Täällä ollaan - Muuttoa ja remontointia meidän omassa talossa

Huhheijakkaa, kuukauden päivät on näköjään vierähtänyt viimeisestä kirjoituksesta. Mieli on käynyt näissä sanoissa usein, mutta aika ei ole antanut periksi. Se on armoton, kuten tietänette.

Mutta hyvästä syystä. Me ollaan nimittäin muutettu meidän unelmien taloon! Vaaran laelle, järvimaisemaan, vanhan talon nitisevien hirsiseinien suojaan. Täällä ollaan.

Toukokuu on näyttänyt kyntensä, semmoiset pohjolan kyntensä. Kylmä tuuli puhaltaa pohjoisesta ja harva se päivä tuiskuttaa lunta. Paljon sitä ei kerry ja pohjolan tuuli kuljettaa sen mukanaan minne lie, mutta kesäisiin tunnelmiin ei tällä vaaralla vielä toviin päästä. Jokunen peippo on uskaltanut luikauttaa ensimmäise sävelensä, mutta sekin hiljenee heti seuraavan lumituiskun myötä.

On ihanaa päästä kirjoittamaan, tekemään omia juttuja. Päivisin näytän pääasiallisesti tältä:

Remontoimme talon kylpyhuonetta - jos sitä siksi voi sanoa, se on alle kolmen neliön kokoinen koppi - tähän päivään. Putkimiehillä meinasi housut revetä, kun katsoivat, miten talon putket on aikoinaan asennettu ja ne korjattiin ensi töiksi. Sen lisäksi meillä on aamuvarhaisesta tupa täynnä erinäisiä työmiehiä timpurin lisäksi sähköpuolelta peltiseppään.

Paljon emme remontoi tässä kohtaa. Tarkoituksena ei ole aukaista koko talon kaikkia pintoja lattiasta kattoon ja remontoida niitä kerralla. Koitamme pitää kaiken rauhallisessa tahdissa ja hoitaa yhden asian kerrallaan. Mutta alan ymmärtämään, miksi näin harvoin käytännössä on.

Kun timpuri avaa seinän, sieltä löytyy mielenkiintoinen sähköasennus, joka ei johda mihinkään. Sille kannattaa tehdä jotain ja samalla, kun sähkömies käy sen korjaamassa, kannattaa hänen vilkaista joskus kahdeksankymmenluvun lopulla vintille puolittain vedettyjä sähköjä ja korjata hieman niitäkin, jottei tule oikosulkuja tai muuta turvallisuutta uhkaavia tekijöitä.

Kylpyhuone on saatava tuulettumaan mahdollisimman hyvin, jotta melkein kaksisataa vuotias puurunko pysyy edelleen kuivana ja irti kosteudesta. Sitä varten katolle pitää vetää pari ilmaputkea, jotta vesihöyryt ja kosteus menevät tällä kertaa tarkoituksella harakoille. Sitä varten peltiseppä käy nakuttelemassa katolle ilmaputkille talon henkeen sopivat peltihuput ja vilkaisee samalla katon kuntoa muutenkin.

Vessan lattian avauksen jälkeen huomataan, että talon kaikki eristykset on tehty muovipohjaisella villalla, ei hengittävällä ja puutaloon erittäin epäsopivalla. Jos johonkin pääsee kosteutta, se jää sinne ja saattaa alkaa hiljalleen lahottaa arvokkaita hirsiä. Pitäisikö vaihtaa villat nyt kylpyhuoneen kohdalta vai esimerkiksi myös eteisestä, jonka lattian voisi melkein samalla vaivalla samalla avata?

Huh. Tätä tavaraa riittäisi vaikka kuinka. Parissa viikossa on tullut opittua uusia asioita paineilmaventtiileistä viemärin tuuletukseen ja hirsitalon ilmanvaihtoon.

Mutta.

Kaikki ajallaan. Se on meidän teemana tässä hommassa.

Koska (yllättäen) remontin budjetti on rajallinen, teemme niin paljon itse kuin vain pystymme. Timpuri jättää meidät oman työpäivänsä jälkeen tekemään kaikkea mahdollista: tyhjentämään vessan lattian alta löytynyttä sammalta, poistamaan vanhoja villoja seinän raoista, kantamaan vanhat kaakelit pihalle, purkamaan sitä ja purkamaan tuota.

Siinä kohtaa tulee ajan raadollisuus vastaan.

Katselen joka ilta mitä kauneinta auringonlaskua vaarajonon taakse ja haikein mielin kameraa, joka nojaa kiltisti pirtin hirsiseinää vasten hiljaisena tyytyen kohtaloonsa ja tylsistyen toimettomuuteensa.

Aika ei anna tässä kohtaa myöden omille luoville projekteilleni.

Aamuisin ehdin istua hetken kahvikupin ääressä ennen kuin päivä täyttyy työmiesten kysymyksistä, tilauslistoista ja suunnitelmista.

Heidän lähtönsä jälkeen aloitamme oman työpäivämme. Iltakymmenen aikaan kaadumme molemmat väsyneinä sänkyyn ja aloitamme aamulla kaiken alusta.

Mutta täällä ollaan, mitä parhaimmissa voinneissa ja mitä onnellisimmassa mielentilassa. Kaiken hösäilyn keskellä tunnen pieniä kipinöitä siitä, että tämä on oikea paikka olla. Oikea paikka minulle, ikuiselle kulkijalle laskea vihdoin juurensa tähän pohjolan kylmään ja routaiseen maahan näiden vanhojen puiden ja kitukasvuisten pensaiden äärelle.

Täällä ollaan.

Ihanaa, että sinäkin olet. Päivitän tänne ja instagramin puolelle puuhiamme ja kun tässä kesän kynnyksellä (heh, minkä kesän?) hommat rauhoittuvat, pääsen taas antamaan luovuudelle tilaa. Se odottaa nyt kiltisti omassa sopessaan, ehkä jopa muhii siellä lisää ajatuksia tulevalle.

♥ Sanna