Tykkypuiden maassa - pieni hiihtoretki Muoniossa

Kävin viikonloppuna ulkoiluttamassa itseäni (heh, hauska sanonta) Muoniossa Oloksella. En ole siellä ennen talvella ollut, vaikka muuten lähialueen tunturit ja maastot on kovin tuttuja. Hotellin ja laskettelukeskuksen - molemmat ovat tosin aivan suloisen pieniä - läsnäolo ei vedä mielenkiintoani puoleensa. Mutta tammikuussa jos joskus on niissäkin hiljaista ennen kevään sesongin alkamista.

Siitä voit ottaa vinkkivitosen. Jos haluat joskus tulla Lappiin rauhalliseen, ruuhkattomaan aikaan talvella, tule tammikuussa. Silloin joulun ajan sesonkihuippu on hieman kellistynyt, mutta hiihtolomien ja kevätauringon innoittamat matkailijat eivät ole vielä saapuneet.

Hiihtelin suoraan Olos-hotellin pihalta niin kutsuttua kilpalatua pitkin nopeapukuisten miesten viipottaessa välillä ohitseni. Rehellisesti sanottuna olen aika huono hiihtämään. Pysyn suksilla pystyssä ja pääsen eteenpäin, mutta hitaasti. Etenkin ladulla. En ymmärrä latuhiihdon hohtoa. Ehkä siksi, kun en sitä kovin hyvin osaa. Ja jotenkin valmiiksi suksenmittainen ura, jota seurataan kuin autotietä on hieman epäinspiroima. Olin jo kääntymässä takaisin autolle, kun latu vain kierteli mökkien läheisyydessä ja pitkästyin nopeasti.

Tulin kuitenkin risteykseen, josta latu jatkoi kiltisti matkaansa rakennetussa ympäristössä eteenpäin, mutta ylöspäin kohti rinnettä lähti puoliksi umpihankeen hautautunut huoltokelkkaura.

No se on minun reittini, sinne!

Mökit katosivat kauas taakse, samoin kilpahiihtäjät pikku puvuissaan ja vyölaukuissaan. Jäljelle jäi vain loputon, hiljainen tykkymetsä ja umpihangessa huohottava, punaposkinen minä. Ihanaa.

Kerron salaisuuden. Pidän tykkypuita talven kansana. Joskus elävinä, joskus ei-elävinä, sillä ei varsinaisesti ole merkitystä. Mutta jotakin hämmästyttävän elävää niissä silti on. Ne keinuvat hiljaa pienessäkin tuulenvireessä tonneittain lunta hartioillaan. Toisiinsa koskevat lumiset oksat kahisevat ja suhisevat sille, joka hetkeksi pysähtyy niitä kuuntelemaan.

Tykkypuut näyttävät joka valossa erilaiselta. Voin vannoa, että kun katson samaa puuta kahta kertaa peräkkäin, se näyttää aina toisella katselukerralla eri muotoiselta kuin juuri äsken. Ja se, joka on nähnyt tykkylumisen metsän pimeällä kuutamon valossa, ei enää kiistä uskomustani ainakaan kovin hanakasti.

Takaisin retkeen. Vaikka voisinkin kirjoittaa talven kansasta ja niiden elosta tai elottomuudesta, miten kukakin haluaa asian ottaa, pitkän pätkän.

Hiihdin sinnikkäästi tunturin rinteen ylös, vaikka meno olikin kovin raskasta. Tulin harmitelleeksi sitä, että olin ottanut evääksi vain voileipää ja porkkanaa. Kuka nyt sellaiset eväät pakkaa tunturiin... Ehkä käyn kotimatkalla ostamassa kirkonkylältä hieman suklaata lohdutukseksi.

Hiihdin kuitenkin kodalle asti. Maisemakodaksikin sitä kutsutaan. Se oli ennen laavu-muodossa (eli yhdeltä seinältä avoin rakennelma) ja silloin maisema alas tunturilaaksoon ja tykkymetsään oli tosiaan kuin maisemataulu. Mutta Metsähallitus rakentaa nykyään joka taukopaikalle jostain syystä suljettuja pyörökotia, josta ei kyllä maisemaa näe paitsi ulkoa käsin.

Kuitenkin.

Onneksi aurinko kävi piirtämässä kultaiset reunukset kaikkeen koskemaansa ja ulkona oli aivan yhtä hyvä, ellei parempikin olla kuin sisällä kodassa. Söin porkkanaleipäni kodassa ja päätin edelleen hieman nälkäisenä ehdottomasti käydä kirkonkylän kaupan kautta kotiin.

Nautin retkestä suunnattomasti. Nautin siitä, että olin ihan yksin. Edes koirat eivät olleet mukanani. Vain minä ja luminen metsä. Tunnistin, miten aluksi se tuntui ikävältä. Meinasin jo soittaa hiihtoladulta E:lle, jotta pitäisi seuraa tylsällä latumatkalla, mutta hillitsin itseni.

Tein oikein. Kun hetken kestää tylsyyttä ja omaa seuraansa (siinäkin on yllättävästi kestettävää), yksinolossa pääsee uudelle tasolle. Mieli kirkastuu ja puhdistuu turhuuksista. Kehittää uutta ja lepää. Kuulee itsensä ja rauhoittuu.

Olen tainnut monesti ennenkin kirjoittaa ja kertoa tästä. Yksinolosta, sen eri tasoista ja hyödyistä. Se on valtavan kiinnostava ja inspiroiva aihe. Siitäkin voisin kirjoittaa vaikka kuinka pitkälti.

Mutta koitetaan pitäytyä nyt kuitenkin vielä tässä retkessä.

Takaisinpäin hiihto sujui paljon nopeammin kuin ylös tunturin rinnettä. Ennen kuin huomasinkaan, olin takaisin kilpauralla, joka ei enää edes tuntunut niin ärsyttävältä. Olin tuulettunut omassa rauhassani ja löytänyt mielenrauhan.

Mutta huomasin, että lähellä lanattua hiihtouraa tykkypuut olivat hiljaa ja paikallaan. Niiden kuiske ei kuulu sinne, missä muu elo vie kaiken tilan.

Aurinkoista viikkoa 🌞

♥ Sanna