Tämä kesä on ollut erilainen viime vuosiin verrattuna. Hetken mielijohteiset seikkailut ja luonnossa oleilut on olleet aika vähissä. Se tuntuu viiltävänä harmituksena takaraivossa, mutta sitten otan järjen käteen.

Olen toteuttanut tänä keväänä yhden isoimmista unelmistani. Olen ostanut vanhan maalaistalon ja vanhan puutarhan luonnon ääreltä. Paikasta, joka todella tuntuu siltä, että tässä se nyt on. Se unelma on vienyt tähän asti minut ympäri ämpäri pohjoista Norjaan asti, kun olen etsinyt paikkaa, johon voin asettua. Sen perässä olemme soitelleet tuntemattomille ja koputelleet vieraiden tupien ovia. Ja nyt se on tässä.

Joten, ehkä se ei haittaa, että hetken ajan luontoseikkailut on olleet vähissä. Tosin niitä luontoseikkailuja löytää ihan omalta pihaltakin valtavan paljon. Jos ei puhuta nyt edes siitä, miten yritämme keksiä keinoja torjua hiiret sisältä talosta tappamatta niitä (saa ehdottaa toimivia vinkkejä), koko pihapiiri on täynnä elämää.

Ladossa parveilee pääskyparvi, joka muuttuu hetkessä suloisesta raivoisaksi, jos yrittää käydä sieltä hakemassa polttopuita. Kettu käyskentelee pellolla ja pomppii kukkaniityn keskellä aina iltaisin. Kotka käy visiitillä lähimetsässä niin, että paras pitää hatuista (ja Papusta) kiinni, kun siellä käy.

Että siinä luontoseikkailuja kerrakseen.

Mutta. Kävimme ihan oikealla luontoseikkailulla, kun ilta-aurinko keskiyön jälkeen piirteli houkuttavasti kultaista valoaan pirtin seiniin eikä unta näkynyt mailla halmeilla.

Se kutsuu seikkailuun.

Ehkä tietänette, että rakastan retkiä paikkoihin, joita kutsun ei-miksikään. Sellaisiin, jotka eivät ole "Pohjois-Suomen suosituimmat retkikohteet" -listalla tai usein edes kenenkään tiedossa. Minunkaan ennen kuin saavun paikkaan.

Tämä on taas sellainen retki.

Kauas ei tarvitse lähteä. Tuntemattomia vaaroja ja metsiä löytyy silmänkantamattomiin. Meillä on E:n kanssa ollut hauska kesän tavoite käydä kaikilla vaaroilla, jotka näkyvät pihaltamme. Muutama vielä uupuu ja tämä nimeämätön vaara on ollut yksi niistä.

Metsän siimeksessä on hiljaista. Ehkä tietänette, että sekin on yksi lempiasioistani. Täysi hiljaisuus. Täällä sen rikkoo vain meidän pehmeästi vaaran rinteen sammaleeseen rasahtavat askeleet. Linnutkin on keväthuumastaan rauhoittuneet ja käyneet yöpuulle. Puiden alla on tummaa ja rauhallista, mutta taivas on kirkas kuin päivällä.

Kuva: E ❤️

Matka ylös on nopea, mutta hikinen. Olin ottanut villapaidan luullakseni kylmää vastaan, mutta se osoittautuikin korkeine kauluksineen oivaksi aseeksi sääskiparvea vastaan. Ne ovat vasta viime aikoina innostuneet elostaan ja yksinäinen, joka metsään lähtee päivän tuulten sammuttua illaksi, on armotta niiden käsissä.

Mutta sehän ei menoa haittaa, kunhan pysyy liikkeessä.

Rinteessä kasvaa suopursuja ja mustikanversoja. Jos tiedät, suopursun tuoksu on huumaava. Jonkinnäköiseksi huumaavaksi aineeksi sitä lie vanhaan aikaan on käytettykin. Enkä ihmettele, se tuoksuu vahvasti ja kutsuvasti. Tiedän sääskien ihnoavan sitä, joten taitan kukallisen oksan käteeni ja alan huiskimaan päälaelle pesiytyneitä itikoita. Turha toivo. Olkoon.

Laella metsän tummuus antaa periksi illan sinelle ja toisella puolella vaaraa köllöttävälle tulipunaiselle keskiyön auringolle. Kello lienee yhden-kahden välissä yöllä, joten aurinko on siirtynyt jo "nousemaan". Eihän sitä huomaa, siellä se kiertää vaarojen siluettia pitkin päivät yöt. Sinne, minne se ei koske, maisema on pohjoisen sineä täynnä.

Toisella puolen kohoaa jo seuraava vaara. Sen seinä on yöllisessä valossa kuin mystinen monumentti. Se kohoaa kapeasta rakkakivisestä kurusta kohti taivasta kruununaan vihreä rivi tuuheita, mutta varsin maltillisen korkuisia mäntyjä. En ihmettele, vaikka aikoinaan se olisi ollut jonkinlainen pyhä paikka. Sellainen energia siitä uhkuu kurun tällekin puolelle.

Pyhästä paikasta puheen ollen. Luulen löytäneeni vanhan kelon kyljestä ikiaikaista riimukirjoitusta tai vähintään jonkin heimon pyhiä merkkejä. Seuraan niitä sormellani hiljaisen hartauden valtaamana. Ne osottautuvatkin minkä lie toukkien kaivertamiksi onkaloiksi. Mutta kun tarkkaan katson, voin vannoa, että näen siinä kuvia niin ikään keskiyön auringosta, metsän eläimistä ja kaikesta elon kirjosta. Pyhiä ja ikiaikaisia tai ei, valloittavan kauniita ja mielenkiintoisia.

Kävelemme tovin ympäri pienen, poluttoman vaaran laen nauttien sen pienistä ja suurista ihmeistä. Ympärillä hyörii kaikesta hiljaisuudesta ja rauhasta huolimatta innokas sääskiparvi kuin paparazzit kohutun julkisuuden henkilön ympärillä. Ne estävät varsinaisen pysähtyneisen paikasta nauttimisen, mutta siihen on tavallaan jo totuttu. Sellaista se on pohjoisen kesissä.

Aurinko hinaa itseään jo seuraavaa vaaran lakea ylöspäin ja kirkastaa taivaanrantaa keskiyön punasta takaisin kohti vaaleankeltaista, joka kertoo, että uusi päivä on taas aluillaan. Koska edellinen loppui, jää aina yöttömässä yössä hieman epäselväksi. Ja se on osa sen taikaa.

Kotimatkalla pysähdymme vielä kotijärven rantaan ja pohdimme yöllistä uintia. Järvenselkä on kuitenkin herkän rikkumaton ja tyyni eikä paparazzi-sääsket ole luovuttaneet vieläkään, joten annamme asian olla.

Imen tätä maisemaa itseeni kuin janoinen hyönteinen hunajaa. Jotakin tässä on, mikä tuntuu syvän rauhoittavalta ja tyydyttävältä. Liekö se keskiyön auringon punakulta tai valvotun yön painava väsymys, mutta tässä tuntuu olevan kaikki kohdallaan enkä kaipaa mitään muuta.