Pohjois-Lappi pakulla - Lemmenjoki - Inari - Utsjoki
Kirjoitan kirjoituksia tämän vuoden pakureissusta hieman jälkijunassa, koska reissussa kirjoittaminen ja kuvien muokkaaminen ottaa oman aikansa.
Tätä kirjoitusta kirjoitan Pohjois-Norjan keväisen lämpimästä laaksosta. Lehdet on puhjenneet jo loistoonsa ja lämpötila hipoo pariakymmentä. Viime viikkojen lumi- ja vesisateisen matkaamisen jälkeen se tuntuu erittäin mukavalta. Palataan toviksi kuitenkin toukokuun alkuun ja reissun alkusijoille.
Pakureissu alkoi heti toukokuun alussa, kesän korvalla. Kesäkuukaudeksi toukokuuta ei oikein kehtaa Lapissa mainita, vaikka kesäreissusta kuitenkin on pakumatkaamisessakin kyse. Se ei toistaiseksi haittaa kahta innokasta reissaajaa.
Ajoimme ensimmäiseksi yöksi Lemmenjoen vielä talviseen kansallispuistoon. Hiljaisuus luonnon äärellä sumun keskellä on käsinkosteltava. Tunturijonot uinuvat lumen ja sinisen sumun keskellä. Parkkeeramme autiolle ja lumisista jäljistä päätellen jo hetken autiona levänneelle parkkipaikalle, jonka heinäkuiset matkailuruuhkat tuntuvat todella kaukaisilta. Täällä saa olla täysin omassa rauhassaan.
Meinaan napata lähellä virtaavasta tunturipurosta kuksallisen vettä hammaspesun lomassa, mutta huomaan virran ääreen lyyhistyneen tuoreen poronraadon ja vedän kuksan pois. Vesi on yleisesti ottaen juomakelpoista koko Lapissa lähes kaikissa puroissa ja joissa, mutta tarkkana saa silti olla. Onneksi vettä on mukana omastakin takaa. Mukavampi aloittaa matka tervein vatsoin.
Lämpötila tipahtaa pakkasen puolelle ja kaivamme pakuun makuupussit peittojen lisäksi, mutta yö menee silti palellen ja uuteen petiin totutellen. Aamupala nautitaan hiljaisuudessa hieman hytisten. Autio Lemmenjoen kansallispuisto tuntuu uinuvan vielä talviuntansa.
Jatkamme matkaa Inariin. Se on kauniin toukokuisen sumun vallassa. Lapin mereksikin kutsuttu Inarijärvi on vielä paksulti jäässä, vaikka teiden reunoista repsottaa kevään merkkinä jo pala paljasta maata. Kaikkialla on hiljaista ja autiota. Vietämme puoli päivää ajellen tyhjiä teitä ja kuvaten tarumaisen kauniita, sumuisia järvimaisemia.
Kuvaan dronella vesisateessa tien viertä seuraavaa jokea, joka uurtaa omaa tietään alhaalla laakson pohjalla. Olen jo lentämässä takaisin autolle kohmeisin sormin hieman jännittäen, miten kopteri kestää toukokuista alijäähtynyttä vettä ilmassa liitäen, kun *kops*. Kopteri kapsahtaa korkeimman männyn latvaan ja jää niille sijoilleen roikkumaan kiinni yhdestä siivestään.
Drone jäi maisemapaikalle ihastelemaan sumuista vaaraa ja jokea. Sen kamera toimi hetken ajan, kunnes suljin koko laitteen. Arvioimme kopterin olevan noin 12 metrin korkeudella tikkusuoran ja oksattoman männyn lähes latvassa. Meiltä meni hyvä tovi pohtia, millä ihmeellä lähdemme edes yrittämään saamaan sitä alas.
Ajoimme läpi Inarin ja Ivalon kylät ja kävimme läpi kaikki auki olleet liikkeet hotellista kolmeen kauppaan ja kalastustarvikemyymälään. Jokainen myyjä ja paikallinen, jolta apua kysyimme, oli uskomattoman avulias ja ystävällinen, mutta kahteentoista metriin yltäminen tuntui lähes mahdottomalta tehtävältä.
Nukuimme yön yli Jäniskosken parkkipaikalla ja odotimme sateen loppumista. Onneksi kiire ei ole mihinkään ja koti kulkee mukana. Kopteri sai viettää yön killuen yksin sateisessa männynnokassa.
Seuraavana päivänä Inarin kaupalta saamamme vihjeen perusteella löysimme Puuha-Karin, paikallisen välinevuokrausyrityksen, jonka pihalta löytyi kasa toimettomia sähköputkia. Saimme lainata pitkiä tikkaita ja sylillisen putkia, joista askartelimme teipin avulla järjettömän pitkän putkipötkön, jolla tökimme dronen alas puusta. Parin tunnin puuhailun jälkeen drone tipahti hankeen kumma kyllä edelleen toimintakuntoisena. Edelleen suunnattoman iso kiitos Puuha-Karille (ja muillekin inarilaisille) avusta, vinkeistä ja empaattisista neuvoista ❤️
Inarin pikku pysähdys muuttui kahden vuorokauden dronen pelastusoperaatioksi, mutta joustovaraa reissussa onneksi on. Kohmeinen kopteri etupenkillä jatkoimme matkaa kohti vielä pohjoisempaa Lappia, Utsjokea.
Viime kesänä vietin kesäkuista yötä pakulla Utsjoella Ailigas-tunturin päällä. Olisin kovasti halunnut käydä siellä nytkin, mutta toukokuinen tie tunturiin (,joka on muuten yksityistie ja sinne pitää ostaa erikseen käyttölupa, jonka saa Utsjoen kylätalo Giisásta) oli vielä täysin lumen peitossa. Autolla sinne ei olisi vielä hetkeen asiaa.
Paku jäi tunturin juurelle odottelemaan, kun kävimme iltakävelyllä tunturissa. Linnut pitivät kevätkonserttiaan vielä lehdettömissä tunturikoivikoissa ja lumi suli kohisten, mutta lenkkarit olivat auttamattoman väärä valinta lähteä valloittamaan toukokuista tunturia ja kastuivat. Maisema on silti kaunis. Norjan puolen sinistä hohkaavat vuoret, hiljalleen sulava Tenojoki ja lämpimän ruskeasävyiset tunturikoivikot ovat erämaisen karut, mutta lempeän lumoavat.
Jatkoimme yöksi matkaa vielä Nuorgamiin, Suomen pohjoisimpaan kylään aivan yöttömän yön korvalla. Keskiyön aurinko alkaisi paistaa kolmen päivän päästä täällä suomineidon päälaella. Iltaan asti se valaisee nytkin eikä pimeyttä ole enää nähtävissä, vaikka aurinko käväisikin Norjan puolen tuntureiden takana keskiyön aikoihin.
Jäimme yöksi Tenojoen varteen aivan maantien viereen, mutta rauhassa sai iltansa viettää. Ohikulkevat autot pystyi laskemaan yhden käden sormin. Joen jää oli vielä visusti paikoillaan, vaikkakin sen keskellä kulki jo kesää enteilevä sula uoma. Paksu jää puhalsi kovin kylmää ilmaa lähes puuttomilla Utsjoen aavoilla, vaikka aurinko hehkui lupaavan lämpöisesti siniseltä taivaalta.
Tästä jatkamme matkaa Norjan puolelle ja palaamme Suomen maalle mitä luultavimmin vasta kesäkuun puolella.
Jatkan reissukirjoituksia pian. Seuraavaksi luvassa Pohjois-Norjan loputtomat ja hyvin lumiset vuoristoylängöt (onneksi lähdimme matkaan talvirenkailla), Lyngenin pieni pala kevään lämpöä ja turkoosi Jäämeri sekä sateinen ja kolea seikkailu läpi Lofoottien.
Nähdään pian, paljon lämpöä ja halauksia!
♥ Sanna
