Kaamoksen aikaan - Hiihtoretki Pallakselle

Kaamos on alkanut kotikansallispuistossa, Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa. Olen joka vuosi tehnyt sen kunniaksi retken tuntureille tervehtimään sen saapumista. Niin tein tänäkin vuonna, tällä kertaa mukana oli E ja Rover-koira.

Matka on sinihämäräinen ja joulukuisen luminen. Joku sanoisi jopa talven ihmemainen. Harva on liikkeellä sunnuntaina, pääteilläkin on hiljaista. Vain kuu katsoo lumisen metsän yltä menoamme ja saattelee meidät Pallastunturin juurelle .

Tie Pallashotellille on vielä auraamaton ja pakua saa ajaa kieli keskellä suuta, että pysyy penkan tällä puolen. Matkailukausi ei ole vielä kunnolla alkanut, vaikka hotellin pihalla vaelteleekin muutama brittituristi tonttuhatussa ja matkailufirman haalareissa. Hotelliin saapuu busseilla ulkomaisia matkalaisia viettämään joulua ja se on varattu vain yhtiön omille asiakkaille. Harmi - olin ajatellut palkitsevani meidät hotellin ravintolan burgereilla hiihtoretken päätteeksi.

No, näissä maisemissa burgerit jäävät helposti jonon hännille ja harmitus unohtuu hetkessä.

Tunturilla tuulee, kuten lähes aina. Kiinnitämme lumikengät ja huput tiukasti suojaamaan korvia vihmovassa lumituiskussa parkkipaikalla ja suuntaamme suoraan kohti Pallastunturin Pyhäkero-huippua.

Maisema uinuu vielä aamun sinessä, vaikka kello käy kohta puolta päivää. Tuiskusta valkoisen peiton päälleen saaneet kuuset näyttävät vuoroin eläviltä hahmoilta, vuoroin vääntyneiltä tienviitoilta, jotka sojottavat jokainen eri suuntaan.

Tuulesta huolimatta on kovin rauhallista. Tyyntä. Kuin nukkuva kansa uinuisi tunturin rinteellä rauhallista kaamosunta kärsivällisesti odottaen valoisampia aikoja. Vain hölmöt ihmiset pakkaavat itsensä villaan ja toppavaatteisiin ja huuhkovat lumessa tunturin rinnettä ylöspäin.

Mutta me pidämme siitä.

Pakkastuisku värjää hupusta karanneet hiukset valkoisiksi ja liimaa ripset kiinni toisiinsa, jos niitä ei välillä rapsuttele hileestä vapaiksi. Muuten on hyvä olla, lämmin ja hymyilyttää. Kaikki on niin kaunista.

Tämän enempää joulutunnelmaa en kaipaisikaan. Hus pois vilkkuvat valot, kiiltävät pallot ja kilkuttavat kulkuset. Tässä on mielestäni sitä, mitä joululta haetaan. Talvea, rauhaa ja pientä taikuutta.

Hiihdämme rinnettä ylös huppumme hiljaisuudessa. E saa pientä vetoapua Roverilta - tosin ei aina samaan suuntaan, johon me olisimme menossa. Minä pidän taukoja jyrkkää rinnettä noustessa. Tunturihiihtokunto on päässyt viime talven jälkeen hieman hiipumaan. Onneksi se ei haittaa, näillä retkillä kun kiire ei ole koskaan.

Tunturin laella on entistä sinisempää, jos se on jotenkin vielä mahdollista. Kuu kurkkii naapuritunturilaen päältä käyden välillä huipun sumuharson takana. Ainut, mikä muistuttaa siitä, että auringon pitäisi tähän aikaan paistaa, on kullankeltainen hehku itäisellä taivalla.

Kuin joku olisi vetänyt kultaisella maalilla muutaman siveltimenvedon taivaanrantaan, käyttänyt sivellintä hieman punertavassa sävyssä, mutta sen jälkeen päättänyt pitäytyä vain ja ainoastaan sinisen sävyissä. Oli miten oli, valmis maisema on kaunis kuin maalaus.

Tunturin laella laitamme leirin pystyyn kiven juurelle. Tai, uskomme sen olevan kivi, mutta metrisen hangen alla saattaa hyvin olla jotain aivan muutakin. Pieni lumikumpu kuitenkin suojaa meitä hieman tuulelta, kun istumme suksien päällä ja kaadamme kupit täyteen kuumaa.

Sillä aikaa, kun kaivamme eväsleipiä repusta, kahvi on jo jäätynyt kupissa. Ei jäähtynyt, vaan jäätynyt. Kopautamme sen pinnan rikki suksen reunaan ja hörppäämme silti. Voileipien kurkku on myös hileisen jäinen. Se oli ehkä odotettavissakin, mutta menköön. Eväs on silti aina eväs ja maistuu ulkona - varsinkin talvisella tunturinlaella erittäin hyvältä.

Hiihtoretkellä tai talvellä yleensäkään tauot, vaikka kuinka hyvillä eväillä eivät kestä kauan. Eväiden lisäksi myös itse retkeilijät jäätyvät helposti. Mutta tunnelma ei koskaan.

Lähdemme laskemaan rinnettä alas. Sen voisi kuvitella olevan helpompi laske alas kuin kiivetä ylös, mutta liukulumikengillä niin ei kuitenkaan ole. Onko vika laskutaidoissa vai suksissa, en tiedä, mutta alastulo on yhtä komediaa.

Juuri, kun ehtii iloita onnistuneesta laskusta, vastaan tulee pehmeä lumikasa tai sen alta pilkottava kivi ja laskija on nopeasti hangen syleilyssä. Humpsista vain.

Minusta tämä on hauskaa. Vallattoman hauskaa. Minä humpsahtelin jokaiseen hankimöykkyyn ja naureskelin. Joku vilahtaa ohi tunturisuksilla ja paremmilla laskutaidoilla komean näköisesti ja on hotellin pihalla lumettomana ja kuivana. Jotkut osaa.

Ei, se ei ollut E. E oli vaikeuksissa Roverin kanssa joka edelleen ystävällisesti tarjosi vetoapua, mutta ei oikeaan suuntaan. E otti lopulta sukset kokonaan irti ja käveli suurimman osan matkaa alas. Kukin omalla tyylillään.

Mutta ah, kuinka hauskaa meillä olikaan. Hotellin pihalla olemme punaposkisia ja lumisen huuruisia, mutta onnellisia. Käymme hotellilla kysymässä, jos kuitenkin saisimme kupposet kuumaa ja hetken kuivatella lämpimässä ravintolassa, vaikkemme brittituristeja olekaan. Ystävällinen työntekijä kaataa meille kahvia ja kaakaota ja antaa ottaa munkin ravintolan buffet-pöydästä.

Jos emme kerro kenellekään...

Kaamoksen valo on taianomaista. Se on valoa, mutta ei kuitenkaan valaise. Kuin se olisi olemassa vähän vahingossa. Se ei häikäise eikä koreile, mutta sen olemassaolo on niin kaunista, että saa hengen salpautumaan. Ennen kaikkea, se on kaikkea muuta kuin pimeyttä.

Kaamos Pallaksella kestää kuukauden verran. Tammikuun alkupuolella aurinko nousee ensimmäistä kertaa horisontin yläpuolelle ja aloittaa taas uuden ajan. Olen käynyt kaamoksen päättymisen aikaan myös joka vuosi Pallaksella. Ajattelin tänäkin vuonna jatkaa hyvin alkanutta perinnettä. Ennen sitä voit lukea kirjoitukseni viime vuodelta, kun valo palasi Pallakselle täältä.

Ihanaa joulun ajan odotusta ja rauhallista kaamoksen aikaa sinulle.

Ps. Minulla on vielä pari yllätystä takataskussa, joista en malta päästä kertomaan täällä. Joten pysykää kuulolla. Hihii!

♥ Sanna