Lofooteilta palaamisen jälkeen olemme kulkeneet melkein kaksi viikkoa pysähtymättä juuri kuin yöksi nukkumaan. Väsytti. Kaipasimme lämpöä, paikallaanoloa ja lepoa. Ajamme lautan päätepisteestä Bodøsta aamuöisessä hiljaisuudessa pitkin autioita teitä, joilla vain hirviemot ajottain käyvät pistäytymässä. Yötön yö on jo alkanut, aurinko loikoilee jossain vuorten takana ja luo hämyisen sinen laaksojen ylle, jossa muutamassa talossa palaa aamuyössä himmeästi kajastava valo.

Nukun etupenkillä - olen todella huono valvomaan öitä, ellen ole juonut pannuittain kahvia - E ajaa hissukseen metsätietä joen rannalle. Kello on jo aamun puolella, parkkeeramme rantatöyräälle, vedämme pimennysverhot kiinni ja vetäydymme peittojen alle.

Aamulla aurinko helottaa korkealta, linnut laulavat. Ympärillä avautuu kevään vehreyttä enteilevän vuoristolaakson maisema, jonka pohjaa uurtaa vuorilta soliseva läpitunkevan kirkas koski.

Vihdoin tuntuu kesältä.

Auto jää paikoilleen, aika unohtuu, päivät unohtuvat. Olemme vain. Päiväohjelma koostuu pitkästä aamusta, auringossa ulkona nautitusta aamupalasta, tiskauksesta viiltävän kylmässä jokivedessä, joogahetkistä kevätnurmella ja kävelyillä ympärillä levittäytyville vuorille. Kaikki toteutettuna täysin mielentilan ja jaksamisen mukaan, kiirehtimättä ja suunnittelematta. Ihan vain tekemisen tai tekemättömyyden ilosta.

Kuva: E ❤️

Nimesimme paikan Vihreäksi Laaksoksi keskusteltuamme paikallisen naisen kanssa siitä, miten täällä kesä tulee jostain syystä aiemmin kuin vuorten toisella puolen. Kaikki on hyvin vehreää pohjoisesta sijainnista huolimatta. Maisemaa halkova vuolas joki, joka nosti vedenpintaansa päivä päivältä tulvahuippuunsa, kun aurinko sulatti vuorten huipuilta lumen jäänkirkkaaksi ja kylmäksi virraksi, kimmelsi puiden vehreyttä. Rannalla vihreän joen soi päässä, kun sen menoa katseli.

Yöt nukuimme autossa, muuten kiertelimme loputtomia, pieniä polkuja vuorten rinteille ja takaisin. Ylitimme kosken joka päivä heiluvia riippusiltoja pitkin, joilla oli pakko pitää kaiteesta kiinni, alla virtaava vesi ja sen kohke kadotti tasapainon hetkessä. Jätimme talviturkit kylmimpään koskaan tuntemaani veteen, kun kävimme pulahtamassa hyisen jäisessä koskessa.

Kiipesimme vesiputouksille, joita keväällä tippuu joka vuoren koloista, jotkut pieninä ja sulosointuisina, toiset sanoinkuvaamattomalla voimalla vieden mennessään kaiken. Veden voiman saattoi tuntea sykkeenä sydämessä ja paineena iholla. Korviahuumaava kohina kadottaa todellisuudentajun, ajatukset, tunteet ja toiminta on vain tässä hetkessä. Kaikki muu katoaa. Ei voi kuin ihaillen tuijottaa sitä valtavaa voimaa, joka kohkaa suoraan jalkojen alla, käden ulottuvilla. Oma olemassaolo tuntuu yhtäkkiä minimaaliselta, turhalta. Hetkessä poispyyhkäistyltä.

Tällaisissa paikoissa on jotakin maagista voimaa, johtukoon se tieteellä selitettävistä asiosta tai ei, mutta sen tuntee.

Kuva: E ❤️

Päivät vierähtivät kevyesti, tekemällä juuri mitään. Kävimme kahvilla tai jäätelöllä paikallisessa luontokeskuksessa. Norjalaiset syövät tosiaan jäätelöä säällä kuin säällä, otimme sen myös tavaksi. Maassa maan tavalla, niinhän sitä sanotaan. Teimme hieman töitä, sen mukaan, mikä hyvältä tuntui (kummallakaan ei tällä hetkellä ole deadlineja tai työpaineita, aika hyvä tilanne, tiedän) ja katselimme vaihtuvaa ihmisvirtaa, joka koostui lähinnä norjalaisista eläkeläispariskunnista ja rekkakuskeista luontokeskuksen täyspuisessa ja hyvin kotoisassa kahvilassa.

Viikon jälkeen olimme valmiita jatkamaan matkaa. Levänneinä, virkeinä ja norjalaista luontokauneutta kylliksi saaneina. Vietimme viimeisen yön korkealla vuoren rinteellä kuin nähdäksemme kaiken kauneuden vielä kerran kokonaisuudessaan.

Aamulla ajoimme alas loputtoman kiemuraista vuoristotietä. "Klonks, klonks, klonks", pakun eturenkaat kolisivat pahemman kerran aina rattia kääntäessä. Ääni oli kuulunut aiemminkin, nyt se riisti korvia niin pahasti, että päädyimme kääntämään rattia minimaalisen vähän ja peruuttelemalla keplottelemaan tiemme alas vuorelta.

Alhaalla soitimme lähimmän kylän autokorjaamolle. Ajoimme sinne hissukseen, neljänkymmenen kilometrin matkaan meillä meni reilusti yli tunti. Korjaaja kertoi, että olemme onnekkaita, etteivät renkaat olleet täysin lukkiutuneet käännöksissä. Autolla ei voisi ajaa enää metriäkään. Se olisi korjattava täällä.

Heillä menisi viikko saada varaosa, joka lennätettäisiin Etelä-Ruotsista Pohjois-Norjan pikku kylään ja korjata auto. Istuimme kylän satamassa pohtimassa, mitä teemme seuraavaksi. Komeasta puulaivasta tuli ulos valkopartainen, merta vuosikausia selvästi käynyt herra meille juttelemaan. Kerrottuamme tilanteen hän tarjoutui lainaamaan laivaansa meille yöpaikaksi. Kaikkien ystävällisyys on vuolasta ja vilpitöntä.

Viikko odotusta.

Phuuh.

Mutta näissä maisemissa.

Jätimme auton korjaamolle, pakkasimme viikoksi tarvitsemamme tavarat pikaisesti rinkkaan, jotta ehdimme päivän ainoaan bussikyytiin, joka vie meidät takaisin kylästä laaksoon. Bussi osottautuu koulubussiksi, joka kulkee kaikki kylät läpi, vie ja tuo eri ikäisiä uteliaisuuttaan tuijottavia lapsia kyläkouluilta koteihinsa vuorikyliin, joissa lampaita, hevosia ja lehmiä käyskenteli lähes joka talon pihapiirissä. Minkähänlaista on elää ja kasvaa täällä?

Vietimme viikon, kuten edellisenkin. Tehden juuri sitä, mikä parhaalta tuntui sillä hetkellä. Tuhlaten aikaa kahvin ja jäätelön ääressä. Vesiputousten juurella. Kosken kuohunassa. Juuri kukkaan puhkeamaisillaan olevien tuomien juurella.

Tutustuimme lähemmin luontokeskuksen työntekijöihin, jotka avuliaisuudellaan ja ystävällisyydellään saivat meidät hämmennyksiin asti. Olimme sivullisen roolissa norjalaisessa konfirmaatiossa, joka järjestettiin kahvilan tiloissa. Opettelimme käymään lyhyitä keskusteluita norjaksi. Juurruimme paikoilleen.

Auto tuli takaisin viikon päästä. Hakiessamme sitä takaisin - taas samaisen koulubussin kyydillä lasten uteliaiden katseiden alla - korjaamon miehet onnittelivat meitä jääkiekon maailmanmestaruudesta vilpittömän iloisina maamme puolesta.

Jäimme vielä yhdeksi yöksi vihreän joen rannalle, kosken kuohunaan ennen kotiin palaamista.

Vihreä Laakso saa jäädä toistaiseksi kartalla nimeämättömäksi. Lofooteilla ymmärsin rakennettujen puitteiden ja google-hakujen määrästä, miten paljon siellä käy väkeä kesäkuukausina. Se on olennainen osa paikallisten elinkeinoa, aivan samoin kuin Lapissakin. Suhtaudun kuitenkin matkailuun edelleen hyvin ristiriitaisin tuntein. Ymmärrän olevani itsekin osa sitä valtavaa massaa, joka näillä leveyspiireillä kulkee, mutta samalla haluaisin olla osaltani vaikuttamassa siihen, että luonto sen kestää, että siinä on jokin kohtuus. Kaikkea ei ole tarkoitettu vain meille.

Koen, että Vihreä Laakso ei olisi entisensä, jos sinne tupsahtaisi isot matkailumassat ja niitä varten rakennetut puitteet ja palvelut. Tämän palan paratiisia löytää se, joka sitä tarvitsee ja jolla on kärsivällisyyttä kulkea ja etsiä.