Talvista hiljaiseloa

Talvi on täällä. On ollut jo kolmisen viikkoa. Ensilumi satoi 7. lokakuuta eikä se ole siitä mihinkään liikahtanut. Kasvanut vain kokoa, muuttanut hieman muotoaan räntäisestä muhjusta kauniiksi hilekuorrutukseksi.

Naapurin poika käy auraamassa kylätien aina, kun sille kertyy valkoista höttöä tarpeeksi. Me sinnittelemme vielä käsivoimin oman pihan kanssa. Tosin on jo sovittu, että kun kyllästymme lykkimään lumikolaa pitkin ihan tarpeeksi isoa pihaa, naapuri käy traktorilla hutaisemassa meidänkin tilukset puhtaaksi.

Toistaiseksi nautin lumisesta maisemasta ja aamuisesta hikiliikunnasta.

Aika etenee hitaasti, ihanan hitaasti. Illat ja aamut on pimeitä tai vähintään pimeneviä. Lokakuu on usein raskas, mutta nyt loppua kohden se on valaistunut lumen ja kynttilöiden loisteessa. Silloin, kun taivas ei ole peittynyt lumisiin pilvijoukkioihin, se tarjoilee lokakuisia valojaan oikeastaan joka kirkas ilta. Revontulet valaisevat lumenkin vihreän valolla ja iltaiset koiralenkit on lähes hävettävän ihana kulkea revontulten loisteessa kirpeässä pakkassäässä.

Mietin usein tallustellessani iltapimeällä porojen ja metsäjänisten jalanjäljillä lähimetsän hankikannolla, miten onnekas olenkaan. Saan asua täällä, tällä piskuisella kylätiellä vaaran huipulla, jonka taivaalla loistaa pohjantähti ja sen vieressä revontulet loikkivat kuin villieläimet horisontista toiseen. Olo on välillä hävettävän onnellinen. Toisaalta, tämä on ollut pitkäaikainen unelma ja tavoite. Tässä se nyt on enkä usko, että se on muilta pois, jos minä olen saavuttanut unelmani. Sillä haluan kertoa ja muistuttaa, että unelmat eivät ole vain tulevaisuuden haavekuvia tai kultareunaisia pilviä jossakin kaukana, vaan tavoitettavissa olevia mahdollisuuksia. Mistä sinä unelmoit?

Pitkinä ja pimeinä iltoina olen opetellut uutta. Innostuin leipomaan hapanjuurileipää. Tein juuren alusta asti itse, siinä meni viikko, ja sen jälkeen olen leiponut pian toistakymmentä erilaista hapanjuurileipää. Lainasin kirjastosta Leipävallankumous-kirjan. Sen alkusivuilla on varoitusteksti "tämä homma on koukuttavaa, tästä ei ole paluuta". Huomaan sen nyt.

Kaupan leivät maistuvat pahvilta uunista tulleeseen tuoreeseen hapanjuurileipään verrattuna. Sitäpaitsi olen oppinut nauttimaan suuresti hyvin hitaasta leipomisprosessista. Jos tänään tekee mieli leipää, valmis leipä tulee uunista ulos aikaisintaan ylihuomenaamulla. Leipomistaitojen ohessa kärsivällisyys kasvaa humisten, joka tekee minulle hosujalle ihan hyvää.

Samalla oppii epäonnistumisen ja onnistumisen vaihtelevaa prosessia. Ensimmäiset kolme-neljä leipää olivat valtavan hyvän makuisia, mutta jäivät hieman littanoiksi ja vaatimattomiksi.

Kymmenisen leipää myöhemmin lopputulos alkaa näyttää siltä, miltä kirjan kannessakin. Sanotaan näin, että meillä ei osteta enää kaupan paistopisteeltä yhtään mitään.

Kävimme pari päivää sitten itärajan vaaralla talvisella retkellä. Raja kulkee aivan vieressä ja alueella kulkee paljon karhuja ja susia. Kuljimme sadan metrin päästä karhukuvaukseen tarkoitetusta piilokojusta ja karhujen ruokintapaikasta. Talvella siellä ei ketään näkynyt, mutta jos siellä olisi ollut kuukausi sitten aamuyön tunteina, olisi varmasti törmännyt isompitassuiseen kulkijaan.

Vaaran rinteiden kynttiläkuuset olivat alkaneet jo kerätä ylleen talven juhlapukua ja rauhoittuneet tykkylumen alle hiljaiseloon. Maisema voisi hyvin olla huhtikuulta.

Tästä talvesta tulee vielä pitkä. Kun lumi peitti maan jo lokakuussa ja luultavasti viimeiset rippeet lähtevät vasta kesäkuun puolella, tekee se yhteensä yli kahdeksan kuukauden mittaisen talvijakson. Jännityksellä odotamme, miten vanha ja auttamatta nurkistaan talvea sisään asti päästävä talomme pärjää tuiskuja ja tuulta vastaan koko tuon ajan. Tai no, se pärjää kyllä, onhan se tuossa seissyt jo toistasataa vuotta. Suurin kysymys lienee, miten me pärjäämme sen kanssa.

Elämä on keskittynyt paljolti kotiin ja talopuuhiin. Leivän leipomisen lisäksi olen emännöinyt suursiivouksen puhdistaakseni syksyn lehdet ja pölyt nurkista ja toivottaakseni talven tervetulleeksi puhtaaseen taloon. Meillä ei kovin usein siivota, ihan vain siksi, että talo on suuri enkä koe tarpeelliseksi sitä joka viikko hinkata putipuhtaaksi. Se kuuluu vanhan talon henkeen, että joka paikassa ei haise pesuaine tai muutenkin ajan myötä kuhmurainen ja naarmuinen puulattia ei kiillä puhtauttaan. Mutta silloin, kun siivoan, teen sen perusteellisesti ja kunnolla.

Koirien panostus siivouspäivään oli toimia vahtina, ettei porot vie tuulettumassa olleita petivaatteita ja mattoja.

Samalla pesin ikkunoita ja laitoin väliin syksyllä keräämiäni jäkäliä ja sammalia. Niille on ihan käytännön tarkoitus sillä ikkunat tuppaavat pakkaspäivinä huurtumaan ja jäätymään välistä. Kuivatut jäkälät ja sammalet toimivat sienen tavoin ja imevät ikkunoiden väliin jäävän kostetuden itseensä ja pitävät näin ikkunat kirkkaana ja puuosat lahottomina. Kosteuden keräämistä estämään on ensi kesänä tehtävä isompiakin ratkaisuja, mutta tällä mennään nyt tämä talvi.

Sitäpaitsi minusta nämä ovat valtavan kauniita. Kuin pieni syksyinen maailma ikkunan välissä.

Minä jatkan nyt leivinuunin lämmittämistä. Siihen on muodostunu hyvä rutiini, joka toinen päivä reilu lämmitys pitää sisälämpötilan mukavasti kahdeksantoista asteen korvilla. Se on vallan mainio sisälämpötila. Minusta on outoa, että talvellakin sisällä pitäisi pystyä oleilemaan lyhythihaisessa paidassa ja ilman sukkia. Sitäpaitsi tulee hyvään käyttöön neulomani villasukat ja villapaidat.

Ihanaa, kun olet täällä ja jaksoit lukea loppuun asti. Talvisia terveisiä ja paljon valoa iltoihisi <3

Ps. Kotijärvi jäätyi myös toissayönä kauttaaltaan kertaheitolla. Se oli alueen viimeinen jäätynyt järvi, muut ovat olleet jo kaksikin viikkoa vankan jääpeitteen alla. Ensi viikolla menen kalaan naapurin vanhan herran kanssa auttelemaan laittamaan verkkoja jään alle.

♥ Sanna