Ruskan ra(i)kkaus

Pari päivää kävi pakkanen kylässä. Aamuisin korret ja puiden kultaiset lehdet olivat kuurassa, joka katosi auringonnousun myötä kuin ei olisi koskaan ollutkaan. Yhden päivän ajan lehdet tippuivat puista pakkasesta painavina maahan odottelemaan talven hankea päällensä.

Ehdin onneksi nauttia kultaisen kauniista syyspäivistä rannalla juuri ennen kuin pakkanen puraisi lehdet alas puista.

Ruska-aika katosi nopeasti. Ikään kuin aika yhtäkkiä ottaisi harppauksia eteenpäin kohti talvea. Yleensä aika täällä luonnon keskellä menee hitaasti, nyt se jotenkin hutiloi. Vai minä hutiloin. Sekin voi toki olla.

Vaikka aika katoaa sormien välistä kuin syksyn lehdet nenän edestä, koitan ottaa hetkiä luonnossa ihan vain olemisen vuoksi. Silloin aika pysähtyy. Ikään kuin leppyisi, kun saa hetken huomiota. Sitä kai me kaikki niin kaipaamme, että kun sitä emme saa, laittaa kiukuttamaan ja hutiloimaan.

Elo raikkaan syksyn keskellä sujuu, kuten aikaisempinakin syksyinä. Odotellaan ensilunta, pinotaan kasoittain polttopuuta varastoon talven varalle ja seurataan aamuisin joutsenten aamukailotusta mökin ikkunasta. Yksi pariskunta tulee näköjään vuosi toisensa jälkeen mökkirantaan syömään ja valmistautumaan lähtöön lämpimämpiin paikkoihin.

Syyspäivän tasaus vei pohjoisen väeltä valon herruuden. Nyt menemme vauhdilla kohti kaamosta ja auringon säteitä näkee sadepilvien reunoista harvoin. Yö pitenee viikko viikolta, mutta toisaalta se on tuonut mukanaan tähtitaivaan ja revontulet. Niistäkin on ollut iloa jo lukuisina iltoina. Yksi valonlähde väistyy ja seuraavat astuvat kehiin. Kuin luonnon tuolileikkiä.

Kiitos, kun olet täällä mukanani seuraamassa luonnon ihmeitä, ajan kulkua ja kaiken kauneutta.

 ♥ Sanna