Auringon paluu Pallakselle
Kaamos on päättynyt koko Lapin alueella. Valo palaa takaisin.
Kävin Pallaksen tuntureilla tervehtimässä aurinkoa ja heittämässä hyvästit kaamosajalle. Kuten viime vuonnakin. Sitähän voi sitten kutsua jo perinteeksi. Aurinko on näkynyt viimeisen viikon aikana ensimmäisiä kertoja horisontin yläpuolella. Ensimmäisen kerran näin sen ajaessani ystävän kanssa autolla muutama päivä sitten. Meistä kumpikin tuijotti kullankeltaista horisontin viivaa ja kun vihdoin sen yläpuolelle ilmestyi kirkas pallo, jonka selvästi voi auringoksi tunnistaa, hihkaisimme ääneen ja juhlistimme sitä pienillä, autoon sopivilla tanssiliikkeillä.
Auringonvalossa on aihetta juhlaan.
Ajoin eilen Pallakselle pitkästä aikaa Papun kanssa. Retki oli pikainen ja spontaani - parasta laatuaan. Tunturilla tuuli niin kovaa, että auton ovia paukutti. Radiossa kerrottiin myrskytuulilukemista etelässä ja merialueilla. Tunturin valkoista kylkeä vasten joku rohkea viritteli leijaa, jolla pian lähti lumilaudan kanssa seilaamaan. Jouduin pitämään piposta kiinni, kun kipusin polkua pitkin kohti aurinkoista paikkaa. Sormet jäätyivät heti, kun kaivoin ne pois lapasista ja muistelin mielessäni kokeneempien kanssaretkeilijöiden varoituksia, ettei kannata palelluttaa raajojaan, ne eivät välttämättä ikinä parane kokonaan.
Mutta on vain pakko päästä todistamaan ja jakamaan näitä maisemia ja olosuhteita.
Papu nautti päästessään pitkästä aikaa pois kotikulmilta. Olemme molemmat olleet vähän toipilaita viime aikoina. Hanki kantoi ilman sukseakin, Papua ainakin. Suojapaikoissa upposin lanteita myöten pehmeään hankeen ja kampesin itseäni ylös, kun Papu kipitti iloisasti jo edellä turkki tuulessa vipattaen.
Tunturissa meillä molemmilla on hyvä olla. Muu maailma katoaa, huolet humahtavat tuulen matkassa horisonttiin ja unohtuvat. Elämä saa erilaiset mittasuhteet.
Jää vain hetki, joka on nyt.
Aurinko kurkisteli vielä kovin ujosti juuri ja juuri horisontin yläpuolella, jossain eteläisten tuntureiden siluetin takana. Sen valo ei lämmitä vielä pitkään aikaan, hyvän tovin se on vain kesän kuvajainen jossain kaukana. Ehkä toukokuun lopussa sen lämpö vihdoin voittaa kaiken valkoisen hangen vallan ja sulattaa sen taas päivässä, parissa. Mutta sinne on vielä matkaa ja hyvä niin.
Yritin ottaa minusta ja Papusta söpöä yhteiskuvaa, kun värjöttelimme tuiskulta suojassa pienessä painanteessa ja koitimme paeta vihmovaa tuulta. Kamera ei kuitenkaan tarkentanut meihin, vaan teki ihan omaa suoritustaan, vaikka kuinka yritin. Näin joskus. Semmoista se elämä on.
Parkkipaikalla turistiryhmä oli juuri palannut oppaineen ja lumikenkineen tunturista punaposkisina ja hiukset huurussa. Tunnistin heidän vaatteensa olevan samoja, joita käytetään napa-alueiden retkeilijöiden keskuudessa. Saattaahan se olla, että Pallaksen tuulet on verrattavissa napajäätiköiden olosuhteisiin. Arktisella alueella kumpainenkin.
Alas tunturitietä ajaessa taivas punasi metsänrajaa. Tällaista kirkkaan kultaista punaa ei näe kaamoksen aikaan, sen saa aikaan vain laskevan auringon valo. Se, joka on käynyt horisontin tällä puolen. Selvä uuden ajan merkki.
Valo palaa vihdoin ja sitä on odotettu. Pitkät, aurinkoiset kevätpäivät hangilla odottaa edessä päin. Sen jälkeen uusi kesä, yötön yö ja valoisan valtakunta.
En varmaan koskaan saa tarpeekseni tästä ainaisesta muutoksesta. Luonto on koko ajan muuttumassa, vähintään kahdeksan kertaa vuodessa. Vaikka haikein mielin päästän aina irti yhdestä ajasta ja siirryn pienellä sisäisellä vastustuksella seuraavaan, muutos on silti se, joka tuntuu elämältä. Eteenpäin menemiseltä. Muutoksen kanssa voi joko elää, nauttia siitä ja virrata sen mukana tai toivottomana taistella vastaan.
Olen valinnut ensimmäisen.
Ihanaa, valontäyteistä viikonloppua. Kiitos, kun olet kanssani täällä 💛
♥ Sanna