Ruskaretki Muonion pikkupoluilla

Olen löytänyt pohjoisesta hyviä ystäviä. Kutsumme yhteisöämme Lapland Familyksi, Lapin perheeksi. Tutustuimme sattumalta kolme vuotta sitten, täällä keskellä ei-mitään.

Asumme toisistamme lyhimmillään viitisen kilometrin päästä toisistamme, osa muutaman kymmenen kilometrin päässä. Siis aivan naapurissa. Yhdessä elo täällä on helpompaa. Viihdyn paljon yksin, mutta huomaan erityisesti, miten paljon apua, tukea ja turvaa pienikin yhteisöllisyys luo. Aina on tarvetta apukäsille puiden kantamisessa tai koiranhoitajalle pidemmillä retkillä. Pimeinä ja pitkinä iltoina on ilahduttavan mukava kokoontua elokuvailtaan tai saunaan ja rentoutumaan yhdessä.

Olen kirjoittanut meistä ja ystävien löytämisestä täältä pohjoisesta ennenkin. Jos haluat lukea siitä, miten olen tutustunut muihin ihmisiin pohjoisessa asuessa, voit lukea lisää täältä.

Viime viikonloppuna kävimme Lapland Familymme kanssa ruskaretkellä Muonion pikkupoluilla. Tarkoitus oli lähteä koko viikonlopun kestävälle patikointireissulle erämaahan, mutta puolet perheestä oli sairaana ja erinäisiä muita menoja tuli matkan varrelle, joten lyhensimme matkaa.

Etenkin ruskan aikaan suosituimmat polut saattaa olla tupaten täynnä matkailijoita, niitä koitimme välttää ja valita paikan, jossa saisimme viettää aikaa vain keskenämme. Onneksi niitäkin riittää.

Lyhyehkön, alle viiden kilometrin matkan käytimme hitaasti ylämäkeen taapertamiseen, kuulumisten vaihtoon ja sienien poimimiseen.

Ruskan punakultainen hohka katosi hetkittäin kangasmetsien parhailla sieniapajilla, mutta ylhäällä vaaran päällä pääsi taas loistoonsa.

Joku kertoi, ettei ruska ole tänä vuonna kummoinen. Että lehtipuissa pesii sienitauti, joka saa ne muuttumaan nopeasti ruskeiksi ja ruska jäisi näin ilman parasta loistoaan. Itse en huomaa eroa aiempiin vuosiin, minusta kullankeltaiset koivut hohtavat maisemassa kuin katuvalot kaupungissa.

Parisen tunnin hitaan hipsuttelun, muutaman mustikanmaistelutauon ja maisemien ihailuhetken jälkeen saavuimme määränpäähämme Juuvanrovan autiotuvalle. Se sijaitsee erittäin kauniilla paikalla vaaran laella, pienen lammen äärellä.

Olimme valinneet paikan hyvin, siellä ei näkynyt muita. Sytytimme nuotion ja teimme lyhyelle retkelle sopivaa herkkuruokaa. Jälkiruokakin valmistui tuoreista omenoista ja vaniljakastikkeesta.

Tätä voisi kutsua slow-retkeilyksi. Onko se oikea termi, sitä en tiedä, mutta minusta tällainen ystävien ja ihanien ihmisten kanssa ulkona oleilu on ainutlaatuisen hienoa. Kun kenelläkään ei ole kiire. Kun on vain hetkiä kaukana luonnossa, mihin ei maailman melu, murheet tai arkiasiat ylety. Sen voi tuntea fyysisesti, miten aika pysähtyy ja katoaa. Kukaan ei katso kelloa, sillä ei ole mitään väliä.

Sillä aikaa, kun muut valmistivat ruokaa, kiersin lammen toiselle puolelle. Peilityyni vedenpinta ja ruskan värit loivat taianomaisen tunnelman autiotuvan ympärille. Savukiehkura nuotiosta, sen oranssia hohkavat liekit ja hiljainen puheensorina tuntuivat tulevan kuin eläväksi heränneestä satukirjan sivusta. Eihän tällaista paikkaa oikeasti ole olemassa.

Onneksi on.

Paluumatkalla löysin satumaisen löydön pienen katajan juurelta, kanttarelleja. Niitä ei juuri pohjoisen karuissa metsissä kasva, mutta tähän paikkaan ne olivat kuitenkin juurensa laittaneet. Keräsin ne varovasti villapaidan helman sisään ja nuotion ääressä käärin paperipussiin. Elävä todiste satukirjan maiseman olemassaolosta.

Retki päättyi yhtä hitaasti kuin alkoikin. Tiskasimme, keräsimme tavarat ja herätimme auringon lämmössä uinuneet koirat ja lähdimme takaisin.

Lyhyeksi typistyneestä retkestä huolimatta meillä kaikilla oli levollisempi olo ja rauhallinen mieli.

Leppoisia syysretkiä ja pienistä hetkistä nauttimista.

 ♥ Sanna