Marjametsässä

Viime viikot ovat pääosin olleet hyvin sateisia. Melkein tuntuu, että kun kuuntelen säätiedotusta radiosta tai uutisista, se menee suunnilleen näin: "Sää lämpenee koko Suomessa ihan hellelukemiin asti. Kauan odotettu heinäkuun kesäsää saavuttaa vihdoin Suomen. Ai niin, paitsi Länsi-Lappiin luvataan rankkasateita ja ukkosia. Mutta muuten on hieno kesäsää, nauttikaa!". Ei ehkä ihan, mutta tiedätte, mitä tarkoitan.

En odota hellettä auringonotto ja ranta mielessä. Odotan, että keli kuivenee ja aurinko pääsee hieman lämmittämään maata, sillä aivan kohta on marjastusaika! Voisin kutsua itseäni intohimoiseksi marjastajaksi. Saaliini ei ehkä ole ennätysmäinen, mutta tavoite on joka vuosi saada pakkaseen marjoja niin, että voin niitä hyvällä mielin syödä joka aamu seuraavaan kesään asti. Toistaiseksi se ei ole vielä toteutunut.

Toisaalta, en murehdi marjasatoa tai sen riittämistä, kun menen metsään. En laskeskele kiloja tai euromääriä kerätessäni marjoja. Olen metsässä, lempipaikassani, nautin luonnosta, hetkestä, eväistä, maisemista ja marjat ovat sen kaiken kaupanpäällisiä. Sitten joskus marraskuun harmaudessa, kun nostan pakkasesta tuoreita, taatusti puhtaita marjoja, muistan tuon hetken metsässä, muistan heinäkuun lämmön ja kaiken sen ihanuuden, mikä antaa odottaa itseään seuraavaan kesään asti.

Se on marjastuksen ydin. Pakastaa ja säilyttää marjojen lisäksi heinäkuiset hetket ilta-auringossa nauttien kahvia, suklaata ja tuoreita mustikoita mättäällä. Siirtää niiden muisto fyysisessä muodossa hetkiin, jolloin niitä on muuten vaikea tavoittaa.

Muutama ilta sitten kävin lähimetsässä marjassa. Käyn siellä lähes joka päivä Papun kanssa lenkillä ja tarkastamassa, missä vaiheessa marjojen kypsyminen on. Marjat ovat antaneet odottaa itseään, mutta nyt en malttanut enää odottaa. Nappasin mukaani kursailematta kymmenen litran ämpärin ja tienvarsikirpputorilta löytämäni metallisen marjapoimurin ja marssin metsään.

Silmät kiiluen löysin marjoja. Niitä on paljon, varpuryppäät raskaina roikkuen. Mutta ne eivät ole vielä kypsiä, vaikka kuinka haluaisin. Ämpäri alkoi täyttymään varsin nopeasti, mutta raakojen osuus siitä oli aivan liian suuri. Tällä mittakaavalla kerääminen ei vielä onnistu.

Phuuh.

Karsin tavotteistani siis pakastimen täyttämisen ja keskityin siihen toiseen, hetkestä nauttimiseen. Otan lähes aina metsään mennessä mukaan jonkinlaiset eväät. Itseni tuntien retkeni venyy kuitenkin tuntien mittaiseksi, vaikka olisin päättänyt käydä vain pistäytymässä. Hukun usein hetkeen ja ajantaju katoaa, kun teen jotakin mielekästä. Kotimatka tuntuu mukavammalta, kun ei tarvitse lähteä tarpomaan vatsa tyhjänä ja mieli kiukkuisena.

Löysin mukavan kiven ja nautimme Papun kanssa ilta-auringon lämmöstä, ympärillä lentävistä kuukkeleista ja sieltä täältä sormin napsittavista mustikoista (Papukin tykkää niistä!).

Eväshetken jälkeen keräsin vielä käsin poimurin täyteen kypsimpiä marjoja. Sain kuin sainkin kotiin viemisiä ja aamupuuron päällisiä. Riittipä niitä pakkaseenkin asti muutama rasiallinen. Lopulta ilta oli kuitenkin onnistunut sekä tunnelman että marjasadon kannalta.

Kotimatkalla tapasin lisää kyläläisiä, joiden kanssa jäin juttelemaan hetkeksi. He kertoivat mustikoiden kypsyvän vielä muutaman viikon ajan, ainakin. Jään odottelemaan, kyllä niiden aika vielä koittaa.

♥: Sanna