Päivä on harmaa, vaikka auringon piti paistaa. Tapaamme ystäväni Lauran kanssa Totovaaran parkkipaikalla. Sinne on aurattu tie ensimmäistä kertaa tänä talvena hiihtolomiksi. Kaipaamme molemmat tunturien tuuletusta ja omaa rauhaa. Aakenustunturilla rauhaa löytää, hiihtolomaviikoillakin. Se kurottaa pitkän, laakean lakensa kilometrien mitalta ja nousee tumman metsän keskeltä jylhänä kohti taivaanrantaa.

Haavepalon kodalta olisi kaunis näkymä tunturilaaksoon, mutta sinne vievä latu ohjaa suurimman osan ihmisistä kulkemaan samaan suuntaan. Pidämme omasta rauhasta ja kulkemattomasta hangesta, joten päätämme käydä katsomassa Aakenustunturin uuden autiotuvan, Aakenustuvan, joka rakennettiin suljetun Porokämpän tilalle. Vietin Porokämpällä viime syksynä ilmeisesti sen viimeisiä öitä, tuvalta on mukavia muistoja ja sen sulkeminen hieman harmittaa. Ymmärrän, että vanhat tuvat eivät täytä nykyajan turvallisuusmääräyksiä eikä niitä kannata lähteä korjaamaan niiden mukaisiksi. Mutta katoaako pieni pala retkeily- ja autiotupakulttuuria, kun vanhojen tupien historiaa nähneet hirsiseinät ja natisevat ovet suljetaan viimeisen kerran ja korvataan uuden puun tuoksulla, putipuhtailla kaminoilla ja tiiviillä ikkunoilla?

Hiihdimme kuulumisten vaihdon lomassa Aakenustunturin rinnettä suoraan ylös. Kevyt lumisade siivitti matkaa ja piilotti osan alhaalla aukenevasta maisemasta. Kevättalven lauha sää ja jyrkkä nousu pakotti meidät molemmat vähentämään vaatetta useamman kerran. Aiempien päivien navakka tuuli oli nyt tyyntynyt, mutta jättänyt jälkensä puiden juurille kinostuneiksi lumitaideteoksiksi ja oksille puhalletuksi sokerihuurteeksi.

Tuuleton ja lämmin tunturi on harvinainen, nautimme siitä ja harmaan sinisestä suomimaisemasta.

Puurajan ylityksen jälkeen maisema alhaalla alkoi seljetä ja tunturin laen päältä näkyi Levitunturille asti. Olen seissyt saman tunturin päällä useasti, mutten ole aiemmin nähnyt tätä maisemaa. Jostain syystä Aakenustunturi on tahtonut näyttäytyä minulle aina sumuverhossaan, mutta tänään se avasi sinivalkoisen näyttämön kauas horisonttiin asti. Kevätaurinkoa ei näkynyt, mutta näissä puitteissa sitä ei edes huomaa kaipaavansa.

Kuva: Laura / Kiertoreitti

Aika katoaa tuntureilla. Päivänvaloa alkaa olla jo pitkälti - muutaman viikon päästä taas enemmän kuin muualla maailmassa - joten kellonajalla ei ole väliä, kun kulkee tunturin valkoista kylkeä pitkin. Laskimme kevyttä puuterihankea pitkin alas Aakenuksen toiselle puolelle ja otimme suunnan kohti uutta Aakenustupaa. Karttoihin se on merkitty vaihtelevasti, joistakin se vielä uupuu, mutta Lauran tämän vuoden paperikartasta se oli jo löytänyt oman paikkansa. Kyltti tuvalle oli jäänyt sankan lumimyrskyn uhriksi ja uponnut hankeen. Kaivoin siitä kymmenisen senttiä lunta pois, että seuraavatkin retkeilijät löytävät oikean suunnan, mutta hieman se jäi vielä hankea haukkomaan.

Emme olleet ainoita, joita uusi tupa kiinnosti. Sen eteen oli kasattu urheilukaupallisen verran eri tunturilla liikkumiseen soveltuvia välineitä; tunturisuksia, lumikenkiä, liukulumikenkiä ja vapaalaskuvälineitä. Kurkistin sisälle pieneen tupaan, siellä oli täysi tohina ja pienet neliömäärät täynnä erilaisten monojen ja tassujen vipinää. Päätimme siirtyä tuvalta kauemmaksi nauttimaan omasta rauhasta ja tunturin hiljaisuudesta. Täällä sitä onneksi riittää ihan kaikille.

Harmittelin aluksi, että tupa oli päätetty rakentaa kauas entisestä Porokämpästä. Jostain syystä haluaisin, että edes jotkin asiat maailmassa pysyisivät ennallaan. Vaihdoin kuitenkin nopeasti mielipidettä, kun katselin tuvalta aukeavaa maisemaa alas tunturilaakson sineen ja sen takana nouseville valkoisille huipuille. Entinen Porokämppä sijaitsi tunturin juurella, sankan metsikön suojissa.

Joskus muutos on parempaan päin. Myönnettävähän se on.

Kaivoimme metriseen hankeen itsellemme istumapaikat ja levitimme lounaseväät hankipöydälle. Hörpimme kahvia ja teetä tunturin hiljaisuudessa ja rauhassa. Tuvan tohina jäi isojen kuusten ja meidän selän taakse. Sillä ei ollut tässä hetkessä mitään väliä. Täällä voi olla samaan aikaan läsnä ja antaa ajatuksen lentää.

Kuva: Laura / Kiertoreitti

Tällaisilla retkillä olen omimmillani. Ilman varsinaista tavoitetta, ilman suorituspaineita, hiljaa ja hissukseen. Ihan huvin vuoksi. Keskustelimme, miten retkeilykulttuuri kaipaisi kovan vauhdin, ekstremelajien ja miesvoittoisen näkökulman rinnalle tätä. Luonnosta nauttimista, hiljaisuutta ja olemista. Sitä luonnosta usein lähdetään hakemaankin. Jostain syystä, kun se esitellään suurelle yleisölle esimerkiksi tv-ohjelman kautta, siihen lisätään lähes aina kovat äänitehosteet, nopeat videoleikkaukset ja jostain oudosta syystä lähes aina aseen, kalavehkeiden tai vähintään puukon kanssa vauhdikkaasti liikkuva mies. Koko homma katoaa kauas todellisuudesta.

Täällä, täydessä hiljaisuudessa lumen imiessä vähäisetkin äänet ja kaukaisten ihmisten sekoittuessa näkökentässä puiden kaltaisiksi, kaikki se tuntuu todella nurinkuriselta.

Heittelimme ilmaan erilaisia ideoita asian eteenviemisiksi. Miten retkeilykulttuuriin saisi esille enemmän naisnäkökulmaa, luonnonrauhaa ja hitautta, sitä ydintä, minkä takia luontoon lähdetään? Asia on paremmin kuin ennen, mutta tuskin koskaan valmis. Edelleen lähes kaikki retkeily- ja vaelluskirjat on miesten kirjoittamia, tv:ssä ja YouTubessa aihetta käsittelevät ohjelmat on miesten hallinnoimia. Metsästys ja kalastus liitetään usein erottamattomina osina retkeilyyn ja vaeltamiseen, vaikka todellisuudessa luonnossa liikutaan monin muunkin tavoin ja syin. Superlatiivit, vauhti ja ekstremelajit hallitsevat retkeilyä, avasi lähes minkä tahansa asiaa käsittelevän lehden tai mediakanavan. Kuitenkin naisretkeilijäkunta on valtava ja edelleen kasvava, päiväretkistä nauttinaneen enemmän kuin viikkojen vaikeista vaelluksista. Jostain syystä halutaan korostaa luonnossa olemisen ja kulkemisen vaikeutta ja vaarallisuutta enemmän kuin sen tuomaa rauhaa, läsnäoloa ja turvaa.

Palasimme takaisin tunturin lakea pitkin, jonka tuuleton ilma tuntui jopa lämmittävän kalpeita talvikasvoja. Vitivalkoista hilehankea rikkoivat riekon ja muiden tunturilintujen omaa tarinaansa kertovat jäljet. Kaikkialle, mihin katsoi, näkyi rauhaa ja täyttä hiljaisuutta. Jopa Levitunturi, joka muuten on varsin vauhdikas ja kaupunkimainen ympäristö Tunturi-Lapin luonnon keskellä näytti kaukaa ja takapuoleltaan katsottuna vain yhdeltä uinuvalta jättiläiseltä muiden joukossa. Kalpea kevättalven aurinko kävi tervehtimässä meitä jostakin vielä kovin kaukaa.