Tuuli viimoo kylmästi, vaikka on toukokuu. Aurinko paistaa ja lämmittää, mutta vain silloin, kun tuuli hetkeksi hengähtää. Puut viheriöivät varovaisen uskaliaasti, mutta aika ujosti. Taivas on kesänsininen ja kun sitä ja pilvien keinumista katselee, voisi kuvitella, että on jo täysi kesä.
Meillä on pihalla vanha puutarha, jota joku on joskus rakkaudella hoitanut. Sittemmin se on unohtunut vuosiksi luonnon luomaan ja saanut elää omaa elämäänsä. Haluan palauttaa sen taas takaisin sen ansaitsemaan loistoon.
Tiedän, se ei tapahdu nyt, ei ehkä ensi vuonnakaan. Mutta jos pikku hiljaa. Huomaan kyllä nyt, kun kasvit kasvavat (aika hitaasti, mutta kuitenkin) ja piha alkaa jo näyttää viheriältä, että vähän joka nurkassa olisi jotakin parannettavaa.
Mansikkamaalla käydään kyynärtaistoa mansikantaimien heinätuppojen kesken. Marjapensaat – joita on muuten yli kolmekymmentä, huhhuh – kilpailevat auringonvalosta ja elintilasta röyhkeiden vadelmapuskien kanssa. Niitä on muuten joka nurkalla, joka on katseilta jäänyt piiloon. On ihanaa saada villivadelmia talveksi pakkaseen, joten ainakin toistaiseksi se saavat jatkaa röyhkeää eloaan missä lystävät.
Tässä hommassa onneksi osaan olla kärsivällinen. Tiedän, että usein luonto hoitaa hommansa minua paremmin. Jos johonkin kasvaa vadelmia eikä siihen joskus istuttettuja syreeneitä, niin sen selvästi kuuluu olla. Minä mukisematta nöyrryn viisaamman edessä ja menen sen mukaan, missä kukakin tahtoo kasvaa. Näillä leveyspiireillä se, että joku kasvaa, on jo voitto se.
Mutta kesä se tulee tuskastuttavan hitaasti. Pienen lämpimän jakson jälkeen ilma kylmeni taas lähelle nollaa ja sain kiikuttaa kuistilta pelargoniat ja yrttiruukut sisälle patterin viereen toipumaan järkytyksestään. Saa nähdä, toipuvatko ne ollenkaan vai tulevatko siihen tulokseen, että eihän tällaisessa ilmastossa voi tuottaa ravintorikasta ruokaa hullukaan. No, aika sen näyttää. Nyt saavat olla pienellä etelänlomalla auringossa ja patterin vieressä, joka on varta vasten säädetty kolmeenkymmeneen lämpöasteeseen.
Kylmiä iltoja uhmaten olemme sitkeästi viettäneet aikaa pihalla. Kiikkuvilla ja kipeästi maalia kaipaavilla ulkotuoleilla tuijottaen hiljaa järven yli vaaramaisemaan. Usein pipoin ja hanskoin varustautuneina, mutta silti iloisena siitä, että nyt on oma puutarha. Ja jossain vaiheessa lähi- tai kaukotulevaisuudessa opin sen tarpeet ja pyynnöt ja pääsen luonnon kanssa samalle linjalle siitä, että kyllä täällä vielä ruokaa kasvatetaan.
Uusi video lokakuisesta retkestäni Puljutunturin erämaahan (josta kirjoitin oman kirjoituksen jo aiemmin täällä) on nyt Youtubessa. Kerron siinä, miksi ja miten retkeilen erämaassa ja mitä sieltä yleisesti ottaen haen.
Erämaat on aivan ihania! Ihastun niihin joka kerta enemmän ja jos johonkin yksin lähden, lähden mieluiten erämaahan, jos se vain on mahdollista.
Video on kuvattu juuri ennen ensilunta, hassua katsella maisemaa, joka nyt talvimaiseman jälkeen näyttää kovin vihreältä ja vehreältä. No mutta, mukava palata hieman syksyn tunnelmiinkin.
Marraskuu tuli. Hyvin toisenlaisena kuin mihin etelässä on tottunut. Ei ole loskaa, ei juuri harmaata eikä iänikuista väsymystä. Sen sijaan on pimeyttä, joka on niin ihanan rauhoittavaa ja syvän pimeyden mahdollistamia valoja. Tähtitaivas mökin yllä, nopeasti pimenevät illat, jotka on päässeet jo iltapäivän puolelta haukkaamaan valoa ja kotipihaa valaisevat revontulet.
Kuten taisin jo mainita, tässä loppusyksystä on ollut (edelleen on) paljon päällekäisiä projekteja meneillään. Se on ihanaa, kutkuttavaa, jännittävää, mutta pitää kiireisenä. Toistaiseksi se ei ole haitannut.
Välillä tuntuu, etten ehdi kaikkeen, mihin ryhdyn ja erityisesti haluaisin ryhtyä, mutta kun ottaa yhden asian ja yhden hetken kerrallaan, siitä selviää yllättävän hyvin. Älkää hämmentykö, jos täällä blogin puolella tulee hiljaisia hetkiä, se on epilogia jollekin uudelle ja hienolle.
Luova tila on kesän jäljiltä siirtynyt takaisin yläkertaan, kun eristämättömässä ulkorakennuksessa ei voi enää istua muutamaa minuuttia kauempaa kylmenemättä. Iso työpöytä ja sen ympärillä kaikki soittimet vievät koko yläaulan tilan, mutta kun me kumpikin teemme päivittäin luovaa työtä, se ei haittaa.
Olen viimeistellyt viime postauksessa mainitsemaani talvivideota, joka nähdään jo parin viikon päästä Helsingissä ja vuodenvaihteessa täällä pohjoisessa. Videon kesto on vain kymmenen minuuttia, mutta se sisältää kolmen vuoden ajalta talvimateriaalia, omaa musiikkiani ja tarinan, joten työtunteja on kulunut paljon. Mutta se on ihanaa ja inspiroivaa työtä. Tätä toivon tulevaisuudelta lisää.
Talvi on tehnyt tuloaan syyslomaviikosta lähtien. Maa kuurastui kauniisti lokakuun alkupuolella ja ensilumi satoi 19. päivä. Sitä on nyt jo paljon enemmän kuin kuvissa näkyy, mutta koska päivät on vierähtäneet pääosin aiempia kuvamateriaaleja editoiden, en ole ehtinyt vielä kuvailla uuden lumen valoa ja ihmeellisyyttä. Asia korjaantunee pian.
Ennen lumen tuloa kävimme E:n kanssa pienellä retkellä Muonion Mustavaaralla. Matka oli Sammaltunturiin asti, mutta jäimmekin ihastelemaan Pallaksen siluettia ja syömään eväitä mukavan loivalle Mustavaaran huipulle. Aika usein nämä retket näyttävät jäävän ilman alkuperäistä määränpäätä, mutta näissä puitteissa sillä ei ole yhtään mitään väliä. Pääasia on hiljaisuuden, rauhan ja luonnon löytämisellä. Täältä sitä löytyy.
Viime viikon olen ollut sairaana ja viettänyt suurimman osan ajasta nukkuen. Kroppani laittaa kaiken kiinni ja laittaa minut nukkumaan hurjia määriä, kun olen sairaana, joten viime viikolta ei ole juuri mitään muistikuvia muuta kuin makoisista unista. Molemmat koirat ja tietenkin E on pitäneet minusta erittäin hyvää huolta ja olen saanut kerätä voimia ja parantua tekemättä yhtään mitään.
Tämä oli tällainen pieni tervehdys ja kuulumiskirjoitus, jotta ette ajattele, etten olisi tässä maailmassa enää ollenkaan. Täällä sitä ollaan, talven tuiverruksessa, mökin puisten seinien suojassa keksimässä kaikenlaista uutta.
Tänä syksynä on tapahtunut monta hienoa – ei, kun upeaa asiaa. Jotta ne kaikki saavat ansaitsemansa huomion, kerron niistä kaikista erikseen.
Tänä syksynä projektirintamalla on tuullut kovaa. Olen tehnyt omia projekteja pää kolmantena jalkana (hmm, mielenkiintoinen ilmaus) ja tuntuu, ettei loppua niille näy.
Kuinka ihanaa!
Ensimmäiseksi Taivasalla – naisten ulkoilmaelämää kannustava yhteisö pyysi minua tekemään lyhytfilmin talvesta heidän ja GMC Picturesin kanssa järjestämäänsä leffailtaan.
Koen usein tarvetta olla yksin. Kaukana kaikesta ja kaikista. En paetakseni miltään tai keltään, vaan latautuakseni. Vahvasti introvertiksi luontuva luonteeni erityisherkkyyden lisällä kaipaa täyttä hiljaisuutta ja ei-mitään ympärilleen latautuakseen ja levätäkseen.
Erämaa on siihen mitä parhain paikka.
Erityisesti erämaa, joka ei ole kenenkään suosiossa. Josta ei ole tehty Hesarin artikkeleita eikä tietääkseni kukaan ole viettänyt siellä vuotta vaeltaen tai muita tempauksia tehden. Kuten ihana samansieluinen Jonna Saari on Puljun erämaasta ja Puljutunturista kirjoittanut, kertoo täysin sen, miksi minäkin Puljun erämaasta niin pidän:
Ei dramaattinen, ei mahtaileva eikä kuuluisa – ja juuri siksi niin ihana.
Ajan pitkin erämaatietä, jonka varrella kaksi erämaakyläksi itsensä tituleeraavaa kylää – Lompolo ja Pulju – vilahtavat ohi muutamassa hengenvedossa. Aivan ihana titteli, erämaakylä, eikö?
Pieni salaisuus. Kyselimme aktiivisesti taloja pienestä, mutta aivan ihanasta Lompolon kylästä. Ei, tämä ei ole tunnettu tunturikylä Äkäslompolo, vaan ihan oma pieni kylänsä Kittilän perukoilla erämaan ympäröimänä. Valtavan ihana ja avuliaita ja ystävällisiä ihmisiä täynnä. Emme sieltä taloa löytäneet, mutta se jäi kuitenkin mieleen lämpimänä ja lempeänä kylänä ja ajan sen ohi lähettäen mielessäni lämpöisiä terveisiä kaikille niille, jotka meitä talonetsinnässä siellä auttoivat.
Jätän auton ehkä tien ainoalle parkkipaikaksi kutsuttavalle hiekkalevikkeelle, jossa lienee vain suurin osa pajuista ja kasvillisuudesta painunut maahan autojen siinä levähtäessä vuosien ajan. Tässä olen ollut ennenkin, vuosi sitten samanlaisella latautumisretkellä luovuutta etsimässä.
Nyt ilma on kirkkaampi kuin vuosi sitten. Ei kaunis, ei ruskanloistoinen, ei pakkasesta heleä. Kolea, märkä ja vaatimattoman ruskeanharmaa. Jostain syystä Puljun erämaa haluaa näyttäytyä minulle tässä asussaan. Kaikesta koreudesta paljaana. Ettei joku vain luulisi sen mahtailevan tai keimailevan.
Minulle tämä on silti kauneinta kaikessa. Tyhjyys ja käsinkosketeltava hiljaisuus, joka on niin syvä, että oma hengityskin tuntuu sen laittomasti rikkovan. Rauha, joka laskeutuu syvälle sieluun vain siellä, missä ei ole mitään.
Rakastan englanninkielen sanaa ’nothingness’. Se kuvaa kokonaisvaltaisesti sitä, mikä on ei-mitään täynnä. Nothingness käsittää kaiken ja samalla siitä puuttuu ihan kaikki. Aika, paikka, muut ihmiset, ihmisen kädenjälki, äänet, liikkeet, valot.
Täällä, jos jossain latautuu, rauhoittuu ja maadottuu.
Näin matkalla metsästäjäseurueita koirineen ja oransseine vaatteineen. Tiedän hirvenmetsästyksen alkaneen. Vaikka en kuule enkä näe ketään missään, jännitän silti metsästäjäseurueita aseineen. Merkitsen koirat varmuuden vuoksi autosta löytämillä oransseilla työhanskoilla, jos ne sattuisivat karkaamaan. Ettei kukaan luulisi niitä metsän eläimiksi.
Pelkoni metsästäjistä muuttuu hassunkuriseksi, kun katson kahden koiran taaperrusta isot, kirkkaat hanskat niskassa keikkuen. No, näkyvätpä ainakin kauas.
Kiipeän vaaran rinnettä ylös, johon on tallautunut ihanan luonnonmukainen polku paljastaen varpujen alla piilevän ikiaikaisen kallion. Ylempänä näkee vaivattomasti kauas erämaan laidoille asti. Sinne, missä vaarat ja tunturin hipuvat taivaansiniseen horisonttiin ties kuinka kauas.
Jokin erämaissa on viehättänyt minua toissakesästä asti, kun kävin hetken mielijohteesta Tsarmitunturin erämaassa ja myöhemmin ystävien kanssa Tuntsan erämaassa. Niiden rikkomaton rauha ja se, että voi olla lähes varma, että täällä saa kulkea yksin on jotain alkukantaisen hienoa.
Matkakumppaneina toimii viimeiseen lepoon väsähtäneet ikihongat ja taivaan kannen takaa vartioivat kelot, joiden voi syvässä hiljaisuudessa kuulla kuiskuttelevan vanhoja salaisuuksiaan harvojen kulkijoiden korville. Jos kädellään koskee puuvanhuksen kaarnaa, voin vannoa, että on kosketuksissa johonkin taianomaiseen ja ikiaikaiseen. Kuin tarujen lohikäärmeen ihoa koskisi.
Saavun pienen lammen rannalle ajallisesti, mutta ei kilometreissä mitattuna pitkän matkan jälkeen. Horisontissa aurinko laskee pilviin väsähtäneitä säteitään itse Puljutunturin siluetin taakse. Olin ajatellut käyväni siellä asti, mutta muutan mieltäni.
Se on erämaassa enemmäin kuin sallittua.
Sen sijaan istun pitkään lammen rannalla ja katson kaislojen ja vedenpinnan leikkiä viimeisissä valosäteissä. Tuuli on purevan kylmä, vaikka lunta ei ole vielä tämä lokakuu tarjoillut kuin hienoisina pölypilvinä silloin tällöin.
Matkalla päällimäiset ajatukset jokapäiväisestä elämästä, omista projekteistä ja kotihommista on jo karsiutuneet. Niistä viimeisetkin vie talven tuiverrusta muistuttava tuuli mennessään johonkin tunturin taakse. Menkööt, ja hyvää matkaa.
Lammen rannalla on pieni laavu ja tulipaikka. Ei millään lailla Metsähallituksen uusinta uutta, mutta sitäkin sympaattisempi ja tähän ympäristöön sopiva. Se on erämaan tarkoituskin, ettei tarjolla ole käymälöitä, tupia ja merkittyjä reittejä.
Kerään polttopuita ympäristöstä (se on erämaassa sallittua eikä täällä puuhuoltoa olekaan) ja haaveilen tulen lämmöstä erämaatuulen viskoessa varpuja ja heitellessä märkiä lehtiä ympärilläni.
Kaikki on märkää ja tulen sytyttämisestä ei tule mitään. Yritän sitä toistakymmentä kertaa, mutta se ei ota syttyäkseen. Jostain syystä se ei kuitenkaan turhauta, kuten voisin olettaa.
Jaksan kerta toisensa jälkeen järjestellä märät puut ja vaivaiskoivujen lehdet uudenlaiseksi kasaksi ja käyttää kaiken kekseliäisyyteni niiden saamiseksi tuleen. Ajottain se onnistuu, mutta vain palaakseen vain pienen hetken ja jäädäkseen tupruttamaan iloisesti savua sammuvaan erämaan iltaan.
Olkoon. Avaan termospullon ja kaadan kuumaa teetä suoraan kurkkuun tuomaan hieman lämpöä. Samaan aikaan aurinko maalaa taivaanrantaa Puljutunturin takana. Jossain siellä, mihin kaikki huolet, arkiset asiat ja sitkeät ajatuskulut aiemmin katosivat.
Kun palaan takaisin autolle, on jo pimeää. Luulisi, että erämaan pimeys on kaiken valloittavaa, mustaa synkkyyttä, mutta niin ei ole. Näen hyvin ilman lamppua kävellä alas tunturista. Silmät tottuvat pikku hiljaa laskeutuvaan pimeyteen, kun niitä ei häiritse keinovaloin.
Vasta, kun sytytän autoon kotoisan valon, en näe enää juuri muuta. Tässä kohtaa se ei haittaakaan ja valo näyttää lämpöisen kutsuvalta. Tähtiä tai kuuta ei toiveistani huolimatta näy ja harjatessani hampaita jossakin pimeän pusikon takana, tunnen, kuinka märät lumihiutaleet laskeutuvat olkapäille. Ikäänkuin kertoakseen, että nyt on aika mennä jo makuupussin lämpöön. Ne jäävät lempeästi hipsuttamaan auton peltistä kattoa, kun kääriydyn koirien kanssa kahden makuupussin alle, sammutan valot ja annan erämaan rauhan tuudittaa uneen.
Joka syksy minut valtaa suru. Varsinaisesti sillä ei ole mitään syytä, mutta tunne on silti läsnä. Kolkuttaa korvan takana heti, kun kesän vehreys kääntyy kultaan ja saavuttaa huippunsa, kun ensimmäinen myrskytuuli pudottaa kirkkaan väriset lehdet puista jättäen jälkeensä tyhjyyttä ja karuutta.
Tein videon syksyn edistymisestä, siitä, miltä tuntuu luopua yhdestä vaiheesta ja siirtyä eteenpäin. Kuten aina, luonto on siinä vahvasti läsnä ja opin siltä joka päivä jotakin uutta.
I see there’s a growing part of my blog readers all around the world who (I think) don’t speak Finnish. I’m glad that you are here and want to welcome you with all my heart ❤
I don’t know how and what you get out from my blog since I know Finnish is not an easy language to understand, but I really admire you for trying 😀
If I can do something for you, let me know. For now, I’ll keep this blog in Finnish but I have other channels that are only in English.
Both, my YouTube channel and my Instagram account are in English. You are more than welcome to meet me there, send me a message of how on earth you are able to read my blog or just to say hi.
Hupsan, sinne katosi syksy. Sen värit ja loistot. Jäljelle jäi kieltämättä aika harmaa aika, vesisateinen ja kostean kylmä. Aika on rauhoittua ja maatua. Kuten parhaat värinsä nähneet syksyn lehdetkin.
Menneellä viikolla saimme ison lastin puita talven varalle. Varasto on nyt aivan tupaten täynnä. Koitimme laittaa puut hirveällä vauhdilla sateiden alta varastoon ja yllättäen ne menivätkin kahden illan aikana. Ihan ennätysvauhtia. Ennen olen puuhannut näitä yksin, nyt on tietenkin E auttamassa. Kaksi ihmistä saa aikaan tuplasti nopeammin. Tai no, minä taisin kyllä käyttää enemmän aikaa kameran kanssa säätämiseen sillä aikaa, kun E latoi puita vauhdilla varastoon. Keskityin naureskelemaan koirien puuhailuille ja ilmeille, ne kun vahtivat meidän pihapuuhia kumpikin omalla tyylilllään.
Ulkovarastossa oli kesän ajan meidän ”studio”. Kaikki musiikintekovälineet roudattiin sinne, viritettiin valot ja kaiuttimet ja saatiin ylimääräinen työhuone musiikin tekemiseen ja muuhun luovaan puuhailuun. Kotona kun ei ole hirveästi ylimääräistä tilaa. Meillä ei ole yhtään ovea, jonka taakse pääsisi rauhassa puuhaamaan, jos vessaa ei lasketa. Saunassakin on välillä soiteltu puheluja, kun on pitänyt päästä johonkin rauhalliseen paikkaan keskustelemaan.
Ulkovarasto toimi siis erinomaisena työtilana lämpimän ajan. Eniten siellä puuhaili E, joka tekee myös musiikkia ja paljon luovia juttuja. Harmi, kun ei tullut otettua varaston studiotilasta kummempia kuvia. Oli hauskan näköistä, kun macbookit ja muut tekniset välineet olivat sulassa sovussa suksien, lumilautojen ja halkopinojen vieressä.
Aamuista ja illoista on pimeä varastanut jo tunteja. Aamut ovat lempiaikaani. Rauhallisia, hiljaisia, ilman minkäänlaista aikataulua, kiirettä tai suunnittelua. Vietän pitkiä aikoja kahvikupin kanssa kynttilänvalossa tai ikkunan ääressä katsellen, kun jo talviturkin päälleen vetäneet oravat keräävät vimmattua vauhtia puista naavaa talvipesiensä lämmikkeeksi.
Täältä on helppo löytää rauhaa ja hiljaisuutta. Aina sitä ei ole, mutta silloinkin kyse on useimmiten omasta toiminnasta ja oman pään tuottamasta häsellyksestä. Silloin koitan keskittyä yhteen asiaan kerrallaan. Kahvikupin pitelemiseen, hitaisiin hengityksiin ja oravan puisten reittien seurailuun.
Pimeys tuo myös tullessaan rauhan. Löydän siitä vuosi vuodelta enemmän lohtua ja tyyneyttä. Se on kuin peitto, jonka illalla vetää päällensä. Vaikka sitä ei varsinaisesti tarvitsisikaan, se tuo turvan ja tunteen, että kaikki on hyvin.
Pimeys on samanlaista. Se ikäänkuin väkisin pysäyttää, vähintään hidastaa vauhtia.
Unelmoin jossakin vaiheessa elämää omistavani erämökin jostain kaukaa kaikesta, tiettömän tien takaa. Missä ei olisi sähköä tai keinovaloa. Miltä tuntuisikaan elää kokonaan luonnon valon tai valottomuuden kanssa, edes lyhyitä pätkiä. Uskon, että se tekisi meille kaikille hyvää kokeilla. Pieninä palasina sitä saa, kun vaeltaa autiotuville ja viettää siellä yön. Kamiinan pienen liekin valossa, tummien hirsiseinien suojissa. Sitä on tullut tehtyä tänä syksynä harvinaisen vähän. Pitänee korjata asia pian.
Muitakin talvipuuhia on vielä luvassa. Kattoa pitäisi puhdistaa sammaleesta ja lehdistä ennen lumen tuloa. Ensilunta satoi jo muutama päivä sitten hitusen. Maahan asti se ei jäänyt, mutta myönnän siitä niin ilahtuneeni, että hihkuin tuolla tunturikylillä autolla ajellessani itsekseni.
Talvi on tulossa ja sitä odotetaan.
Jos saan antaa minkäänlaisia neuvoja, haluaisin sinun kokeilevan, miltä tuntuu viettää vaikka yksi ilta, muutama tunti luonnonvalossa. Antaa pimeän tulla, kun se on tullakseen ja jos valonlähdettä kaipaa, sytyttää muutama kynttilä tuomaan pientä valon hehkua kotiisi. Tunnustele, miltä pimeyden tuoma rauha tuntuu. Ehkä se väsyttää, nukuttaa. Haitanneeko tuo. Se on hyvin luonnollista, niin sen pitäisikin.
Ihanaa, kun olet täällä. Kaikkea hyvää pimeisiin iltoihisi ❤
Pari päivää kävi pakkanen kylässä. Aamuisin korret ja puiden kultaiset lehdet olivat kuurassa, joka katosi auringonnousun myötä kuin ei olisi koskaan ollutkaan. Yhden päivän ajan lehdet tippuivat puista pakkasesta painavina maahan odottelemaan talven hankea päällensä.
Ehdin onneksi nauttia kultaisen kauniista syyspäivistä rannalla juuri ennen kuin pakkanen puraisi lehdet alas puista.
Ruska-aika katosi nopeasti. Ikään kuin aika yhtäkkiä ottaisi harppauksia eteenpäin kohti talvea. Yleensä aika täällä luonnon keskellä menee hitaasti, nyt se jotenkin hutiloi. Vai minä hutiloin. Sekin voi toki olla.
Vaikka aika katoaa sormien välistä kuin syksyn lehdet nenän edestä, koitan ottaa hetkiä luonnossa ihan vain olemisen vuoksi. Silloin aika pysähtyy. Ikään kuin leppyisi, kun saa hetken huomiota. Sitä kai me kaikki niin kaipaamme, että kun sitä emme saa, laittaa kiukuttamaan ja hutiloimaan.
Elo raikkaan syksyn keskellä sujuu, kuten aikaisempinakin syksyinä. Odotellaan ensilunta, pinotaan kasoittain polttopuuta varastoon talven varalle ja seurataan aamuisin joutsenten aamukailotusta mökin ikkunasta. Yksi pariskunta tulee näköjään vuosi toisensa jälkeen mökkirantaan syömään ja valmistautumaan lähtöön lämpimämpiin paikkoihin.
Syyspäivän tasaus vei pohjoisen väeltä valon herruuden. Nyt menemme vauhdilla kohti kaamosta ja auringon säteitä näkee sadepilvien reunoista harvoin. Yö pitenee viikko viikolta, mutta toisaalta se on tuonut mukanaan tähtitaivaan ja revontulet. Niistäkin on ollut iloa jo lukuisina iltoina. Yksi valonlähde väistyy ja seuraavat astuvat kehiin. Kuin luonnon tuolileikkiä.
Kiitos, kun olet täällä mukanani seuraamassa luonnon ihmeitä, ajan kulkua ja kaiken kauneutta.
Olen löytänyt pohjoisesta hyviä ystäviä. Kutsumme yhteisöämme Lapland Familyksi, Lapin perheeksi. Tutustuimme sattumalta kolme vuotta sitten, täällä keskellä ei-mitään.
Asumme toisistamme lyhimmillään viitisen kilometrin päästä toisistamme, osa muutaman kymmenen kilometrin päässä. Siis aivan naapurissa. Yhdessä elo täällä on helpompaa. Viihdyn paljon yksin, mutta huomaan erityisesti, miten paljon apua, tukea ja turvaa pienikin yhteisöllisyys luo. Aina on tarvetta apukäsille puiden kantamisessa tai koiranhoitajalle pidemmillä retkillä. Pimeinä ja pitkinä iltoina on ilahduttavan mukava kokoontua elokuvailtaan tai saunaan ja rentoutumaan yhdessä.
Olen kirjoittanut meistä ja ystävien löytämisestä täältä pohjoisesta ennenkin. Jos haluat lukea siitä, miten olen tutustunut muihin ihmisiin pohjoisessa asuessa, voit lukea lisää täältä.
Viime viikonloppuna kävimme Lapland Familymme kanssa ruskaretkellä Muonion pikkupoluilla. Tarkoitus oli lähteä koko viikonlopun kestävälle patikointireissulle erämaahan, mutta puolet perheestä oli sairaana ja erinäisiä muita menoja tuli matkan varrelle, joten lyhensimme matkaa.
Etenkin ruskan aikaan suosituimmat polut saattaa olla tupaten täynnä matkailijoita, niitä koitimme välttää ja valita paikan, jossa saisimme viettää aikaa vain keskenämme. Onneksi niitäkin riittää.
Lyhyehkön, alle viiden kilometrin matkan käytimme hitaasti ylämäkeen taapertamiseen, kuulumisten vaihtoon ja sienien poimimiseen.
Ruskan punakultainen hohka katosi hetkittäin kangasmetsien parhailla sieniapajilla, mutta ylhäällä vaaran päällä pääsi taas loistoonsa.
Joku kertoi, ettei ruska ole tänä vuonna kummoinen. Että lehtipuissa pesii sienitauti, joka saa ne muuttumaan nopeasti ruskeiksi ja ruska jäisi näin ilman parasta loistoaan. Itse en huomaa eroa aiempiin vuosiin, minusta kullankeltaiset koivut hohtavat maisemassa kuin katuvalot kaupungissa.
Parisen tunnin hitaan hipsuttelun, muutaman mustikanmaistelutauon ja maisemien ihailuhetken jälkeen saavuimme määränpäähämme Juuvanrovan autiotuvalle. Se sijaitsee erittäin kauniilla paikalla vaaran laella, pienen lammen äärellä.
Olimme valinneet paikan hyvin, siellä ei näkynyt muita. Sytytimme nuotion ja teimme lyhyelle retkelle sopivaa herkkuruokaa. Jälkiruokakin valmistui tuoreista omenoista ja vaniljakastikkeesta.
Tätä voisi kutsua slow-retkeilyksi. Onko se oikea termi, sitä en tiedä, mutta minusta tällainen ystävien ja ihanien ihmisten kanssa ulkona oleilu on ainutlaatuisen hienoa. Kun kenelläkään ei ole kiire. Kun on vain hetkiä kaukana luonnossa, mihin ei maailman melu, murheet tai arkiasiat ylety. Sen voi tuntea fyysisesti, miten aika pysähtyy ja katoaa. Kukaan ei katso kelloa, sillä ei ole mitään väliä.
Sillä aikaa, kun muut valmistivat ruokaa, kiersin lammen toiselle puolelle. Peilityyni vedenpinta ja ruskan värit loivat taianomaisen tunnelman autiotuvan ympärille. Savukiehkura nuotiosta, sen oranssia hohkavat liekit ja hiljainen puheensorina tuntuivat tulevan kuin eläväksi heränneestä satukirjan sivusta. Eihän tällaista paikkaa oikeasti ole olemassa.
Onneksi on.
Paluumatkalla löysin satumaisen löydön pienen katajan juurelta, kanttarelleja. Niitä ei juuri pohjoisen karuissa metsissä kasva, mutta tähän paikkaan ne olivat kuitenkin juurensa laittaneet. Keräsin ne varovasti villapaidan helman sisään ja nuotion ääressä käärin paperipussiin. Elävä todiste satukirjan maiseman olemassaolosta.
Retki päättyi yhtä hitaasti kuin alkoikin. Tiskasimme, keräsimme tavarat ja herätimme auringon lämmössä uinuneet koirat ja lähdimme takaisin.
Lyhyeksi typistyneestä retkestä huolimatta meillä kaikilla oli levollisempi olo ja rauhallinen mieli.
Leppoisia syysretkiä ja pienistä hetkistä nauttimista.
♥ Sanna
SAnna vaara
Olen Sanna, valokuvaaja, videokuvaaja ja muusikko. Muutin eteläsuomalaisen kaupungin ytimestä Tunturi-Lappiin puulämmitteiseen hirsimökkiin kaksin koirani kanssa. Kaipasin kipeästi rauhaa, hiljaisuutta, tilaa toteuttaa itseäni ja olla lähellä aitoa, villiä luontoa.
Kirjoitan, valokuvaan ja videoin elämääni täällä pohjoisen luonnossa. Täältä olen löytänyt inspiraation ja onnen. Tervetuloa matkaani ❤︎
Sanna Vaara 