Elokuu ja elonkorjuu

En tiedä, mihin elokuu karkasi. Tuntuu, että se livahti sormien lävitse ja jätti jälkeensä irrallisia hetkiä. Ehkä kerron tämän joka kerran, mutta tuntuu, että mitään ei ole tapahtunut, mutta kuitenkin koko ajan on jotakin käsillä.

Pääosin elokuu on mennyt luonnonantimien keräämiseen ja säilömiseen. Mustikkaa olen kerännyt kaksin käsin niin paljon, että pakastimen reunat paukkuvat. Vadelmia haettiin E:n suvun kesäpaikasta Kainuusta, samoin mustikkaherukkaa, josta kiehautin samalla istumalla mehua talven pimeisiin ja kylmiin iltoihin.

Tänä vuonna myös sienet on olleet suuresti suosiossa ja nyt niitä on tullut selvästi enemmän kuin aiempina vuosina. Etelän kuivuudet eivät ole tuntuneet täällä pohjoisessa ja sieniä sikiää kuin - no, sateella. En ole kummoinen sienestäjä, mutta muutamalla varmalla valinnalla - tatit, rouskut ja uutena ihanuutena kehnäsienet - olen saanut pakkaseen täytettä jo niistäkin. Sitäpaitsi nautin suunnattomasti sieniretkistä, joilla sienien löytäminen on pelkkää plussaa. Pääpaino on metsässä päättömästi pöllöily ystävien seurassa, eväiden syönti ja elokuun viimeisistä lämmöistä nauttiminen.

Luonnossa elokuussa tapahtuu paljon. Yhtäkkiä heinäkuun valo ja lämpö on kaikonnut, tilalla on usvaiset ja kirpakan kylmät aamut, ensimmäiset takan lämmittämiset ja ihanan pimenevät illat, jolloin voi bongata kesän jälkeiset ensimmäiset tähdet. Elokuussa tunnen, että on helpompi hengittää. Kun valosta häviää sen kirkkain ja lämpimin kärki ja maisema pehmeneee pikkuhiljaa ruskan lämpimiin sävyihin ja sumuverhoihin, tuntuu, että olen kotona. Kesäihmisille on ehkä ikävää, mutta minä huokaisen helpotuksesta aina, kun kesä on viimein ohitse.

Kesän jälkeen mieli palaa takaisin maan pinnalle, juureutuu ja keskittyy maanläheisiin asioihin. Mistä puita talven varalle, mahtuuko pakkaseen vielä yksi sangollinen mustikoita vai säästetäänkö se puolukoiden ja karpaloiden varalle, montako joutsenta joella tänä aamuna odottelee syyslähtöä etelään, montako tähteä taivallaa loistaa jo tänään? Kesän reissusuunnittelut vaihtuvat kylätiellä iltapyöräilyyn koirien kanssa ja metsässä makoiluun, kun sääsket on vihdoin kesän kanssa kaikonneet eikä aika ja hermot mene niiden kanssa taistelemiseen.

Paljon ei tarvitse päivään mahtua, että tuntee jo tehneensä. Ja se riittää.

Törmäsin videoon, joka kertoi vähäenergisestä ihmistyypistä. En keksi parempaa suomennosta sanalle 'low energy person' enkä tiedä, onko sellaista oikeasti olemassa, mutta tunnistin vahvasti itseni heti. Nautin suunnattomasti siitä, että tapahtuu jotakin, että elämässä on asioita, ihmisiä ja tapahtumia, jotka saavat tuntemaan, että elo on todellista ja tässä hetkessä. Rakastan reissaamista, retkeilyä, luontoseikkailuja, luovia projekteja, niistä kaikista nauttivia ihmisiä ja heidän kanssaan jaettuja hetkiä.

Kaikki se imee kuitenkin suunnattoman paljon energiaa ja tarvitsee vastapainokseen paljon tyhjyyttä. Ikkunasta ulos tuijottelua täydessä hiljaisuudessa. Joskus se tuntuu typerältä. Ei niin pienet asiat kuin puhelinsoitot tai muutaman tunnin tapaaminen voi viedä koko päivän energioita ja laittaa väsyttämään.

Voi ne. Tunne on todellinen, en vain ole ennen uskonut sitä ja kohkannut menemään pää kolmantena jalkana, kunnes tulee stoppi. Opettelen vielä tunnistamaan tätä mielummin etukäteen, kuuntelemaan itseäni paremmin ja ottamaan aikaa ja tilaa juuri siinä hetkessä, missä sen tarvitsen. Jos sen ottaa velaksi, sen joutuu usein maksamaan vähintään tuplana takaisin.

Mietin, miten ennen on tehty töitä ja rakennettu elämää valon ja luonnon rytmien kanssa. Kesällä valvottu öitä ja tehty pitkää päivää, jotta ruoka saadaan korjattua talven varalle varastoon ja sulan maan aikaan hoidettua muiden vuodenaikojen aikana mahdottomat työt. Mutta kesälläkin sunnuntaisin levätty, pyhitetty päivä kokonaan olemiselle ja lepäämiselle. Yksi seitsemästä päivästä ei ole paljon.

Talven tullen on keräännytty pieniin, pimeisiin pirtteihin puuhailemaan pienemmin ja selvästi vähemmän. Käytetty jäljelle jäävä vapaa-aika tarinointiin, laulamiseen, perinnetiedon eteenpäin välittämiseen, yhteiseloon. Kevään tullen taas valon kanssa aloitettu uusi vuosi uusin energioin.

Välillä tekisi mieli sanoa, että ennen oli paremmin. Että silloin tiedettiin enemmän ja osattiin olla eri lailla kuin nyt. Pelottavaa, miten huuhkaamme menemään vauhdilla, joka hirvittää itse kuskiakin, joka ei tosin huomaa asiaa kaiken kiireen alla. Kroppa lähettää silloin tällöin merkkejään, että kaikki ei ehkä ole hyvin, mutta siihenkin on lääkkeet ja hoidot. Ei huomata, mitä sillä olisi sanottavanaan. Koska se kyllä tietää ja kertookin, jos on vain aikaa ja tahtoa kuunnella. Aina, liian usein, ei ole.

Ei ole tarkoitus olla negatiivinen tai pelottava. Kirjoitan samalla itselleni, kun näitä asioita mietin. Koska toivon, että kuuntelisimme itsejämme, antaisimme meille sen, mitä tarvitsemme. Se viesti vaatii aikaa ja tilaa tullakseen kuulluksi ja ymmärretyksi. Se tuntuu joskus mahdottomalta antaa sitä, mutta lopulta ei meillä ole muitakaan vaihtoehtoja. Kaikki muu väistyy lopulta sen edestä, jos tulee täysi stoppi.

Sitä en toivo kenellekään. Vähiten itselleni.

IRauhallista ja itsetietoista elokuun loppua sinulle, ihanaa, kun olet siinä ❤️

♥ Sanna