Onpahan sekin käyty läpi...

Viime viikko on mennyt sairastaessa. Korona löysi viimein minutkin ja viisi päivää on kulutettu lähinnä nukkuen ja toipuen. Hereilläolohetkinä on katsottu Harry Pottereita maratoonina ja haikailtu ikkunasta kauniin kevätauringon perään, joka loistaa nyt koko ajan pidempään. Voimia ei ole ollut kuin hädin tuskin käydä ulkoportailla välillä haukkaamassa raitista ilmaa villaviltin alla.

Ei ollut mukava tauti ollenkaan. En ole usein sairas ja kun sitten olen, se tuntuu todella paljon ja vetää kaiken vedon pois. No, onpahan tämäkin nyt käyty läpi ja nyt toivottavasti immuniteettia vahvempana kohti kevättä.

Ennen sairastumista sisko kävi kuitenkin kylässä ja ah, kuinka ihanaa aikaa se oli <3 Emme ole nähneet sitten joulukuun ja silloinkin vain yhden päivän ajan pikaisesti. Sitä ennen näimme kesällä. Nyt hän matkusti tänne viikonlopuksi ja saimme viettää kauan kaivattua yhteistä aikaa olan takaa. Tänne viikonlopuksi matkaaminen vie kaksi päivää pelkkään matkustamiseen, joten arvostan suuresti sitä, kun etelässä asuvat ystävät ja perheenjäsenet näkevät vaivaa tänne asti tullakseen.

Kävimme moottorikelkkailemassa joen jäällä keväisen lämpimässä säässä. Aurinko paistoi ja pilkkihaalareissa tuli lämmin. Koska kumpikaan meistä ei ole kelkkailun mestari, ajoimme hissukseen hyväksi tamppautuneella kelkkauralla päämäärättömästi kohti pohjoista.

Aurinko paistoi, oli lämmin ja upea kevätsää. Pysähdyimme joen törmälle Ruotsin puolelle välipalateelle kasvot kohti aurinkoa. Hanki oli muuttunut lämpimän sään ansiosta ensimmäistä kertaa tänä vuonna lumiukolle otolliseksi. Koska meillä ei ollut kiire, tilanne oli käytettävä hyväksi.

Muotoilimme nuoskasta ensin Ruotsin maalta nimensä lainanneen Åken, jonka harva, mutta komea tukka heilui kevättuulen mukana ukon otsalla. Koska Åke oli ilmeeltään ja olemukseltaan sympaattinen ja kiltti emmekä tohtineet lähteä kotiin ennen kuin Åke sai kaverin, itämaisen Chi-saukon. Kaksikko jäi tuijottamaan joen yli itään, vahtimaan kevään kulkua ja joen jään hiljaista sulamista.

Moottorikelkkamme on vanha ja vinksahtanut eikä se lähtenytkään enää käyntiin, kun olimme lähdössä takaisin kohti kotia. Kokeilimme kaikki kikkakolmoset, bensatankkiin puhaltamiset ja olan yli sylkemiset, mutta inahdustakaan ei kuulunut. Soitin muutamalle asiasta enemmän tietävälle, kokeilimme neljännet kikat ja googlasimme, mutta kelkka pysyi paikoillaan ruotsinmaalla Åken ja Chin hymyillessä vieressä.

Lopulta soitin E:lle, joka tuli siihen tulokseen, että tulee meitä auttamaan tai hakemaan autolla pois. Emme voineet kuin odotella ja antaa ajan kulua. Hätää meillä ei ollut, vaikka taivas tiputtikin välillä reilusti lunta niskaan ennen kuin kevyt tuuli puhalsi taas taivaan sinen esiin ja muistutti siitä, ettei pohjoisen sää ole ikinä täysin ennustettu. Onneksi mukana oli lämmintä vaatetta ja seuraa, joten odottelu oli lähinnä lepäilyä ja tilanteen koomisuudelle naureskelua.

Apujoukko saapui suksilla joen jään yli mukanaan työkaluja, bensaa ja pari kermamunkkia. Kaikki, mitä kelkkailuun vaaditaan.

Monista yrityksistä huolimatta kelkka oli ja pysyi sammuksissa ja jäi lopulta niille sijoilleen. Me lähdimme kermamunkit mahassa ensin hiihtäen joen yli ja sitten autokyydillä kohti kotia. Kelkka haettiin myöhemmin illalla osaavan kaverin kanssa kotiin. Hänen ajaessa kelkan pihalle, kysyin, mikä siinä lopulta oli vikana, vastaus oli "se ei ollut vain sillä päällä, että olisi halunnut käynnistyä". Semmoista on kelkkailu.

Kiitos, ihana sisko, kun kävit! Ikävä jäi, mutta ollaan taas yhtä seikkailua rikkaampia. Ensi kertaan <3

❤ Sanna