Lokakuinen Kevon luonnonpuisto

Viime vuoden pohjoisen road tripin jalanjäljillä pakkasin alkuviikosta autoni makuuhuoneeksi muutettuun takatilaan retkitavarat, koiran ja kameratarvikkeet ja käänsin ratin kohti pohjoista.

Vaikka asunkin pohjoisessa, on pitkää maatamme tästä jäljellä vielä reilu 400km ennen kuin pohjoisen raja tulee vastaan. Toisaalta, jos etelästä päin katsoo, 400km ei ole näillä leveyspiireillä matka eikä mikhään, kuten täällä päin sanotaan.

Erämaita halkovat tiet ovat usein pitkiä ja päällystämättömiä.

Halusin sisällyttää muuten hyvin suunnittelemattomaan ja epämääräiseen reissuuni jonkinlaisen vaelluksen. Koska mukanani kulkee reilu 10-vuotias Papu, jolla on joskus ollut polviongelmia, kovin pitkää matkaa en uskaltanut lähteä kulkemaan. Yhden hengen tavarat rinkassa painavat tarpeeksi ilman seitsemän kilon lisäpainoa, jonka sinne joutuisi laittamaan, jos jotakin kävisi. Niinkin on joskus vaellettu.

Kevon luonnonpuisto osottautui sopivaksi välietapiksi matkalla hetken mielijohteesta keksimääni matkan päätepisteeseen Utsjokeen. Illan hämärissä, ajettuani satoja kilometrejä valaisemattomia ja päällystämättömiä teitä halki erämaan parkkeerasin autoni pakkasessa kirkastuvan tähtitaivaan alle Kevon luonnonpuiston parkkipaikalle. Iltatoimien jälkeen kääriydyin teekupposen ja Papun viereen untuvamakuupussin lämpöön auton ikkunoiden kerätessä pakkasen kiristymisen myötä kuurankukkasia koristuksekseen.

Aamu valkeni vasta yhdeksän maissa. Kuulas aurinko nousi hitaan raukeasti pakkasaamussa erämaan ylle hädin tuskin enää lämmittämämään yön aikana huurtunutta maisemaa. Retkikeittimellä kohmeisin sormin valmistettu aamupala nautittiin kelmeän auringon valossa auton peräkontista tehdyllä terassilla.

Päivästä tuli kaunis, kirkas ja aurinkoinen. Kevon luonnonpuiston retkipolku halkoo ensin Paistunturin erämaan tunturikoivikkoa ennen kuin se nousee kahden järven ympäröimän harjun päälle. Alueella on helppo kulkea. Sulan maan aikaan retkeillä saa vain yhdellä ainoalla polulla, joka ei juuri haaraudu matkan varrella.

Harjun kumpuileva maasto tarjoaa uskomattoman kauniit maisemat erämaan tunturinlakiin ja järvien kirkkaisiin vesiin. On upea tunne nähdä horisontin lumihuippuisille keroille, erämaan lähes koskemattomiin ulottuvuuksiin, joissa ainoastaa porot ja satunnaiset paikalliset kulkevat. Pohdin, kuinka luksusta tällainen luonto nykymaailmassa onkaan. On etuoikeutettua nähdä ja kokea luonnonvoimien hallitsemaa maisemaa, jossa ihmisen rooli on lähes olematon.

Päivämatkani päättyi 12km jälkeen Ruktajärven autiotuvalle jo iltapäivällä, auringon vasta aloittaessa matkaa takaisin tunturien taakse. Hetken mielessäni kävi ajatus, mitä tekemistä keksisin koko loppupäiväksi. Kello näytti vasta kolmea. Minulla ei ollut mukanani kirjaa, ei kirjoitusvälineitä, internet- tai puhelinverkkoyhteyttä erämaassa ei ole enkä niitä sellaisissa puitteissa kaipaakaan. Myöhemmin naurahdin ajatukselleni, sillä sen enempää en ehtinyt tekemisen puutetta murehtiakaan. Puiden tekemisen, tuvan lämmittämisen, ruoan valmistamisen, makuupaikan valmistelun ja tavaroiden huoltamisen jälkeen aurinko oli jo painunut mailleen. Illaksi tupaan tuli kolme muuta retkeilijää, joiden kanssa vaihdoimme vaellus- ja elämänkokemuksia kynttilän ja otsalampun valossa.

Ennen illan pimeyttä kävin vielä reippaasti kulkevan Papun kanssa kävelemässä muutaman kilometrin iltalenkin luonnonpuiston puolella, joka alkaa vasta autiotuvan jälkeen. Luonnonpuisto alueena on Suomen luontokohteista tarkimmin suojeltuja ja siellä on tiukat säännöt, joihin pitää aina tutustua etukäteen. Kevon luonnonpuiston reitit ja ohjeet löytyy esimerkiksi Luontoon.fi -sivustolta. Samalta sivustolta löytyy myös kansallispuistojen ja monein muiden retkeilyalueiden samaiset tiedot. Luonnonpuistoissa ei päde jokamiehenoikeudet ja esimerkiksi marjojen ja sienien kerääminen on paikallisia asukkaita lukuunottamatta kiellettyä.

Aamulla hyvin nukutun yön ja retkillä aina niin verkkaisen aamupalan jälkeen matka kääntyi samaa polkua takaisin kohti parkkipaikalle jättämääni autokotiani. Olin tarkistanut, että päiväksi luvattu lumisade alkaisi vasta iltapäivällä ja ripeällä kävelyvauhdilla ehtisin sen alta pois. Tuvassa kanssani yötä olleet naiset kertoivat kuitenkin lumisateen alkavan jo varsin pian. Noustuani ensimmäisen harjun laelle tuntureiden rinteillä näkyikin vauhdilla lähestyvä lumisade, joka alkoi vain hetkeä myöhemmin.

Pohjoisessa sää muuttuu nopeasti. Puolessa tunnissa herkän haavoittuvainen ja suloisen pehmeänä maahan putoama lumi muuttui oikein olan takaa puhaltavaksi lumimyrskyksi, joka peitti alleen kaikki harmaan ja sinisen sävyt, jotka aiemmin hallitsivat tunturimaisemaa. Talvi saapui hetkessä.

Märistä vaatteista, liian heppoisista kengistä (vaelluskengistäni putosi ensimmäisenä päivänä pohja, varakenkinä mukana oli kaupunkikäyttöön tarkoitetut nahkavarsikengät) ja kasvoille puhaltavasta pakkasviimasta huolimatta olin onneni kukkuloilla. Mietin usein luonnossa kaiken muun maailman ulottumattomissa ollessani, miten koko muu maailma voisi siinä hetkessä muuttua, mullistua, kääntyä päälaelleen, mutta minä olisin siitä autuaan tietämätön. Millään muulla ei ole väliä kuin sillä hetkellä. Ei ole mitään virikkeitä, ei muita ihmisiä, ei murheita eikä alituisia ajatuksia menneisyydestä tai tulevaisuudesta. On täysi vapauden tunne, tunne siitä, että on läsnä.

Kun kulkee vain ajatustensa kanssa viisi tuntia päivässä, on pakko kohdata ne. Siinä ajassa ajatuksia ehtii tulla paljon ja niiden kanssa ehtii olla, niitä on kuunneltava ja ne on prosessoitava. Ei ole pakokeinoa. Ei voi ottaa puhelinta käteen, syöttää itselle ulkopuolisia virikkeitä ja työntää tuntemukset sivualalle.

Jokaisen kannattaisi kokea tällainen luonnossa kulkeminen ja kohdata itsensä edes joskus. Olemme sen itsellemme velkaa. Se tekee hyvää, mielelle ja ruumiille.

Kokeile vaikka.

Lämpimiä halauksia ja ihanaa alkanutta talvea, täällä se alkoi tänään!

♥: Sanna