen sivuun, mutta palata sen jälkeen heti takaisin syömispuuhiinsa. Tietävät kyllä, ettei meistä niille vaaraa ole. Parhaimmassakin tapauksessa porot lähtevät hitaasti koparoitaan niksautellen kävelemään kohti talon takan olevaa metsää. Aistin niiden löntystelystä hiljaista mutinaa, että palaavat kyllä heti pihallemme, kun hiemankin silmä välttää.

Näinä pimeinä iltoina lunta odotellessa olen (tietenkin) neulonut ja leiponut. Leivän leipomisesta on tullut jo viikottainen rutiini ja nautin siitä edelleen mahdottoman paljon. Olen koittanut piirrellä leipien koristeeksi perinteisten viljojen sijaan metsää, sillä meidän korkeuksilla ei viljat kasva, metsää senkin edestä. Että ehkäpä tässä koitan tehdä sitten uutta perinnettä tähän pohjoiseen hapanjuurileivontaan. Tai sitten vain leikkiä. Kummin vain, erittäin mukavaa puuhaa tämä on.

Loka-marraskuun vaihteessa juhlimme leikkimielisesti myös vanhaa suomalaista perinnettä, kekriä. Se on suomalainen sadonkorjuujuhla, joka oli vuodenkierron kohokohta ennen kristinunskoa. Silloin laitettiin pöytä koreaksi, kukaan ei tehnyt töitä, vaan nautti hyvää ruokaa ja lepäsi. Useat kekristä alkaneet perinteet on edelleen voimissaan, mutta ovat siirtyneet joulun ja uudenvuoden juhlaperinteiksi.

Ehkä erityisesti kaipaamme moderniin maailmaamme perinnettä, jossa joskus koko talollinen väkeä pysähtyy nauttimaan, lopettaa työnteon ja keskittyy lepäämään. Ennen se tuli enemmän luonnostaan pimeän vuodenajan myötä, nykyään koko ajan huolestuttavan vähenevissä määrin, koska sähkövalo ja muu koneistus mahdollistaa kokoaikaisen kasvun ja työnteon. Onko se aina hyvä? En tiedä, mutta ainakin ihmiselle tekee hyvää välillä pysähtyä ja levätä.