Seikkailuystäväni Emma oli tulossa Lappiin luokseni viikoksi. Se tarkoitti suuren seikkailun alkua, hiihtovaellusta kotikansallispuistossani Pallas-Ylläksen kansallispuistossa. Suunnitelma oli - kuten yleensäkin - löyhä, mutta tarkoituksena oli päästä hiihtäen Pallakselta Hettaan, yhteensä 60km matka neljässä-viidessä päivässä.

Erämaalatujen mahdollisen hoitamattomuuden vuoksi olimme varautuneet myös palaamaan puolestavälistä puistoa, Hannukurulta takaisin, sillä 30km hiihto upottavassa umpihangessa ei ole enää hauskaa. Seurasimme latutilannetta muun muassa Hetan, Raattaman ja Muonion latukartoilta, joista näkee, koska niitä on viimeksi hoidettu. Vaikka olimme matkassa hiihtolomaviikkojen jälkipuoliskolla, viikolla 10, latuja oltiin avattu koko reitiltä vain n. 15km verran. Erinäisten Facebook-ryhmien ja luontokeskuksiin soitteluiden perusteella saimme tietoa, että hyvällä tuurilla pääsisimme hiihtämään koko reitin siellä kulkeneiden poro- ja huoltomiesten moottorikelkkajäljissä.

Suureen seikkailuun kuuluu pienet yllätykset ja epätietoisuudet. Pakkasimme viiden päivän ruoat ja tavarat ahkioihin, lastasimme suksemme ja varusteemme autoon ja suuntasimme kohti kansallispuiston tuntureita.

Päivä 1 - Pallaksen luontokeskus - Nammalakuru

Päivä kääntyi toiselle puoliskolleen, kun saavuimme Pallaksen luontokeskuksen pihaan. Tuuli puhalsi parkkipaikan kovaksi kivettynyttä hankea, auto tuprusi täyteen lunta, kun pakkasimme ahkiot ensimmäistä kertaa tällä reissulla. Muutama huiveihin ja huppuihin hunnutettu laskettelija oli tuulta suojassa Pallaksen pienen hotellin ovisyvennyksessä.

Kietaisin kartan ja varmuuden vuoksi mukaan ottamani kompassin anorakin etutaskuun ja lähdimme laskemaan pullein ahkioin parkkipaikalta alas kohti metsän suojaan katoavia reittimerkkejä. Puiset raksit on pystytetty muutaman kymmenen metrin välein koko hiihtovaellusreitin varrella ja niitä oli helppo seurata huonossakin säässä. Retkeilijä ei silti lähde matkaan ilman karttaa ja sen lukutaitoa. Tälläkin reissulla siitä oli tarpeen useaan otteeseen tarkistaa oikea suunta ja se, kuinka pitkä matka oli seuraavaan lämpimään majapaikkaan.

Kuva: Emma S.

Hiihdimme useita tunteja tasaista, metsäistä suota pitkin. Yritimme löytää lounastauoksi tuulensuojaa kuusten katveesta, mutta kynttiläkuusten ohut olemus tarjoaa vain vähän lohtua kovassa puhurissa. Kaivoimme itsemme pieneen lumikinokseen, ahkion päällä nautittu lämmin nuudelilounas maistui uskomattoman hyvältä. Kuten aina ulkona nautittu ruoka.

Ilta-auringon valo heijastui sinne tänne viskoutuvista lumikiteistä. Silloin kun silmiä pystyi pitämään auki, saattoi ihailla tuhansien kimmeltävien timanttien tanssia kultaisen talviauringon viimeisissä säteissä. Muulloin oli tarpeen suojautua tuulelta ja tuiskulta hupun, huivin ja pipon lämmittävään kombinaatioon.

Iltaa kohden reitti kääntyi suolta kohti tuntureita, yöksi pääsisimme Nammalakurun autiotuvan seinien suojiin kuivattelemaan hengityksen ja hienhuurussa kostuneita vaatteitamme ja lepäämään ennen seuraavan päivän uutta hiihtoa.

Tuuli antoi periksi suomaiseman avaruuden jälkeen ja taivas kirkastui. Ennen tunturiin nousua pysähdyimme välipalatauolle pienelle riihelle, joka tarjosi karuudessaan suojaa illan puhurilta.

Kuva: Emma S.

Nousu tunturiin oli raskas. Kova tuuli oli puhaltanut latunamme toimineen moottorikelkan jäljen kokonaan umpeen ja käytännössä hiihdimme koko matkan umpihangessa. Minä, joka liikuin liukulumikengillä, avasin latua ja perässä tullut Emma tunturisuksineen koitti selviytyä metrinkin korkuisista lumidyyneistä, joita ilmankin kiipeäminen tunturiin olisi ollut kova koitos. Olimme hiihtäneet lähes kahdeksan tuntia saapuessamme Nammalakurun tuvalle. Tuvalla oli muitakin, se tarkoitti valmiiksi lämmitettyä tupaa. Muita ihmisiä yleensä karttavana olin iloinen päästessämme riisumaan kosteat vaatteet ja lämmittelemään valmiiksi kuumana hehkuvan kaminan ääreen.

Päivä 2 - Nammalakuru - Hannukuru

Tuisku ja tuuli oli yön aikana rauhoittunut. Aamuaurinko paistoi tuvan ikkunoista kirkkaana ja kutsuvana ja herätti retkeilijät jo aamuseitsemän jälkeen. Nammalakurun tuvalla ei talvisin ole avoinaisena pysyvää vedenhakupistettä, joten kaikki ruoka- ja juomavesi pitää sulattaa lumesta. Muutaman litran sulan veden saamiseen lunta saa hakea kymmenlitratolkulla.

Tällaiset konkreettiset päiväaskareet ruoanlaiton ja varusteiden huollon lisäksi ovat asioita, joista retkissä nautin. Ne pitävät mielen vain tässä hetkessä. Ruoka, vesi, lämpö - niiden ympärillä pyörii koko sen hetkinen maailma eikä silloin ajatuksissa ole sijaa muun maailman huolille.

Nammalakuru sijaitsee nimensä mukaisesti kahden tunturin välisessä kurussa. Tuvalta reitti jatkuu seuraavaa tunturin rinnettä kiiveten. Lämpimässä levätyn yön ja reilulla voinokareella maustetun aamupuuron jälkeen nousu ei kuitenkaan tuntunut kuin pieneltä aamujumpalta edellisillan umpihankikiipeämiseen verrattuna. Ahkioita pakatessamme tuvan pihaan kurvasi kaksi huoltomiestä, joiden tuore kelkkajälki tiesi meille helppoa, valmiiksi tampattua reittipohjaa.

Kultainen aurinko heijastui valkoisesta aavasta kirkkaana ja kovana. Sen valo söi maiseman värit sinistä ja kylmän keltaista lukuunottamatta kokonaan ja sai kurun tuntumaan kuin lumiautiomaalta.

Se mikä menee ylös, on tultava myös alas.

Tunturisuksilla, joissa ei ole keskellä jarruttavaa karvaa, kuten liukulumikengissäni, laskun huumaan pääsee kunnolla. Itse jouduin välillä potkimaan vauhtia alamäkeenkin, mutta täysi ahkio antaa mukavasti työntöapua.

Liukulumikengillä lasku on hallittavampaa umpihangessa kuin kovalla pohjalla, joten päädyin lopulta laskettelemaan hitaasti kelkkapohjan viertä, kun Emma laski hurjaa vauhtia tuoretta jälkeä pitkin tunturista alas. Emma odotteli alhaalla hidasta laskuani ja ehtipä jo evästelläkin ennen kuin saavuin tunturin juurelle.

Koska erämaalatuja tai talvireittejä ei ollut viikolle 10 asti vielä huollettu, reittimme mutkitteli hieman. Kuljimme Pallakselta lähtiessä tuntureiden länsipuolta, mutta Nammalakurun jälkeen reitti laski niiden itäpuolelle Vuontisjärven rantaan. Koska järven toisella puolella sijaitsee Pallaksella suosittu lomailukohde, Vuontispirtti, oli järveä ympäröivät ladut juuri ajetut.

Kohtasimme matkalla monta päivähiihtelijää, jotka jäivät juttelemaan ja kyselemään matkastamme. Ahkioiden kanssa kulkevia ei kuulemma ole näillä keväthangilla vielä turhan montaa liikkunut. Moni vanha lapinlomailija kertoi itsekin aikoinaan hiihtäneensä saman reitin ja tuikkivin silmin muisteli tarinoita entisaikojen hiihtovaellusreissuista ja toivotteli turvallisia tunturihiihtoja.

Muilta hiihtäjiltä saimme myös tärkeää tietoa latujen ja reittien kunnosta. Tietoa, jota internet tai luontokeskuksissa istuvat oppaatkaan eivät osanneet meille kertoa. Kuin olisimme palanneet ajassa taaksepäin aikaan, jolloin tieto kulki suusta suuhun, ei verkkoja pitkin näytöstä näytölle.

Koko valoisan ajan hiihdettyämme saavuimme Hannukurun järven jäälle. Sen toisella puolella odotti retken puolivälipalkinto - Hannukurun erämaasauna. Ilta tarjoili parastaan pakkasen kiristyessä paukuttamaan saunan nurkkia ja revontulten loistaessa täysin valosaasteettomalla taivaalla.

Päivä 3 - Hannukuru - Sioskuru

Aamu valkeni kuulaana ja kauniina reitin ehkä kauneimmalle osuudelle. Saunanpuhtaina ja voipuuron voimin matka jatkui koko päivän tuntureiden kylkiä ja kuruja pitkin viistävää reittiä pitkin. Tuntureilla hanki oli auringon ja tuulen yhteisvoimin muuttunut kovaksi ja kantoi hiihtäjän helposti. Oikaisimme muutaman mutkan suoraksi valkoista lumitasankoa pitkin.

Kuruja pitkin kulkeva tuntee olonsa pieneksi suurten tunturien varjossa. Komeat, sinihuntuiset jättiläiset kohoavat aivan vieressä hiljaisina ja kylminä, mutta kuitenkin jonkinlaista vanhaa viisautta ja kauneutta hohkaavina.

Taivaanrannassa kohoavien valkoisten jättiläistuntureiden takana tiesimme olevan seuraavan majapaikkamme, Sioskurun autiotuvan. Tasankoa pitkin hiihto ennen tuntureiden taakse pääsemistä kesti melkein puoli päivää. Meno oli kuitenkin kevyttä, auringon ja hyvien juttujen siivittämää. Energiaa ja aikaa riitti ylimääräisille hauskanpitotauoillekin.

Välipala- ja lounastauot oli mukava päättää pienillä välinokosilla auringon lämpimien säteiden alla. Ahkio oikein pakattuna tarjoaa mukavan lepopaikan ja yllättävän energisoivan päiväunen. Tunturituulesta tai lumesta ei ollut tietoakaan. Ilma seisoi paikoillaan ja antoi kevättalven auringon siirtää siihen ensimmäisiä lämmittäviä säteitään.

Kuva: Emma S.

Ilta-aurinko maalasi taivaanrantaa pastellinpunaisin ja sinisin sävyin, kun pääsimme viimein valkoisten tunturienhuippujen välistä kipuamaan kohti yöpaikkaamme.

Posket punaisina auringosta ja koko päivä ulkona vietetystä päivästä laskimme päivän viimeiset laskut alas Sioskuruun, kumpikin omalla tyylillämme. Emma vauhdikkaasti etunenässä, minä hitaammin sivakoiden takana. Koetinpa jopa ahkion päällä pulkkatyylillä laskemista kovalla tunturihangella. Laskutyylini tai vauhtini ei siitä kovinkaan parantunut, mutta hauska päivän lopetus se oli.

Kuva: Emma S.

Päivä 4 - Sioskuru - Hetta

Yöllä Sioskurun tuvan seinät notkuivat ja kolisivat. Kova tuuli puhalsi ankarasti läpi kurun ja sai tuvassa nukkujat heräämään muutaman tunnin välein. Kävimme useaan otteeseen tarkistamassa, etteivät ahkiomme tai suksemme lennä tuvan seinustalta tuulen mukana. Yöllinen vessareissu kymmenen metrin päähän melkein eksytti tuvalta. Niin kova ja peittävä oli tuuli ja lumituiverrus, että tuvan ääriviivat hukkuivat heti sen seinustalta poistuttaessa. Toivoimme, että aamun valkeus ja valo voittaisi myrskytuulen ja pääsisimme matkaan heti aamusta.

Aamu valkeni, mutta myrsky jatkoi työtään. Se puhalsi kovaa ja heitteli pakkaslunta veitsenterävinä vaakasuoraan. Aurinko nousi tunturin takaa vain katsellakseen myrskytuulen touhuja. Sen edellispäiväinen lämpö ja lempeys oli hukkunut johonkin sumuisen ja tuiskuisen jääkideverhon taakse.

Aamiaisen yhteydessä keskustelimme päivän suunnitelmasta. Reittimme kulkisi vastatuuleen nousten kurua pitkin laakealle tunturin huipulle entistä enemmän alttiina myrskyn voimille. Hiihtäminen tässä säässä ei olisi järkevää.

Pohdimme vaihtoehtoista reittiä kurun toiselle puolelle, osittain tuulelta suojaan. Se kiertäisi melkein puolet pidemmän matkan eikä välttämättä tarjoaisi kuitenkaan tarpeeksi suojaa tuulelta, sillä se kulkisi aapojen soiden poikki, jossa mikään ei olisi pysäyttämässä tuulen voimaa. Kiertoreitti ei tulisi kyseeseen.

Viimeinen vaihtoehto oli odottaa seuraavaan päivään tuvalla ja jatkaa matkaa vasta silloin. Tarkistimme säätiedotuksen (Sioskurun tuvalla löytyi nettiyhteys, näin ei ole kaikkialla reitin varrella), joka toivottomasti näytti seuraavalle päivälle samanlaista tuulta ja kaupan päälle lumisadetta.

Meillä ei ollut vaihtoehtoja kuin suojata itsemme ja tavaramme niin hyvin veitsenterävältä tuiskulumelta ja jäätävältä tuulelta kuin pystyimme ja taistella hitaasti tiemme kohti tunturin huippua.

Kuva: Emma S.

Laskin, että vauhtimme tunturin huipulle oli alle kilometri tunnissa. Lounas- tai juomataukoja oli lähes mahdotonta pitää, sillä pysähtyminen myrskytuulessa oli kuluttavampaa kuin hidas eteenpäin kulkeminen. Hörpimme pikaisesti toisiimme nojautuen termoksesta kuumaa keittoa, jonka olimme lämmittäneet tuvalla etukäteen. Mistään tavarasta ei voinut päästää hetkeksikään irti, sauvat ja lapaset olivat alati lähdössä myrskyn matkaan.

Tunturin laella maisema oli kuin ulkoavaruudesta. Irtolumi velloi kovan hangen pinnalla aaltoimaisin, hallitsemattomin liikkein. Näky oli kuin sekoitus kuun pintaa ja aavikkohiekkamyrskyä. Aurinko paistoi edelleen jostakin hileverhon takaa kylmänä ympärillään jääkiteistä muodostunut halo. Sain etusormeeni paleltuman kaivaessani kameraa esille näissä olosuhteissa.

Näky oli uskomattoman karu, villi ja kaunis.

Tunturin toiselle puolelle päästessämme tuuli irrotti vihdoin hieman otettaan. Korvat soivat tuntien tuiskeen kuuntelun jälkeen. Oli samaan aikaan kuuma tunturiin nousun jäljiltä ja kylmä tuulen puhallettua meitä päin viimeiset pari tuntia. Olimme lähes varmoja, että illan tullen löytäisimme paleltumia poskistamme, vaikka kuinka suojasimme niitä vaatteiden sisään.

Saimme jostakin energiaa vauhdittaa matkaamme. Hiihdimme vauhdikkaasti tuulen voimasta vapautuneina pienempiä, tuulettomia kuruja pitkin alas tuntureilta. Kurut tuntuivat kuin isoilta ojilta, joiden pohjalla kuljimme pieninä pari päivää sitten kulkeen moottorikelkkailijan jälkeä pitkin. Pohdin, miten upealta tunturikoivikkojen peittämät kurut ovatkaan kesäaikaan. Hetta-Pallaksen kesäreitti pitänee myös nähdä lähivuosina.

Monen kilometrin suotasangon jälkeen pysähdyimme reilusti jo päivän puolella lounastauolle Pyhäkeron autiotuvalla. Alkuperäinen suunnitelmamme oli yöpyä tuvalla ja jatkaa viimeiset 7km vasta seuraavana päivänä. Liekö sisuunnuimme hurjista olosuhteista, mutta yhteistuumin päätimme hiihtää vielä iltaa myöten koko matkan Hettaan asti. Muutama päivähiihtelijä todisti hymysuin tuvalla yritystämme löytää kyyditys Hetasta Muonioon autollemme. Kymmenien puheluiden jälkeen löysimme siinä kohtaa jo kovin väsyneet itsemme ja ahkiomme muoniolaisen taksiyrittäjän P. Hirsikankaan kyydistä, jonka lämmintä ja erinomaista palvelua en voi kuin kehua.

Hiihtovaellus päättyi laskevan auringon valossa viimeisiin sivakointiin Ounasjärven jään yli Hetan kylään. Kiitos, Emma, retkiseurasta ja sisukkaasta seikkailumielestä.

Kiitos sinulle, kun luit seikkailuni ✨

♥: Sanna

Edellinen
Edellinen

The Progress of Spring

Seuraava
Seuraava

Skiing Hike Through the National Park of Pallas-Yllästunturi