Lause, jota en olisi ikinä uskonut kirjoittavani. Totta se on, Korean kansallinen tv-ryhmä kävi meillä kylässä muutama viikko sitten kuvatakseen minua ja elämääni pohjoisessa. Sitä ennen sain yhteydenoton heiltä, voisivatko he tulla kuvaamaan elämääni pohjoisessa talvessa, lumen ja pimeyden keskellä dokumenttiinsa, joka näytettäisiin Korean kansallisessa televisiossa kesällä. Hurjaa!

Sovimme päivät ja kaksi korealaista kuvaajaa saapuu meille muutamaksi päiväksi. Sitä jouduin selittämään huolellisesti, että kotikyläni ei ole Rovaniemen lähelläkään, johon heidän lentonsa saapui eikä sieltä ole julkisia yhteyksiä. Lähin hotelli oli hiipunut välikauden hiljaisuuteen, lähes kukaan ei matkusta Lappiin lokakuussa, joten heillekin mahtoi olla yllätys, että Korean tv-ryhmä kyllä matkustaa.

Valkoinen vuokra-auto kurvaa pihaamme yhtenä iltapäivänä ja seuraavaksi on tuvassamme kaksi korealaista kahdeksan kameran ja kaikkien kuvausvälineiden kanssa. Ei ihan tavallinen viikonloppu.

Istutimme heidät kahvipöytään mustikkapiirakan ääreen, kuten suomalaiseen tapaan kuuluu. Siinä keskustelimme ja suunnittelimme tulevien päivien kuvaussessiot ja aikataulut. Mustikkapiirakka kuulemma maistui oivalliselta, sitä toivottiin lisääkin.

Dokumentti, johon minua ja pohjoista luontoa kuvattiin kulki teemalla 'living in nature', eläminen luonnossa. Sen lisäksi siinä haluttiin kuvata kahdenlaisen yön vastakohtia, white night ja black night. Dokumentissa on lisäkseni toinen nainen, joka asuu Indonesiassa. Hän edustaa ns. valkoista yötä, 'white night'. Lämpöä, aurinkoa, hiekkaa, kirkasta vettä. Minä edustan mustaa yötä, 'black night', kylmyyttä, pimeyttä, talvea ja revontulia. Näitä kaikkia kuvaajat halusivat täällä pohjoisessa kuvata.

Öiksi kuvaajat virittivät mökkimme ympäristöön ja joen rannalle kaikki kameransa osoittamaan kohti taivasta saadakseen kuvattua revontulia. Oli pilvinen ja mahdottoman sumuinen lokakuinen keli ja epäilin vahvasti heidän mahdollisuuksiaan, mutta niin vain aamun tullen kameroille oli tallentunut pienen hetken kirkastuvalla taivalla leimuavat revontulet. He olivat silminnähden iloisia, mutta jäivät harmittelemaan, etteivät nähneet revontulia itse. Vain kamerat saivat niitä todistaa muiden nukkuessa sikeästi keskiyön unta.

Dokumenttiin liittyi haastattelu, jossa vastailin kysymyksiin, kuten miksi asun niin pohjoisessa, olenko koskaan yksinäinen ja miten näen ja koen pohjoisen luonnon. Niitä asioita olen avannut täällä bloginkin puolella jo paljon, joten vastaaminen oli suhteellisen helppoa. Jännitin kuvauksia ja kameralle puhumista suunnattomasti, mutta lopulta tutussa ympäristössä ja mukavin aihein se sujui suhteellisen hyvin.

Sytytin nuotion joen rantaan, kuvaajat virittivät kameransa ja yhden pimenevän illan ajan vastailin haastattelijan kysymyksiin tulen lämmössä tähtitaivaan alla.

Seuraavana päivänä lähdimme tuntureille. Kuvaajat halusivat jatkaa osittain haastattelua kansallispuiston maisemissa, joten vein heidät helpohkosti saavutettavaan, mutta kauniit maisemat näyttävään paikkaan Muoniossa. Parkkeerasimme Sammaltunturin parkkipaikalle, pakkasimme kaikki kahdeksan kameraa (minä en pakannut, katselin vierestä) ja marssimme muutaman kilometriä ylämäkeen vihmovassa alkutalven tuiskussa.

Paitsi, että maisema oli täysin peittynyt lumimyrskyyn. Horistontissa yleensä uljaana kohoavat Pallastunturit eivät näyttäytyneet edes sen vertaa, että olisin saanut uskottavuutta tarinalleni, että kyllä ne siellä oikeasti yleensä ovat.

Jatkoimme haastattelua ja kuvausta jäätävässä viimassa. Ihailtavan sinnikkäästi tv-ryhmä pystytti kameransa ja kuvausvälineensä kelissä, joka saisi ihan suomalaisetkin hieman hätkähtämään. Mutta eivät olleet ensimmäistä kertaa asialla. Kuulin, että kaksikko on korealaisittain hyvin tunnettuja ja maineikkaita kuvaajia ja arvostetussa asemassa työssään.

Paluumatkalla juttelimme maidemme kulttuurieroista, hintatasoista, kielestä ja ihmisistä. Oli todella mielenkiintoista saada tietää niin läheltä niin paljon korealaisitsta elämäntavoista. Erityisesti kiinnostuin luonnosta, yllättäen. Kuulin, että Korealla on hieno vuoristo, joka on suosittua ja kaunista retkeilyseutua. Ensimmäisenä mieleen tulee suurkaupungit, valovilinät ja mullistavat määrät ihmisiä. Niitä kuulemma on, mutta toki myös luountoa. Olisi hienoa joskus päästä paikan päälle katsomaan, minkälaista on korealainen luonto.

Kaikin puolin vierailu oli varsin avartava. Päivät venyivät pitkiksi ja työtä kyllä hutkittiin puoli ja toisin olan takaa. Jään innolla odottamaan, minkälaisen dokumentin ryhmä saa aikaiseksi. Se näytetään alustavan arvion mukaan kesällä Korean tv:ssä. Toivottavasti minäkin pääsen katsomaan sen jotakin kautta ja vielä mielenkiintoisenpaa, pääsisinpä näyttämään sen teillekin!

Ihanaa, jännittävää ja yllätyksellistä viikkoa sinulle ❤️