Kevään kuulumisia ilta-auringossa

Kevät on vihdoin täällä. Vaikkakin erilaisena kuin olen kevääseen tottunut. Toukokuu on ovella, mutta yksikään kasvi ei vielä kuki, perhosia tai muuta pienelämää ei ole nähtävissä. Mutta kevät on tämäkin. Hiljalleen sulava lumihanki, joka kohisee kuumassa päiväauringossa. Vetäytyvä joen jää, joka tummuu päivä päivältä ja näyttää jo surullisen painavalta, vaan vielä sitkeästi pitää pintansa ja kantaa vielä rantojen montakymmensenttisellä jäällään kävelijät ja rohkeimmat kelkkailijatkin.

Kevääseen kuuluu samaan aikaan ei mitään ja kaikkea. Talvi oli raskas, taidan ymmärtää sen vasta nyt, kun valo ja lämpö hiljalleen palaa. Talvessa oli paljon uutta, paljon ihania asioita, uusia ystäviä, vanhoja ystäviä, aktiviteetteja, reissuja, iloisia ja surullisia tapahtumia. Luontoa, musiikkia, rauhaa. Paljon hyvää. Yllätyin siitä, miten kovasti kiinnyin pimeään ja kylmään. Kaamos ja kovat pakkaset tuntuivat ihanilta. Kuin luonnon haasteilta, joista nyt selviytyneenä olen hieman vahvempi ja ehkä astetta enemmän lappilainen. Heh.

Valo on nyt palannut kokonaan. Pimeää on vain pieni hetki keskiyön jälkeen, kohta sekin katoaa ja jäljelle jää vain valloittava auringon kirkkaus. Iltaisin ennen nukkumaanmenoa on jo vedettävä verhot ikkunan eteen. Viimeksi, kun niin olen tehnyt, oli elokuu.

Tuntuu, että kaikki keväässä liikkuu nopeasti. Aika, joka valon myötä tuntuu menettäneen kokonaan merkityksensä, mutta kuitenkin liikkuu eteenpäin. Kesä kolistelee jo ovella, vaikka talvi ei ole vielä antanut periksi. Päiviin etsiytyy välillä turhankin paljon tekemistä, lähes ympärivuorokautinen valo hämää omaa jaksamismittaria. Tuntuu, että päivä jatkuu ikuisesti.

Kesäkuussa pakkaan tavarani ja Papun pakettiautoon ja matkaan ympäri Suomea. Valokuvaan, nautin luonnosta ja menen sinne, minne tuuli kuljettaa vailla sen suurempia suunnitelmia. Projektissa on kuitenkin pieniä mutkia matkassa, sillä pakettiautoni on täysin hajonnut ja kaiken muun keskellä tuottanut suurta päänvaivaa. Kirjoitan pakuprojektistani ja sen etenemisestä vielä erikseen, mutta lyhyesti voin sanoa, että mikään ei ole mennyt niin kuin piti. Se taitaa olla normaalia.

Olen kuitenkin hiljalleen suunnitellut ja rakennellut pakettiautoani reissua varten. Nikkaroinut kalusteita, pohtinut sisustusta, hankkinut oleellisia tavaroita, kuten jääkaapin, hellan ja invertterin. Sisus alkaakin olla kohdillaan. Enää puuttuu itse auto, kun entinen antoi periksi.

Huoh.

Kevätillat, auringon hurmaava valo, lumesta vapautuneet mättäät ja lämpö, jonka turvin ulkona malttaa jo istua hyvän tovin tuovat suurta iloa muun kevättohinan keskelle. Pienet hetket kuunnellen varhaisten peippojen laulua rannan törmällä kultaisessa ilta-auringossa täydentävät energiavarastoja ja luovat suuren onnen tunteen. Onni on näissä pienissä hetkissä.

Kohti aurinkoa ☀️

♥: Sanna