Pakureissussa - Nuorttin retkeilyreitti

Mistä lie taas idea tullut. Ehkä tuntien autossa istumisen jäljiltä. Norjasta Inariin pitkää tietä ajaessa, lihakset kypsinä puuduttavasta istumisesta, kaivaten fyysistä liikuntaa ja omin jaloin kulkemista. Halusin lähteä kulkemaan, patikoimaan. Suuntasin auton kohti Itä-Lappia, Tulppion kylää, joka sijaitsee Savukosken kunnassa, Korvatunturin maassa, Urho Kekkosen kansallispuiston kyljessä.

Tie oli taas pitkä ja kuoppainen, kuten usein parhaimmille retkiapajille kuljettaessa. Pakun takaovet eivät pysy kunnolla kiinni ja hörppäsivät sisään taas annoksen itäkairan harjujen hienojakoista hiekkaa huomaamattani. Korvatunturintiellä bongailin punaisia hirsitaloja joen partaalla. Oman paikan etsiminen Lapista on ollut viime vuoden pitkä ja hidas projekti. Mielessä siintää hirsitalo tuntureiden, ehkä vedenkin äärellä. Mutta se on jo toinen tarina, jossa tällä hetkellä ei ole sen enempää sisältöä. Vielä.

Parkkipaikalla Haukijärvenojalla oli autoja ja hetken se ehti jo harmittaa, minä kun tunnetusti haen patikoinneiltani omaa ja luonnon rauhaa enkä niin välitä muiden ihmisten seurasta. Palautin mieleeni kuitenkin, että Urho Kekkosen kansallispuisto on iso alue, Nuorttijoki pitkä ja muutama autollinen ihmisiä katoaa lähes 50km mittaiselle reitille varmasti tehokkaasti. Nuorttijoki on myös kalastajien suosiossa, joten luultavimmin joessa olisi enemmän ihmisiä kuin sitä ympäröivällä reitillä.

Kuljin reitin myötäpäivään, ilmeisesti päinvastoin kuin useimmat ihmiset. Nuorttin retkeilyreitti näin päin kuljettuna alkaa joen ylityksellä ja innoissani halusin kokeilla sen heti alkuun. Ylityspaikkaan viritetään kesäkuukausiksi kahluuvaijeri helpottamaan virrassa ja liukkailla kivillä pystyssä pysymistä. Pikakertaus joenylityksistä: housut pois, kengät jalkaan, rinkan remmit auki ja menoksi. Itseasiassa vein Papun joen yli ensin, kahlasin takaisin ja hain rinkkani erikseen. Muutama joella kalassa ollut herra naureskeli edestakaisin seilaamiselleni, mutta pääsin varmemmin kulkemaan kahdella kerralla kuin yhtä aikaa rinkkaa ja koiraa kantaen.

Kävelin yöksi Mettopalon autiotuvalle. Kannoin telttaa mukanani ja olin aikonut yöpyä siinä, mutta tyhjä, suloinen joenpartaalta nouseva autiotupa houkutti. Nukun autiotuvissa aina todella hyvin, teltassa en niinkään. Tuvan tummien hirsien ja pimeän pienen huoneen tunnelmassa on jotakin taianomaista. Se vie kauas ajassa taaksepäin, yksinkertaisten asioiden ääreen. Nautin siitä ilosta ja kiitollisuuden tunteesta, miten pieni, muutaman neliön hirsikehikko, yksinkertainen tulisija ja puinen laveri voi tuntua kodilta, turvalta, suojalta. Yksinkertaisia asioita arvostaa, kun ei ole paljon hälyä ympärillä.

Autiotuvan kävijän ohjeet. Hyvin sopivat nykypäiväänkin.

Aamun aloitin hitaasti, rennolla aamupalalla ja tuvan takana kohoavalta harjulta poimimillani tuoreilla mustikoilla. Aurinkoisilla paikoilla ne alkavat jo olla kypsiä näilläkin leveyspiireillä, mutta hetken saan vielä odottaa ennen kuin riennän poimureineni niiden kimppuun. Se on kotihommia sitten kun täältä pakureissulta maltan palata mökkiini Muoniojoen varrelle. Ei ihan vielä.

Papu täyttää kohta 11 vuotta, joten vauhti määräytyy sen tassujen jaksamisen mukaan. Hyvin ne kuitenkin jaksoivat. Välipaloilla, polun vieressä mättäällä otetuilla päiväunilla ja pikku purojen ääreen pysähtymisillä päivä sujui mukavasti ja kummallakin oli vielä illalla voimia. Mielestäni ei ole mukavaa paahtaa täysillä itseään rikki, seuraavana päivänäkin pitää vielä jaksaa.

Kävelin Papun kanssa hissukseen koko päivän. Matkaa tuli yhteensä noin 18km, tosin en mitannut tarkasti ja kuulemma reitin kyltitykset on laitettu alamittaisiksi. Reitti olisi todellisuudessa pidempi kuin mitä kyltit kertovat. Seuraavan yön autiotuvalle, Saihon historialliselle autiotuvalle, saapui väkeä niin, että osa nukkui lattialla. Yleensä harmistun, jos en saakaan viettää retkeäni yksin, nyt olin oikeastaan iloinen, että sain seuraa. Helsinkiläinen pariskunta oli ensimmäistä kertaa yönyli retkellä ja kolmen kaveruksen nuori porukka kömpi iltamyöhään tuvan lattialle nukkumaan. Papu ei edes huomannut, se nukkui sikeästi vieressäni. Aamulla vuorottelimme tuvan pienen pöydän käytöstä, jotta jokainen sai tehdä aamupalan ja syödä sen pöydän ääressä. Syvemmin ei siinä porukassa tutustuttu, mutta oli mukava jutella niitä näitä, kysellä retken sujumisesta ja aiemmista reissuista.

Kolmas päivä alkoi nousulla joenrannasta ylös vaaran huipulle. Joki oli alun jälkeen vain pilkahtanut siellä täällä ja hieman jo odotin Nuorttin kanjonin maisemia avautuvaksi. Päivä oli sateinen ja pilvinen, mutta mukavan viileä. Se vauhditti jalkojen tahtia edellispäiviin verrattuna. Joen eteläpuolen kävelimmekin lopulta saman päivän aikana, vaikka matkalla oli reitin parhaimmat näköalat ja taukopaikat.

Vaaran huipulle päästessä kanjoni avautui alhaalla. Kuohuvien koskien äänet kantautuivat juuri ja juuri tihkusateen ja tuulen lävitse ylös kalliosta, rakkakivistä rinnettä. Näköalatasanteen kyltissä kerrottiin Nuorttijoen olleen vilkas kulkuväylä idän ja lännen välillä, mutta nykyisin se on uinahtanut niiden retkeilijöiden ja kalastajien suosioon, jotka hakevat itärajan erämaista hiljaisuutta.

Joen eteläpuolen polku oli tallattu kevyeksi kulkea. Ilmeisesti lähempänä jokea ja kanjonimaisemia oleva Hirvashaudan parkkipaikka houkuttelee päiväretkeilijöitä käymään Saihon tuvalla ja palaamaan samaa reittiä takaisin. Aivan itärajaa hipova silta oli kuulemma pyyhkiytynyt kevättulvissa kokonaan Venäjän puolelle, joten hetken aikaa reittiä ei edes ollut voinut kulkea kokonaan. Nyt silta kuitenkin kiilsi uutuuttaan ja työkoneiden jäljet olivat vielä tuoreina muuten niin koskemattomassa metsämaastossa.

Vettä vihmoi koko päivän. Kuoritakki oli rinkan pohjalla, mutta kylmä sade oikeastaan vain virkisti, joten peitin vain rinkan suojaan sateelta ja jatkoin matkaa. Hirvasojan autiotuvalle päästessäni tipuin vettä. Kellokaan ei ollut vielä kovin paljon, joten pidin kuivattelutauon autiouvan kamiinan lämmössä, vaikka matkaa parkkipaikalle oli enää viisi kilometriä.

Tuvalla oli vanhempi kalastajamies tiskaamassa, kun sinne saavuin. Yleensä tuvalla kukaan ei pulise turhia, ikään kuin tupaa hallitsisi jokin hartaus, jonka ylimääräinen höpinä rikkoisi. Vain tärkeimmät asiat sanotaan ääneen, muuten puuhataan omat asiat hiljaisuudessa. En tiedä, ehkä tämä on vain oma tulkintani, mutta näin olen asian kokenut ja pidän siitä suuresti.

Juttelimme kuitenkin hieman. Kalastajaherra kertoi olleensa Nuorttilla jo pikku poikana 60-luvulla kalassa isoisänsä kanssa. Silloin itäkaira oli oikeaa erämaata, ilman polkuja, tupia tai mitään muuta kuin villiä luontoa. Joelle päästäkseen väisteltiin upottavaa suota pienen kannaksen kautta, jonka sijainti piti tietää. Kalaa nousi joesta eri lailla kuin nykyään. Hänen mukaansa Venäjän puolella kalastajat vetävät verkot joen poikki, jolloin suurin osa, ellei lähes kaikki, kaloista jäävät itäisten naapureiden saaliiksi. On hankalaa vetää yhteisiä linjoja, kun naapuri ei kuulu samoihin piireihin, EU:n tai muihin säännöstelyliittoihin. Minkäs teet.

Pian tuvalle saapui saman sateen kastelemina tavaroita kuivattelemaan myös kolmen hengen kaveriporukka, jotka olivat jakaneet edellisenkin tuvan kanssani. Kevyt jutustelu jatkoi, olin iloinen saamastani hyvästä seurasta ja Papu erityisen iloinen kaikista rapsutuksista. Joukkio jäi vielä paistamaan makkaroita kamiinaan, kun itse pakkasin jo hieman kuivahtaneet kamppeeni takaisin rinkkaan ja jatkoin viimeiset viisi kilometriä parkkipaikalle. Oi iloa, kun pääsin uuden sateen kastelemana Bertta-pakun suojiin, vaihtamaan kuivat vaatteet ylleni, peittelemään väsyneen Papun etupenkille lepäämään, haukkaamaan sipsipussin jämät pahimpaan nälkään ja kiittämään Nuorttia ja Urho Kekkosen kansallispuistoa hienosta retkestä.

Takaisintulomatkalla pysähdyin Tulppion Majoilla, astelin lämpimään, puheensorinasta täyteen tupaan, tilasin poropizzan ja istahdin alas. Olin ajatellut jatkaa matkaani vielä samana iltana, mutta hetken mielijohteesta jäinkin yöksi Tulppioon, pääsin suihkuun ja kuivattamaan vaatteeni huoltorakennuksen kuivatuskaapissa. Aamulla hemmottelin itseäni vielä aamupalalla, jossa olin kyllä auttamattoman myöhään. Sain silti erinomaista, ystävällistä palvelua ja mahan täyteen herkullista aamupalaa. Tulppion Majat on ilmeisesti Nuorttijoella käyvien kalastajien ja metsästäjien suosiossa, mutta hyvin mukaan soljahti myös yhden naisen ja koiran retkikunta vaellustarvikkeineen.

Halauksin,

Sanna