Lauantaipäivä, kello on kolme. Kotona on likaista, koirakin haisee ja pitäisi pestä. Seuraavan viikon työt odottavat järjestelijäänsä ja edellisen illan kekrijuhlien venyminen aamuyöhön asti huutaa kunnon yöunta tai vähintään pitkiä päiväunia ja levollista iltaa sohvalla. Mutta mieli halajaa muualle. Tien päälle, tuulettumaan, johonkin vain pois. Edes vähäksi aikaa. Suljen silmät muilta velvollisuuksilta, nappaan jo puoliksi pakattuna viikon verran odottaneen repun nurkasta selkään, avaan puhelimen kartan ja täppään tähtäimeksi Puljun erämaan. Se sattui sieltä ensimmäisenä silmiin, ajomatkaa vain pari tuntia - sehän on ihan lähellä. Tunnetusti sillä määränpäällä ei ole niin väliä. Kunhan pääsee kulkemaan.

Ilma on suoraan sanottuna kurja. Kuvittelin, että saisin valokuvattua hieman. Inspiraatio iskee usein juuri tien päällä, jossain muualla kuin kotinurkissa. Sadetta vihmova sumu ja kova tuuli ei kovin houkuta kuvaamiseen, mutta heitän pakun perään kuitenkin kameralaukun. Eihän sitä koskaan tiedä. Enemmän houkuttaa kyllä ajatus mukaan pakatuista kynttilöistä ja hyvästä kirjasta (, joka on muuten Suon villi laulu - erittäin hyvä!). Kesän jälkeen en ole viettänyt pakussa juurikaan aikaa. On mukava päästä tunnelmoimaan lokakuun pimeinä iltoina pakukodin seinien suojiin.

Ajan Levin ohi, tie vaihtuu tunturikeskuksen jälkeen pieneksi ja kuoppaiseksi hiekkatieksi. Tjaa, no nämä on tuttuja tunnelmia kesän seikkailuilta. Pakun jousitukset on hämmentävän hyvät. Auton pyyhkijät heittävät erämaan pikkuteiltä kertyvää rapaa sivuun, minkä ehtivät. Näkymä on sumuinen enkä ole varma, johtuuko se likaisesta tuulilasista vai kaikkea syleilevästä sumusta. Syyskuun kauniin ruskahohdon jälkeen yhden päivän myrskytuuli pudotti kaikki lehdet puista ja pyyhki maisemasta kullankeltaisen värin. Nyt kylmässä sateessa ja sumussa aukeava erämaa on kaikkea muuta kuin kaunis.

Näen sen silti kauniina, vaikkei se sitä haluaisikaan.

Kartta vie Puljutunturin kupeeseen. Siellä ei ole massiivista parkkipaikkaa, käymälöitä, kotia ja opastekylttejä, kuten kansallispuistojen tai luontopolkujen läheisyydessä. Itseasiassa siellä ei ole yhtään mitään. Hädin tuskin pieni levike, jolla en halua viettää yötä, vaikkei erämaan tiellä vastaan tullutkaan ketään. Ajan hetken eteenpäin ja löydän minkä lie aura-auton kääntöpaikan tai vanhan metsätien alun. Käännän pakun siihen tottuneesti, katson, että sänky on suunnilleen suorassa (huomasin kesällä, miten ikävä on nukkua, jos se viettää suuntaan tai toiseen) ja sammutan moottorin. Syvä hiljaisuus - erämaan hiljaisuus - valtaa kaiken.

Tottunein elkein alan purkaa tavaroita, avaan makuupussin valmiiksi, laitan ruokatavarat paikoilleen, petaan Papulle pedin valmiiksi pakun takaosaan. Samaan paikkaan kuin kesälläkin. Se menee siihen heti tottuneesti makaamaan. Kello on vasta hädin tuskin päivän puolella.

Mitähän sitten tekisi?

Tylsyys on ihana tunne. Sitä koitetaan nykyään niin kovasti - ja aivan turhaan väistellä. Tylsyys on luovuuden lähde. Luovuus vaatii tyhjää tilaa ja aikaa. Usein paljon aikaa. Iso osa omasta hyvinvoinnistani tulee siitä, että on tilaa ja aikaa. Voin hyvin, jos on välillä myös tylsää. Että aika kuluu hitaasti, matelee. Että on epämukava olla vain itsensä ja ajatustensa kanssa.

Silloin tapahtuu usein jotakin maagista. Ajatus lähtee lentoon. Kuin lapsena, kun ei ollut mitään tekemistä, syntyi parhaat leikit ja ideat. Sen lapsen ajatukset ja ideat ei ole meissä kadonneet mihinkään. Siellä ne on, kun niille antaa tilan ja ajan. Tylsyys on avain siihen maailmaan.

Kävelin hitaasti erämaan tietä edestakaisin. En ollut menossa minnekään, liikutin vain itseäni, ettei tarvitse istua paikallaan. Rehellisesti sanottuna en jaksanut mennä mihinkään. Vieressä nousi Puljutunturi, tiesin sen, mutta en sitä sumulta nähnyt. Heitin ajatuksen ilmaan, josko kävisin siellä iltakävelyllä. Ajatus haihtui ja katosi tuulen mukana. Satoi sumua, se kasteli hitaasti hiukset ja liian ohuet lenkkarit. Tienvarren matalat, tummat puut heiluivat vaalean harmaata taivasta vasten kuin varjoteatterissa.

Kävelin metsän reunaa tunturille päin, vaikka tiesin, etten sitä tänään saavuttaisikaan. Pimeä ja märkä metsä oli kaikkea muuta kuin houkuttava, mutta siinä oli jotakin mysteeristä. Tiesin olevani ainut ihminen täällä. Se herätti mielikuvituksen ja inspiraation. Hain kameran autosta juosten. Viritin sen paikoilleen, vähän sinne päin, koska idea on toteutusta tärkeämpi ja yleensä käyn silloin kärsimättömäksi kaiken sen kanssa, mikä on ideani tiellä.

Varsinaisesti en edes tiedä, mitä teen. Kunhan leikin. Kokeilen ja epäonnistun. Joskus se on hauskaa, useimmiten turhauttavaa. Joskus en saa aikaiseksi mitään, joskus yllätyn itsekin, mitä inspiraatio tuo tullessaan. Mitä kumpuaa jostakin sisältä, kun sille antaa mahdollisuuden. On hurjan mielenkiintoinen ajatus, että usein en itsekään tiedä, mitä se on.

Jossain välissä huomaan, että turkoosit lenkkarini näkyvät valokuvissa tummaa metsää vasten liikaa. Otan ne ja sukat pois. Maa on märkä ja viiltävän kylmä. Visiooni liittyi epämääräistä juoksemista metsässä, nyt ilman kenkiä. Kylmät lehdet liimaantuvat jalkoihin, en juuri tunne niissä mitään. Yritän kuvata tunnetta, en niinkään maisemaa. Haluan kertoa tarinaa, en faktoja tai numeroita. Se onnistuu vain, kun on tylsää. Kun on aikaa ja tilaa. Kun muu maailma unohtuu.

Erämaa on siihen täydellinen paikka.

Olen väsynyt, läpimärkä ja tunnottomin, paljain jaloin erämaan pimenevässä metsässä yön kynnyksellä. Millään sillä ei ole väliä, tunnen olevani todella elossa. En tiedä edes, miksi. En katsonut sen kummemin, mitä sain aikaiseksi, oliko mikään valokuvista se, mitä hain. Tärkeimmältä tuntui se, että sain olla täällä. Sain toteuttaa itseäni. Se on kuin nälkä, joka pitää tyydyttää, muuten muusta elämästä ei tule mitään.

Palaan autolle, nostan Papun pedilleen. Sekin on märkä, mutta näyttää kuitenkin tyytyväiseltä. Sytytän mukanani tuomat kynttilät ja suljen lokakuisen erämaan ovien ulkopuolelle. Erämaan tuuli jää humisemaan peltikuoren mutkiin ja ujeltaa yksinäisiä säveliään muuten niin hiljaisessa illassa. Kaivaudun makuupussin syövereihin ja avaan kirjan. Nyt voin uppoutua sen maailmaan, kun olen saanut hetken uppoutua ensin omaani.