Pieni karhunkierros silloin, kun siellä ei ole muita

Kello on viisi aamulla. Herään siihen, että kahvi tuoksuu jo ja keittiöstä kuuluu repun pakkaamisen ääni. E on herännyt jo minua ennen ja on jo pakannut reppuun lounaseväät ja autoon aamupalan. Ihanaa.

Kylmä aamuilma humahtaa kasvoille, kun astun kuistin narahtavasta ovesta vielä hämyiseen aamuyöhön. Pakkaudumme autoon, kaksi koiraa ja me, ja suuntaamme kohti Pientä karhunkierrosta, Suomen suosituinta retkeilyreittiä.

Ajatuksena se kauhistuttaa. Vältän yleensä viimeiseen tippaan asioita, jotka ovat suosittuja. Usein siitä syystä, että yksinkertaisesti pidä niistä, mistä muut tuntuvat pitävän, mutta myös siksi, että haen retkiltäni lähes aina rauhaa, yksinoloa ja hiljaisuutta. Ajattelin, etten löydä sitä Pieneltä karhunkierrokselta ikinä, siksi olen sen kulkemista vältellytkin.

Voin ilokseni todeta olleeni väärässä.

Kuva: E ❤️

Reitin parkkipaikka on hiljainen kuin kotikylän raitti. Kello on jotakin suunnattoman aikaista. Parkkipaikka on valtava, kuin suurmarketin konsannaan. Ymmärrän kävijämäärän suuruuden pelkästään sitä katselemalla. Metsän siimekseen katoaa leveä, sorastettu polku. Luonnon nykyaikainen valtatie.

Luonto on hiljaa. Ja niin suunnattoman kaunis. Se ei taida yhdestä "valtatiestä" välittää, kun ympärillä aukeaa aamu-usvan peitossa lepäilevät laajat metsät, suot ja peilikirkkaat järvet.

Leveällä polulla on helppo kävellä vierekkäinkin. Polun leveys ja fasiliteettin paljous tuntuvat jopa hupaisalta, kun kaikkialla vallitsee valtava hiljaisuus ja rauha. Olemme täällä ainoat. Kuin tapahtumanjärjestäjä olisi varautunut festivaaleilla hurjaan yleisöryntäykseen aitaamalla valtavan alueen ja tuomalla sinne kaiken mahdollisen, mutta festivaaleille ei kukaan tullutkaan.

Ainoa festivaalibailaaja täällä on aavemainen aamusumu, joka liukuu hiljaa järvien pinnalla. Sen liike muistuttaa hidasta tanssia. Jostakin vastarannalta se tulee ja katoaa siihen, mistä metsä alkaa.

Saavumme polkuja pitkin jo ennen aamuseitsemää paikalle, josta olen nähnyt satoja valokuvia etukäteen. Myllykoski. Aivan kuin olisin käynyt täällä jo ennestään. Riippusilta, harmaahirsinen tupa ja vieressä kuohuva koski. Kaiken ympärillä tanner, joka on kuin armeijan tallaama. Täällä mahtaa käydä kuhina päiväsaikaan. Mutta armeijankaan marssiharjoitukset ei vetäisi vertoja paikan äänikuninkaalle.

Kosken jyty lukkiuttaa korvat. Se humisee niin, että luulen uponneeni television valkoiseen kohinaan. Sen voiman voi tuntea, kun se jytyyttää puista rakennelmaa, jolla seison. Se on aivan vieressä. Pärskeet huurruttavat kameran linssin ja ympäröivän maiseman, kun ne sinkoavat kohti aamutaivasta ja sitä reunustavia puita. Sen kaiken partaalla seisominen tuntuu luonnonvoimien uhmaamiselta ja valtavan hyvältä.

Kuva: E ❤️

En kuule, kun E kysyy aivan vieressäni, lähdettäisiinkö jo eteenpäin. Jotakin se osoittaa korvia ja puistaa päätään. Aamupala jäi vielä vaiheeseen ennen poluille lähtemistä, mutta tässä en minäkään sitä haluaisi syödä. Veden valtava voima on hullaannuttavan kaunista katsottavaa, mutta korvia se ei hivele.

Ymmärrän kuitenkin, miksi olen nähnyt paikasta lukemattomia valokuvia ja miksi täällä käy kova kuhina. Maalausmaisen kaunis luonto ja idyllinen taukotupa ovat kuin Grimmin veljesten metsäsadun tapahtumapaikka. En osaa kuvitella, miltä paikkaa tuntuu, kun täällä on muita, mutta juuri nyt tässä sadussa on vain koski, mökki ja me.

Ruska on ottanut viime päivinä ensimmäiset harppauksensa ja maalaa polkujen puut kultaansa. Kävely on helppoa, reitiltä on lähes mahdotonta eksyä. Jossakin matkan varren lukemattomista järvistä keikistelee nokikana ja nappaa aamupalaksi veden alta syötävää. Sitä ei näytä häiritsevän, että kuljemme vain muutaman metrin päässä sen buffetpöydästä. Kai sekin on jo tottunut reitin lukemattomiin kulkijoihin. Leikittelen ajatuksella, että se tankkaa juuri tuhtia aamupalaansa ja valmistautuu keikistelemään ohi kulkeville päiväretkeilijöille kuin näytösikkunassa komeileva malli.

Oli miten oli, me kuljemme kultaisilla poluilla edelleen vain kahden.

Kuva: E ❤️

Syömme aamupalaa jossakin reitin varrella sijaitsevista lukemattomista taukopaikoista. Niitä tosiaan on muutaman kilometrin välein, joten nälkä ei pääse yllättämään tällä ihan kaikille sopivalla reitillä.

Kuikka huutelee järvellä, kun kaadan aamukahvia kuksiin ja haukkaan jo aamuisessa syysilmassa jäähtyneen voileivän. Auringon ensisäteet alkavat vallata metsää ja puhaltavat lämmöllään pois viimeisiä tanssivia sumuhaituvia järven tyyneltä pinnalta.

Kuva: E ❤️

Alan nopeasti ymmärtää, miksi Pieni karhunkierros on niin suosittu. Sen varrelle on kasaantunut kuin kokonainen pieni maailma täynnä erilaisia ja toista kauniimpia luontokohteita ja näköaloja. Kehtaan hieman väittää, että kaikki näistä ovat aamun ensivalossa ja rauhassa kauniimpia kuin keskipäivän kirkkaassa paisteessa, mutta vaikuttavaa tämä kaikki on varmasti silloinkin.

Retken sykähdyttävin hetki kestää alle minuutin.

Saavumme korkean kallion laelle. Alhaalla aukeaa lähes pystysuora, metsän valtaama kallio ja toisella puolella samanmoinen. Niiden väliin jää laakso, jossa uinuu aamun viimeinen usva. Se on jo häipymäisillään toiseen ulottuvuuteen ja antamassa periksi metsän yläpuolelle juuri nousseen auringon ensisäteille. Usva jää hetkeksi häilymään paikoilleen, kun aurinko kurkistaa metsän siluetin takaa ja valaisee koko maiseman. Syvään uurtuvan rotkon ja sitä reunustavat tumman hiljaiset kynttiläkuuset. Muutaman kullankeltaisen lehtipuun, jotka loistavat alhaalta asti kuin sisäistä valoa saaneena. Ja kaiken yllä leijailevan, maagisen kauniin aamu-udun.

Ehdin painaa kameran laukaisinta vain muutaman kerran, kun koko komeus on poissa. Utu kaikonnut odottelemaan illan hämyä, aurinko piiloutunut pilvien taaksen ja metsä palannut takaisin tummanvihreään hiljaisuuteeensa.

Jäämme mykistyneinä seisomaan kallion laelle. Tuntuu kuin joku olisi avannut ikkunan johonkin toiseen paikkaan. Seisomme niin sanotulla virallisella näköalapaikalla, jossa jälkien perusteella on seissyt ties kuinka monta tuhatta ihmistä ennen meitä, mutta tuntuu kuin olisin käynyt jossakin aivan muualla.

Kuljemmme lähestulkoon koko reitin kahden. Yhdellä taukopaikalla nuotion äärestä kampeaa uninen keltaiseen toppatakkiin ja pipoon upottautunut vaeltaja, joka on ilmeisesti viettänyt yön läheisellä laavulla. Osa reitistä sivuaakin pidempää vaellusreittiä, Karhunkierrosta, joka taitaa sekin olla suosituimpien vaellusreittien joukossa.

Reitin varrella on useita, hämmästyttävän kauniita paikkoja. Saamme ne täysin itsellemme, mutta vain siksi, koska olemme liikkeellä anivarhain arkiaamuna.

Se muuttuu heti, kun aamu valkenee päiväksi.

Kun koko reitti on kierretty, se palaa Myllykosken ääreen.Kello on ehtinyt jo lähes lounasaikaan, vaikkemme sitä olekaan juuri seuranneet.

Myllykoski on kuin eri paikka. Koski on sama, samoin hirsinen tupa ja nuotiopaikka. Kosken kuohun yli kuuluu kuitenkin lasten naurua ja iloista jutustelua jo kauas. Emme meinaakaan mahtua kulkemaan aiemmin niin leveältä tuntuneella valtaväylällä. Odotamme eräissä portaissa hämmentävän pitkältä tuntuvan ajan, jotta alhaalta ylöspäin kulkijat tulevat ensin pois alta. Sinänsä itse odottaminen ei ole ongelma, mihinkäs luonnossa meillä kiire olisi, se tuntuu vain kovin hämmentävältä.

Nuotiopaikalla on valtavan paljon väkeä. Valtavan paljolla tarkoitan kymmeniä, mikä luonnon keskellä tuntuu kuin olisi tupsahtanut suurkaupungin sykkeeseen. Iloiset retkeilijät tervehtivät kohteliaasti, mutta taidan seistä suu auki hiljaisena ihmetyksestä.

Olen entistä ymmälläni, kun kuljemme kohti parkkipaikkaa ja kuulen kaukaa saksankielistä puhetta. Meitä vastaan kävelee bussilastillinen, ehkä jopa kaksi bussilastillista pirteitä saksalaisnuoria silminnähden virkistyneinä ympäröivästä luonnosta ja sen kauneudesta.

Olen suunnattoman iloinen, että luonnostamme riittää annettavaa ihan kaikille. Sitä tosiaan riittää ja tänne meitä mahtuu vaikka kuinka. Jään vain keräilemään omia, outoja tuntemuksiani ja laskeskelemaan, että näin viimeisen kahden kilometrin kävelymatkalla taatusti enemmän ihmisiä kuin näen normaalin viikon aikana. Tämä on uutta minulle.

Aamun vähiin jäänyt uni on pieni hinta maksettavaksi siitä, että retken kauneuden saa kokea rauhassa, ilman jonottelua tai ihmisääniä. Jos haluat kulkea Suomen suosituimmalla retkireitillä silloin, kun siellä ei ole muita, lähde liikkeelle anivarhain. Kaupan päälle saat erityisesti nyt syksyllä vallitsevat aamun tuntien taianomaiset sumumaisemat.

Kuva: E ❤️

Ihania retkihetkiä <3

 ♥ Sanna

Kirjoituksen ensimmäinen kuva: E ❤️