Minkälaista on arki Lapissa?

Ajattelen Lapin olevan matkailjalle upea paikka, parhaimmillaan sanoinkuvaamaton kokemus eri vuodenaikoja, ainutaaltuisia hetkiä ja eksoottisia aktiviteetteja, joiden takia moni palaa tänne lomallaan aina vain uudestaan. Mutta Lappi ja pohjoinen on niin paljon muutakin kuin matkailukeskusten aktiviteettiähkyä. Ehkä se joillekin matkailijoille valottuu pienissä hetkissä muunkinlaisena, toivottavasti valottuu.

En asu lähellä tunturi- tai muitakaan keskuksia, joten pääsen kokemaan pohjoisen arjen juuri sellaisena kuin sen itse haluan. Ilman ulkoisia virikkeitä tai ärsykkeitä. Asun pienen kylän reunalla, siellä, mihin hiljaisen kyläraitin katuvalot ei enää yllä. Missä ei juuri naapureita ole, jos poroja ja lintuja ei lasketa. Metsän keskellä, pienen lappilaisen kylän helmoissa, joen rannalla, luonnon äärellä.

Minkälaista täällä sitten on on asua? Lapissa, pohjoisessa. Jos tiivistän sen yhteen lauseeseen, se on elämää luonnon kanssa, tässä ja nyt.

Luonto on alituisessa muutoksessa ja koko ajan läsnä. Se vaikuttaa jokaiseen päivään ja hetkeen. Ei ole erikseen hetkiä kotona, hetkiä töissä, hetkiä luonnossa. Ne ovat yhtä. Samaa maailmaa ja soljuvat toisiinsa kuin pienet purot isompaan joenuomaan.

Maisema ulko-oven tuolla puolen vaihtuu parhaimmillaan päivässä. Hetki sitten syysaurinkoisessa säässä kylpenyt joenranta on muutamaa päivää myöhemmin parinkymmenen pakkasasteen huuruisessa jäähilesumussa.

Arjen perustoimet vievät aikaa, joten ajan rytmi on erilainen. Hitaampi. Se on tällaiselle suhteellisen rauhalliselle introvertille tervetullutta. Talviaamujen tärkein prioriteetti on sytyttää takkaan tuli, jotta mökki lämpeää yön pakkasen jäljiltä. Sen jälkeen on aikaa keittää kahvia ja nauttia aamupala. Jos on aikomuksissa matkata päivän aikana jonnekin, on auto kaivettava lumesta ja lämmitettävä. Kaikki nämä vievät aikaa. Mikään ei silti tunnu ikävältä, ne ovat osa arkea ja sen pientä puuhastelua.

Lumen auraus lienee isoin ongelma haja-asutusalueella (hassu termi, onkohan Lapissa Rovaniemeä lukuunottamatta muita kuin haja-asutusalueita?) ja voi olla iso kulu täällä asumisessa. Oma pihatieni on reilu sata metriä pitkä, mutta ystävällinen, traktorinomistajanaapurini käy sen auraamassa, kun omilta pihatöiltään ehtii. Itselleni jää piha-alueen polkujen, postilaatikon ja tienvarren lumesta puhtaanapito, joka on suhteellisen pieni homma käsivoimin lapioillakin tehden. Useasti olen otsalampun valossa lapioinut koko pihatienkin, jos naapuri ei ole ehtinyt auraamaan. Ihan vain tekemisen ilosta.

Eivät kaikki Lapissa asuvat toki elä näin. Monilla lämmitys toimii automaatiolla, sähköpatterit toimivat täällä pohjoisessakin, lumen auraus voidaan ulkoistaa tai valita asuinsija, jossa sitä ei juuri tarvitse tehdä. Itse pidän tästä manuaalisemmasta tavasta ja elämästä, jossa arkeen kuuluu kodin ja sen ympäristön konkreettiset puuhastelut. Sitä lähdin pohjoisesta hakemaankin. Yksinkertaisuutta ja luonnollisuuta. Sitä tuntee tekevänsä jotakin merkityksellistä, kun on tehtävä työtä sen eteen, että saa itsensä ja kotinsa lämpimäksi. Sitä tuntee elävänsä ja kuuluvansa johonkin. Näkee ja tuntee konkreettisesti työnsä tuloksen.

Talviaamun lämpötilat

En ole superlatiivien ystävä tai muutenkaan pidä asioiden arvottamisesta, mutta haluan silti kertoa parhaimman puolen täällä asumisesta. Se kuulostaa kirjoitettuna hölmön yksinkertaiselta eikä sanat riitä sitä kuvaamaan. Se on syy, miksi niin moni palaa Lappiin uudelleen ja uudelleen. Syy, miksi Lapissa on markkina-arvoa vain sillä, ettei täällä ole mitään.

Mikä on paras asia Lapissa asumisessa?

Luonto.

Sen sanoinkuvaamaton kauneus. Se, miten se muuttaa muotoaan, sopeutuu, ottaa omansa. Miten erilainen se on kuin se luonto, mihin etelässä olen tottunut. Täällä se on villi. Rajukin. Joskus jopa ruma. Se ei kysele eikä kainostele. On vain ja tekee juuri niin kuin luonnon kuuluukin tehdä. Me ihmiset olemme sivuroolissa, kuten olemme aina olleet ja kuten meidän kuuluukin olla.

Luonto on suurin inspiraationi, voimalähteeni ja pääsyy, miksi asun täällä.

Luonto on tässä, ei tunnin ajomatkan päässä, jonne pääsee vain vapaahetkinään ja jonne menoa pitää suunnitella. Laittaa kalenteriin. "Lauantaina lähden luontoon retkelle", saatoin suunnitella asuessani kaupungissa. Nyt se tuntuu vieraalta ja kaukaiselta.

Suden ja ahman jäljet

Luonto on täällä kaikkialla. Linnut lounastavat joen sulapaikoissa ja kailottavat toisilleen ruokailukutsuja. Kaksi oravaa puuhastelee talvipesää ja keräävät pulleisiin poskiinsa naavapalleroita pihapuista. Pikkulinnut käyvät koputtelemassa nurkissa vaatien lisää ruokaa lintulaudalle. Porot nauttivat pihani antimista, käyvät koputtamassa sorkillaan terassilla uteliaisuuttaan, mutta kaikkoavat heti, jos näkevät ikkunassa liikkuvan hahmoni. Luonto ja arkielämä on yhtä, koko ajan, joka päivä.

Pimeys ja Lapin kaamos on asioita, jotka pohdituttavat monia. Saan usein kysymyksiä jaksamisesta, kaamoksen kanssa elämisestä, jopa sen voittamisesta. Miten jaksaa kaamoksen valottomuudessa? Eikö ainainen pimeys väsytä ja saa masennusta hiipimään mieleen?

Joku jättänee muuttamatta Lappiin ainaisen pimeyden takia.

Kaamosta ei tarvitse voittaa. Kaamos ei ole pimeä mörkö, joka yhtäkkiä valtaa kaiken . Pimeys hiipii vähitellen syksyn mittaa, luonnollisesti ja rauhallisesti. Niin, että siihen ehtii tottua, jos antaa itsensä tottua ja hyväksyy sen. Ja kuten olen jo aiemmin todennut, kaamos on niin paljon muutakin kuin pimeyttä.

Kaamos on kaunista valottomuutta, lukuisten värien sävyjä ja lempeän pimeyden valtaa. Pimeyden rauhaa ja turvaa. Se väsyttää välillä, luonnollisesti. Vahva D-vitamiini, vitamiinipitoinen ruoka, päiväunet ja muutama ylimääräinen kupillinen kahvia kuuluu kaamosaikaan, mutta se ei missään nimessä ole maineensa veroinen kauhistus.

Kaamosaika ja pimeys voisivat olla yksi Lapin matkailuvieteistä. Pimeys kun alkaa olla harvinaistumaan ison maailman mittapuulla. Täältä sitä löytyy, ihan jokaiselle.

Toinen ehdottomasti parhaista puolista asuessa pohjoisen pienessä kylässä on yhteisöllisyys. Sellainen, jota voin kuvitella joskus vanhaan aikaan olleen enemmänkin. Naapurit tunnetaan nimeltä ja tiedetään, koska mökkiläiset käyvät ja hieman huolestutaan, jos jonkun pihaa ei ole toviin aurattu lumesta laisinkaan.

Asun kylän laidalla, jossa asuu alle 100 ihmistä. Heistä monet tunnen vähintään nimeltä perhekunnittain. Aina joku on jonkun toisen naapuri, siskon mies tai sukulaisen tuttu. Jos täällä kaipaa erikoista työkalua tai tietoa jostakin tietystä asiasta, aina on olemassa se tyyppi, joka omistaa sen ja sen yrityksen tai joka tuntee sen ja sen. Puhelinnumerot ja osoitteet saa nopeammin kylältä kuin Fonectalta. Naapuritietous päihittää googlettamisen mennen tullen.

Kotikylä jäältä kuvattuna

Hyvä esimerkki naapuriavusta ja siitä, kuinka ihanaa on, kun ihmiset tuntevat toisensa kävi alkutalvesta, kun ystäväni (musta) koira oli luonani hoidossa. Se on kovin fiksu ja osaa avata ovia itsekseen, jonka olin unohtanut ja jättänyt ulko-oven lukitsematta, kun lähdin käymään kylällä. Sinä aikana olin saanut viestin siihen asti tuntemattomalta poromieheltä, joka kuului suunnilleen näin: "Hei. Kylätiellä käveli kaksi koiraa, isompi musta ja pienempi ruskea. En ollut ihan varma, oliko ne sinun, mutta laitoin ne mökkiisi sisälle ja suljin oven, joka oli apposen auki." En tiedä, mistä hän oli tiennyt minun asuvan täällä tai saanut yhteystietoni, mutta olin hurjan kiitollinen. En voinut kuin kiittää avusta ja kutsua käymään kahvilla seuraavan kerran mennessään tästä ohi. Hetki myöhemmin toinen naapureistani soitti, että ulko-oveni on kuulemma auki, että onko kaikki hyvin. Kerroin koirien omatoimisesta retkestä ja kiitin huolehtimisesta.

Ihania naapureita.

Kotikylän raitti

Ajoittain minulta kysytään, joko olen saanut tarpeeksi pohjoisesta, kylmästä ja pimeästä. Koska palaan etelään. Usein Lappiin muutetaan vuodeksi, kokeillaan toisenlaista elämäntyyliä. Voidaan sanoa, että asuin Lapissa, voin aina palata sinne koska tahansa, toiseen kotiini. Useat ihmiset tekevätkin niin.

Minä en.

Toki elämä ei aina ole yhtä pastellisävyistä väriloistoa, haasteitakin on. Pääosin vaaka kallistuu kuitenkin aina vain positiiviselle puolelle. Mitä enemmän vietän täällä aikaa, mitä syvemmälle pääsen pohjoisen arkeen ja mitä tiiviimmin lasken juuret tähän routamaahan, sen vakaammalta minusta tuntuu. Löydän uusia ystäviä, tutustun uusiin ihmisiin (minä, introvertti!), löydän uusia, upeita paikkoja ja saan elää tämän kauniin, loputtoman luonnon keskellä.

Lappi ei ole toinen kotini, se on ainut kotini.