Talvi pitää kovasti kiinni, vaikka maaliskuu vetelee jo pitkällä. Menneellä viikolla Tunturi-Lapissa rikottiin talven pakkasennätys, alle -35C näytti Kittilän mittauspisteellä. Talveksi se ei ole kovin kova, mutta kyllä se kylmältä tuntuu. Toissapäivänä kotimittarikin näytti aamulla -32C. Kyllä siinä hampaat hieman jo kalisee.
Kylmät kelit tietävät kirkasta taivasta. Taivaallahan tapahtuu. Revontulia on ollut monena yönä, jopa ihan alkuillasta. Niin, että taivaanrannassa hohkaa vielä auringonlaskun puna, kun sen ylle jo levittäytyy tanssivuoroon seuraava valonäytös. Parhaimmillaan kuunsirppi käy vielä kaiken keskellä omalla sorealla näytöksellään, niin on luonnon oma iltashow valmis.
Kerroin jo aiemmin, että ”keräilen” revontulikuvia, oikeastaan niiden sarjoja, jotta voin myöhemmin koostaa niistä pidemmän videon. Varsinaisesti videolla revontulia on hyvin vaikea saada, ainakaan minun kamerakalustollani, joten ainut vaihtoehto saada ne liikkumaan on koostaa lukuisista valokuvista video.
Yhteen, noin 10 sekunnin mittaiseen revontulivideoon, jossa näkyy niiden ja yötaivaan liike, tarvitaan 500-1000 valokuvaa. Siinä riittää keräilemistä, mutta viime aikoina niitä on kertynyt jo kohtuullisesti. Kamera tekee suurimman työn, kun jää yksin pakkasyöhöksi ulos kuvaamaan taivaankannen liikkeitä niin kauan, kun akku jaksaa.
Pimeä käy vähiin, ja kohta revontulikeräily loppuu, kun valoisaa on yöt läpeensä. Nyt vedetään viimeisiä hetkiä, että näitä kaunokaisia voi vielä tallentaa arkistoon.
Kylmyyden lisäksi on lunta riittänyt. Metri on varmasti mennyt jo rikki sen syvyydessä. On hassua katsoa ystävien ja sukulaisten sosiaalisen median päivityksiä sulista kaduista, lenkkareista ja jopa leskenlehdistä. Helposti unohtaa, miten pitkä Suomenmaa onkaan ja miten erilaisia olosuhteita siihen matkalle mahtuu. Etelässä saattaa kohta tareta ja terasseilla, täällä vedellään vielä lumikolan kulta-aikaa eikä toistaiseksi loppua näy.
Valon suhteen olen ristiriitaisissa tunnelmissa. Sitä onkin kertynyt vuorokauteen jo 13h (tarkistin juuri, tämä on ihan paikkansapitävä)! Se tuo mukanaan energiaa ja halua puuhailla, mutta lisääntyy sillä vauhdilla, että on vaikea pysyä perässä.
Lumihangen valkeus ja häikäisevän kirkas aurinko on ajottain osoittautuneet huonoksi yhdistelmäksi, sillä olen alkanut saada niistä migreeneitä. Ei hyvä. Aurinkolasit aiheuttavat niitä myös, joten tilanne on hieman kinkkinen. Toivon, että silmät ja pää tottuvat kaikkeen omalla ajallaan. Nyt ne haikailevat vielä pimeyteen, joka on välillä luotava verhojen ja vilttien taakse piiloutumalla.
Koitamme muun luonnon kanssa selvitä vielä lopputalven koitoksista. Kevät se on tullut joka vuonna tähänkin asti.
Ihanaa kevättä sinne, jos sellainen jo sattuu kotipitäjässäsi jo olemaan. Mukavaa, kun olet täällä 💛
Valokuvanäyttelyni ”Pohjolasta – From North” on esillä Kittilän kirjastossa koko joulukuun ajan. Näyttely on kaikille avoin kirjaston aukiolojen mukaan ja täysin ilmainen. Tervetuloa ❤
Varhain torstaiaamuna pakkasimme pakuun kaksi isoa ja painavaa pahvilaatikollista valokuvakehyksiä. Yhteensä 25 valkoista, täyspuista kehystä, joissa kaikissa sisällä minun ottamat valokuvat matkasivat aamun pimeydessä tunnin matkan meiltä kotoa Kittilän kirjastoon. Aamuvuoron kirjastotyöntekijä avasi meille kirjaston ovet, ojensi tikkaat ja rautalankaa ja ohjasi tyhjän valkoisen seinän eteen. ”Tässä on näyttelypaikkasi, Sanna”.
Järjestimme parin tunnin ajan kuvia seinille, viritimme rautalangasta lisää koukkuja kehyksille ja saimme juuri laitettua kirjaston etuoveen mainoksen näyttelystäni esille, kun kirjasto avasi ovensa kansalle kymmeneltä. Jätin vieraskirjan pöydälle auki, jotta näyttelyssä kävijät voivat jättää puumerkkinsä ja terveisensä ja jätin kuvani kuukaudeksi oman onnensa nojaan.
Ennen näyttelyä vietin hyvän tovin valmistellessa kuvia, keksiessäni niille nimiä, laittaessa kehyksiin ja pakatessa valmiiksi näyttelyyn. Valokuvien nimiin inspiroiduin muuten vanhasta Eino Leinon runokirjasta ja A.E. Järvisen sekä Yrjö Kokon eli kahden suosikkilappilaiskirjailijoiden teksteistä poimimistani fraaseista. Niitä lukiessani olen laittanut kauniita sanontoja ja sanapareja muistiin, koskaan tietämättä, mihin niitä käyttäisin. Nyt oli täydellinen aika käyttää ne. Muun muassa särkyvää valoa on yksi A.E. Järvisen lempikirjoistani ja nyt myös yksi valokuvieni nimistä.
Onneksi E oli aamulla auttamassa järjestämään näyttelyä, koska sen pystyynlaittaminen veikin yllättävän paljon aikaa. Ajattelin, että saisin sen itse kasaan helposti tunnissa, mutta se vei meiltä kahdeltakin reilu kaksi tuntia.
Mutta oi, miten hauskaa se oli! On hurjan ihmeellistä nähdä omat kuvat konkreettisina esineinä seinällä ja päästä järjestämään ne haluamaansa järjestykseen, jotta ne välittäisivät muillekin omaa tarinaansa. Tähän asti kaikki valokuvani ovat olleet vain dataa kamerani ja tietokoneeni välillä, mutta nyt ne ovat ihan oikeasti olemassa.
Tällaiset konkreettiset asiat ovat lempipuuhiani. Oikeastaan en pidä yhtään tietokoneella istumisesta tai erinäisten näyttöjen tuijottelusta. Valokuvien muokkaamiseen käytän lopulta aika vähän aikaa, itse kuvaaminen tai videoiden tekeminen on ehdottomasti mielestäni mukavampaa kuin niiden jälkikäsittely tietokoneella. Toivottavasti keksin lisää tapoja muuttaa digitaalisessa maailmassa elävät luomukseni osaksi tätä niin sanottua oikeaa maailmaa.
Kirjoitin valokuvien nimien viereen, että myyn näyttelyn loputtua joulukuun lopussa kaikki valokuvat kehyksineen eteenpäin. Myönnän, että hieman olen kyllä niihin kiintynyt ja niiden laittaminen postiin tuntuu varmasti haikealta. E kyllä uhosi ostaa niistä muutaman kotiseinälle, jotta muutama jäisi meillekin. Katsotaan, miten niiden kanssa vielä käykään.
Jos et pääse paikan päälle Kittilään asti – tiedän, aika pitkä matka ainakin etelästä katsoen – näyttelyn kuvat löytyvät virtuaalisesti myös täältä nettisivuiltani. Niitä voi katsella täältä ja mahdollisesti hankkia itselleen nettikaupan kautta.
Jos haluat tilata jonkin muun valokuvani, eri kokoisena tai sinulla on kysyttävää, voit koska vain olla yhteydessä minuun heisanna@sannavaara.com.
Toivottavasti moni pääsisi paikan päälle katsomaan näyttelyä. Taidan itsekin käydä siellä vielä muutaman kerran ihan vain katsomassa, miten pikkuiseni pärjäävät ison Kittilän menossa.
Ajatus lähti tulevasta valokuvanäyttelystä, joka avataan joulukuun alussa (ylihuomenna!) Kittilän kirjastoon. Kirjoitan siitä vielä erikseen enemmän. Sen yhteydessä kävi ilmi, että kyselijöitä valokuvaprinteilla olikin useampi, joten ajattelin laittaa kaikki näyttelyyn tulevat valokuvat sekä esille että myyntiin tänne mun nettisivuille. Pääset katsomaan ja ostamaan valokuviani täältä.
Kaikki valokuvat on otettu Suomen Lapissa, kansallispuistoissa kuten Pallas-Yllästunturin ja Pyhä-Luoston kansallispuistoissa, moni on otettu reissujen varrella, retkiltä ja vaelluksilta tai ihan tästä kotirannasta Muoniojoen varresta.
Valokuvat on tulostettu laadukkaalle valokuvapaperille ja ovat kaikki kokoa 30x40cm.
Jos nettikaupasta ostaminen tuntuu liian hankalta, haluat jonkin erityisen valokuvakoon tai sinulla on kysyttävää, voit ottaa minuun yhteyttä joko kommentoimalla tähän postaukseen tai suoraan sähköpostilla heisanna@sannavaara.com.
Sisäpiirin vinkki: Tietokoneella valokuvien katselu ja ostaminen käy paljon helpommin kuin puhelimella. Minulla ei ole koodauskokemusta ja koko tämän verkkokaupan kyhäilin itse (muutamin tuumaustauoin ja kiukuttelukohtauksin), mutta se on nyt valmis ja elossa. Maksaminen onnistuu joko PayPalin kautta tai suoraan pankki- tai luottokortilla.
Mikä parasta, postikulut sisältyy hintaan ihan kaikkialle maailmaan, joten vinkkiä ja linkkiä saa laittaa kaukaisimmille ulkomaiden serkuille asti.
Nopeimmat ehtii tilata valokuvaprintit jouluksi pukinkonttiin, mutta tilaukset kannattaa tehdä lähestulkoon heti, jotta ehdin ne pakata ja lähettää tontuille, jotka antavat ne sitten joulupukin kyytiin. Hehe.
Tämä on todella jännittävää. Ihan tuntuu, että hitsit, onko tässä nyt sitten kaupan omistaja ja ihka oikea yrittäjä. Aika minimaalisella tasolla, mutta kuitenkin. Iso askel minulle, se on ainakin varmaa. Mutta olen todella iloinen ja innoissani! Vaikkei yhtään tilausta tulisi, sain silti verkkokaupan kasaan ja valokuvani sinne esille.
Jos tulee mitään kysyttävää, ihmeteltävää tai kommentoitavaa, minuun voi olla yhteydessä.
Lause, jota en olisi ikinä uskonut kirjoittavani. Totta se on, Korean kansallinen tv-ryhmä kävi meillä kylässä muutama viikko sitten kuvatakseen minua ja elämääni pohjoisessa. Sitä ennen sain yhteydenoton heiltä, voisivatko he tulla kuvaamaan elämääni pohjoisessa talvessa, lumen ja pimeyden keskellä dokumenttiinsa, joka näytettäisiin Korean kansallisessa televisiossa kesällä. Hurjaa!
Sovimme päivät ja kaksi korealaista kuvaajaa saapuu meille muutamaksi päiväksi. Sitä jouduin selittämään huolellisesti, että kotikyläni ei ole Rovaniemen lähelläkään, johon heidän lentonsa saapui eikä sieltä ole julkisia yhteyksiä. Lähin hotelli oli hiipunut välikauden hiljaisuuteen, lähes kukaan ei matkusta Lappiin lokakuussa, joten heillekin mahtoi olla yllätys, että Korean tv-ryhmä kyllä matkustaa.
Valkoinen vuokra-auto kurvaa pihaamme yhtenä iltapäivänä ja seuraavaksi on tuvassamme kaksi korealaista kahdeksan kameran ja kaikkien kuvausvälineiden kanssa. Ei ihan tavallinen viikonloppu.
Istutimme heidät kahvipöytään mustikkapiirakan ääreen, kuten suomalaiseen tapaan kuuluu. Siinä keskustelimme ja suunnittelimme tulevien päivien kuvaussessiot ja aikataulut. Mustikkapiirakka kuulemma maistui oivalliselta, sitä toivottiin lisääkin.
Dokumentti, johon minua ja pohjoista luontoa kuvattiin kulki teemalla ’living in nature’, eläminen luonnossa. Sen lisäksi siinä haluttiin kuvata kahdenlaisen yön vastakohtia, white night ja black night. Dokumentissa on lisäkseni toinen nainen, joka asuu Indonesiassa. Hän edustaa ns. valkoista yötä, ’white night’. Lämpöä, aurinkoa, hiekkaa, kirkasta vettä. Minä edustan mustaa yötä, ’black night’, kylmyyttä, pimeyttä, talvea ja revontulia. Näitä kaikkia kuvaajat halusivat täällä pohjoisessa kuvata.
Öiksi kuvaajat virittivät mökkimme ympäristöön ja joen rannalle kaikki kameransa osoittamaan kohti taivasta saadakseen kuvattua revontulia. Oli pilvinen ja mahdottoman sumuinen lokakuinen keli ja epäilin vahvasti heidän mahdollisuuksiaan, mutta niin vain aamun tullen kameroille oli tallentunut pienen hetken kirkastuvalla taivalla leimuavat revontulet. He olivat silminnähden iloisia, mutta jäivät harmittelemaan, etteivät nähneet revontulia itse. Vain kamerat saivat niitä todistaa muiden nukkuessa sikeästi keskiyön unta.
Dokumenttiin liittyi haastattelu, jossa vastailin kysymyksiin, kuten miksi asun niin pohjoisessa, olenko koskaan yksinäinen ja miten näen ja koen pohjoisen luonnon. Niitä asioita olen avannut täällä bloginkin puolella jo paljon, joten vastaaminen oli suhteellisen helppoa. Jännitin kuvauksia ja kameralle puhumista suunnattomasti, mutta lopulta tutussa ympäristössä ja mukavin aihein se sujui suhteellisen hyvin.
Sytytin nuotion joen rantaan, kuvaajat virittivät kameransa ja yhden pimenevän illan ajan vastailin haastattelijan kysymyksiin tulen lämmössä tähtitaivaan alla.
Seuraavana päivänä lähdimme tuntureille. Kuvaajat halusivat jatkaa osittain haastattelua kansallispuiston maisemissa, joten vein heidät helpohkosti saavutettavaan, mutta kauniit maisemat näyttävään paikkaan Muoniossa. Parkkeerasimme Sammaltunturin parkkipaikalle, pakkasimme kaikki kahdeksan kameraa (minä en pakannut, katselin vierestä) ja marssimme muutaman kilometriä ylämäkeen vihmovassa alkutalven tuiskussa.
Paitsi, että maisema oli täysin peittynyt lumimyrskyyn. Horistontissa yleensä uljaana kohoavat Pallastunturit eivät näyttäytyneet edes sen vertaa, että olisin saanut uskottavuutta tarinalleni, että kyllä ne siellä oikeasti yleensä ovat.
Jatkoimme haastattelua ja kuvausta jäätävässä viimassa. Ihailtavan sinnikkäästi tv-ryhmä pystytti kameransa ja kuvausvälineensä kelissä, joka saisi ihan suomalaisetkin hieman hätkähtämään. Mutta eivät olleet ensimmäistä kertaa asialla. Kuulin, että kaksikko on korealaisittain hyvin tunnettuja ja maineikkaita kuvaajia ja arvostetussa asemassa työssään.
Paluumatkalla juttelimme maidemme kulttuurieroista, hintatasoista, kielestä ja ihmisistä. Oli todella mielenkiintoista saada tietää niin läheltä niin paljon korealaisitsta elämäntavoista. Erityisesti kiinnostuin luonnosta, yllättäen. Kuulin, että Korealla on hieno vuoristo, joka on suosittua ja kaunista retkeilyseutua. Ensimmäisenä mieleen tulee suurkaupungit, valovilinät ja mullistavat määrät ihmisiä. Niitä kuulemma on, mutta toki myös luountoa. Olisi hienoa joskus päästä paikan päälle katsomaan, minkälaista on korealainen luonto.
Kaikin puolin vierailu oli varsin avartava. Päivät venyivät pitkiksi ja työtä kyllä hutkittiin puoli ja toisin olan takaa. Jään innolla odottamaan, minkälaisen dokumentin ryhmä saa aikaiseksi. Se näytetään alustavan arvion mukaan kesällä Korean tv:ssä. Toivottavasti minäkin pääsen katsomaan sen jotakin kautta ja vielä mielenkiintoisenpaa, pääsisinpä näyttämään sen teillekin!
Ihanaa, jännittävää ja yllätyksellistä viikkoa sinulle ❤️
Siirry, päivä, siirtomaiden taakse, salli hämäryys. Katko valokehrän langoilta huomisen näkyvyys, ja saata kevään paikalle marrassyys.
Martti Salo
Löysin aivan ihanan laulelman palasen suloisesta kirjasta nimeltä Lapinlasten lauluja. Laulun sanat kuvaavat täydellisesti tätä aikaa; hämäryyttä, sitä, kun päivä väistyy pitenevän yön tieltä yhä kauemmas ja huominen näkyy valkenevan päivä päivältä pimenevämpänä. Ja kuinka kaunis sana, marrassyys! Ihastuin heti.
Lupasin viime kirjoituksessa näyttää jo talvea, sillä olen kirjoitellut tovin niin sanotusti eilispäivän menoista. Tässä talven tuloa, kotijoenrannan näkymin ja lähimetsän siimeksestä.
Talvi tuli jo – tuttuun tapaansa – lokakuun puolivälissä. Sen jälkeen se on päivän siellä, päivän täällä käynyt muualla, kun tänne pohjoiseenkin asti saapui lämmintä ilmaa ja sulatti vielä kevyenä pysyneen lumikerroksen. Jätti jälkeensä pieniä talven haituvia metsän siimekseen.
Joutsenet viipyivät joella marraskuun alkuun asti. Kyläläiset olivat niistä välillä jo huolissaan, kun jää vei niiden alta päivä päivältä enemmän sulaa. Joutsenetkin jäätyy kiinni jaloistaan, lauletaan toisessa laulussa. Onneksi niin ei kuitenkaan käynyt. Ne lähtivät jo kasvaneine poikasineen kohti etelää kauniisti kailottaen ja jättivät jälkeensä hiljaisen talvimaiseman.
Joki otti jäähilettä virtaansa viikon verran ennenkuin yhdessä yössä jäätyi kokonaan umpeen ja on sinnikkäästi kestänyt jääpeitteisenä sulat päivät. Ohi lipuvat jäälautat pitävät aavemaisen kaunista, kahisevaa ja kolisevaa ääntä lipuessaan hitaasti kohti etelää ennenkuin jäävät kylmettyneinä paikoilleen.
Marraskuussa on saatu lukuisia, upeita ja kuuran kauniita talviaamuja. Aurinko nousee yhdeksän maissa, mutta muutamaan tuntiin näyttää itsestään vain pientä hohkaa havupuiden yläoksilla ja lumen valoisana loisteena. Yläilmoista se kuitenkin näyttää lempeän valoisalta ja lämpöiseltä jäätyneen metsän yllä.
Olemme ottaneet E:n kanssa tavaksi käydä joka aamu aamiaisen jälkeen läheisessä metsässä koirien kanssa pitkällä kävelyllä. Vielä se on mahdollista, kun lunta on korkeintaan kymmenisen senttiä. Hetken päästä metsäretket menevät liian kahlailuksi ja urheiluksi.
Talvinen metsä on upea aamuisin. Kylmän yön jäljiltä kuura peittää oksat, naavat, hämmentävän taidokkaasti kudotut hämähäkinseitit. Kylätie on niin liukas ja jäinen, että siinä voisi varmaan luistella. Hmm. Ehkä pitää kokeilla.
Tällainen pieni talvinen tervehdys täältä kuuran ja vähenevän valon keskeltä. Etenemme kovaa vauhtia kohti kaamosta ja sen huomaa taivaanrannan väreistä, kello neljän pimeästä ’illasta’ ja maiseman pehmeästä sinisävyisyydestä. Kaamos on ihanaa aikaa, sen voin sanoa. Samoin talvi. Ah, elämme parasta aikaa vuodesta.
Uusi video lokakuisesta retkestäni Puljutunturin erämaahan (josta kirjoitin oman kirjoituksen jo aiemmin täällä) on nyt Youtubessa. Kerron siinä, miksi ja miten retkeilen erämaassa ja mitä sieltä yleisesti ottaen haen.
Erämaat on aivan ihania! Ihastun niihin joka kerta enemmän ja jos johonkin yksin lähden, lähden mieluiten erämaahan, jos se vain on mahdollista.
Video on kuvattu juuri ennen ensilunta, hassua katsella maisemaa, joka nyt talvimaiseman jälkeen näyttää kovin vihreältä ja vehreältä. No mutta, mukava palata hieman syksyn tunnelmiinkin.
Marraskuu tuli. Hyvin toisenlaisena kuin mihin etelässä on tottunut. Ei ole loskaa, ei juuri harmaata eikä iänikuista väsymystä. Sen sijaan on pimeyttä, joka on niin ihanan rauhoittavaa ja syvän pimeyden mahdollistamia valoja. Tähtitaivas mökin yllä, nopeasti pimenevät illat, jotka on päässeet jo iltapäivän puolelta haukkaamaan valoa ja kotipihaa valaisevat revontulet.
Kuten taisin jo mainita, tässä loppusyksystä on ollut (edelleen on) paljon päällekäisiä projekteja meneillään. Se on ihanaa, kutkuttavaa, jännittävää, mutta pitää kiireisenä. Toistaiseksi se ei ole haitannut.
Välillä tuntuu, etten ehdi kaikkeen, mihin ryhdyn ja erityisesti haluaisin ryhtyä, mutta kun ottaa yhden asian ja yhden hetken kerrallaan, siitä selviää yllättävän hyvin. Älkää hämmentykö, jos täällä blogin puolella tulee hiljaisia hetkiä, se on epilogia jollekin uudelle ja hienolle.
Luova tila on kesän jäljiltä siirtynyt takaisin yläkertaan, kun eristämättömässä ulkorakennuksessa ei voi enää istua muutamaa minuuttia kauempaa kylmenemättä. Iso työpöytä ja sen ympärillä kaikki soittimet vievät koko yläaulan tilan, mutta kun me kumpikin teemme päivittäin luovaa työtä, se ei haittaa.
Olen viimeistellyt viime postauksessa mainitsemaani talvivideota, joka nähdään jo parin viikon päästä Helsingissä ja vuodenvaihteessa täällä pohjoisessa. Videon kesto on vain kymmenen minuuttia, mutta se sisältää kolmen vuoden ajalta talvimateriaalia, omaa musiikkiani ja tarinan, joten työtunteja on kulunut paljon. Mutta se on ihanaa ja inspiroivaa työtä. Tätä toivon tulevaisuudelta lisää.
Talvi on tehnyt tuloaan syyslomaviikosta lähtien. Maa kuurastui kauniisti lokakuun alkupuolella ja ensilumi satoi 19. päivä. Sitä on nyt jo paljon enemmän kuin kuvissa näkyy, mutta koska päivät on vierähtäneet pääosin aiempia kuvamateriaaleja editoiden, en ole ehtinyt vielä kuvailla uuden lumen valoa ja ihmeellisyyttä. Asia korjaantunee pian.
Ennen lumen tuloa kävimme E:n kanssa pienellä retkellä Muonion Mustavaaralla. Matka oli Sammaltunturiin asti, mutta jäimmekin ihastelemaan Pallaksen siluettia ja syömään eväitä mukavan loivalle Mustavaaran huipulle. Aika usein nämä retket näyttävät jäävän ilman alkuperäistä määränpäätä, mutta näissä puitteissa sillä ei ole yhtään mitään väliä. Pääasia on hiljaisuuden, rauhan ja luonnon löytämisellä. Täältä sitä löytyy.
Viime viikon olen ollut sairaana ja viettänyt suurimman osan ajasta nukkuen. Kroppani laittaa kaiken kiinni ja laittaa minut nukkumaan hurjia määriä, kun olen sairaana, joten viime viikolta ei ole juuri mitään muistikuvia muuta kuin makoisista unista. Molemmat koirat ja tietenkin E on pitäneet minusta erittäin hyvää huolta ja olen saanut kerätä voimia ja parantua tekemättä yhtään mitään.
Tämä oli tällainen pieni tervehdys ja kuulumiskirjoitus, jotta ette ajattele, etten olisi tässä maailmassa enää ollenkaan. Täällä sitä ollaan, talven tuiverruksessa, mökin puisten seinien suojassa keksimässä kaikenlaista uutta.
Tänä syksynä on tapahtunut monta hienoa – ei, kun upeaa asiaa. Jotta ne kaikki saavat ansaitsemansa huomion, kerron niistä kaikista erikseen.
Tänä syksynä projektirintamalla on tuullut kovaa. Olen tehnyt omia projekteja pää kolmantena jalkana (hmm, mielenkiintoinen ilmaus) ja tuntuu, ettei loppua niille näy.
Kuinka ihanaa!
Ensimmäiseksi Taivasalla – naisten ulkoilmaelämää kannustava yhteisö pyysi minua tekemään lyhytfilmin talvesta heidän ja GMC Picturesin kanssa järjestämäänsä leffailtaan.
Koen usein tarvetta olla yksin. Kaukana kaikesta ja kaikista. En paetakseni miltään tai keltään, vaan latautuakseni. Vahvasti introvertiksi luontuva luonteeni erityisherkkyyden lisällä kaipaa täyttä hiljaisuutta ja ei-mitään ympärilleen latautuakseen ja levätäkseen.
Erämaa on siihen mitä parhain paikka.
Erityisesti erämaa, joka ei ole kenenkään suosiossa. Josta ei ole tehty Hesarin artikkeleita eikä tietääkseni kukaan ole viettänyt siellä vuotta vaeltaen tai muita tempauksia tehden. Kuten ihana samansieluinen Jonna Saari on Puljun erämaasta ja Puljutunturista kirjoittanut, kertoo täysin sen, miksi minäkin Puljun erämaasta niin pidän:
Ei dramaattinen, ei mahtaileva eikä kuuluisa – ja juuri siksi niin ihana.
Ajan pitkin erämaatietä, jonka varrella kaksi erämaakyläksi itsensä tituleeraavaa kylää – Lompolo ja Pulju – vilahtavat ohi muutamassa hengenvedossa. Aivan ihana titteli, erämaakylä, eikö?
Pieni salaisuus. Kyselimme aktiivisesti taloja pienestä, mutta aivan ihanasta Lompolon kylästä. Ei, tämä ei ole tunnettu tunturikylä Äkäslompolo, vaan ihan oma pieni kylänsä Kittilän perukoilla erämaan ympäröimänä. Valtavan ihana ja avuliaita ja ystävällisiä ihmisiä täynnä. Emme sieltä taloa löytäneet, mutta se jäi kuitenkin mieleen lämpimänä ja lempeänä kylänä ja ajan sen ohi lähettäen mielessäni lämpöisiä terveisiä kaikille niille, jotka meitä talonetsinnässä siellä auttoivat.
Jätän auton ehkä tien ainoalle parkkipaikaksi kutsuttavalle hiekkalevikkeelle, jossa lienee vain suurin osa pajuista ja kasvillisuudesta painunut maahan autojen siinä levähtäessä vuosien ajan. Tässä olen ollut ennenkin, vuosi sitten samanlaisella latautumisretkellä luovuutta etsimässä.
Nyt ilma on kirkkaampi kuin vuosi sitten. Ei kaunis, ei ruskanloistoinen, ei pakkasesta heleä. Kolea, märkä ja vaatimattoman ruskeanharmaa. Jostain syystä Puljun erämaa haluaa näyttäytyä minulle tässä asussaan. Kaikesta koreudesta paljaana. Ettei joku vain luulisi sen mahtailevan tai keimailevan.
Minulle tämä on silti kauneinta kaikessa. Tyhjyys ja käsinkosketeltava hiljaisuus, joka on niin syvä, että oma hengityskin tuntuu sen laittomasti rikkovan. Rauha, joka laskeutuu syvälle sieluun vain siellä, missä ei ole mitään.
Rakastan englanninkielen sanaa ’nothingness’. Se kuvaa kokonaisvaltaisesti sitä, mikä on ei-mitään täynnä. Nothingness käsittää kaiken ja samalla siitä puuttuu ihan kaikki. Aika, paikka, muut ihmiset, ihmisen kädenjälki, äänet, liikkeet, valot.
Täällä, jos jossain latautuu, rauhoittuu ja maadottuu.
Näin matkalla metsästäjäseurueita koirineen ja oransseine vaatteineen. Tiedän hirvenmetsästyksen alkaneen. Vaikka en kuule enkä näe ketään missään, jännitän silti metsästäjäseurueita aseineen. Merkitsen koirat varmuuden vuoksi autosta löytämillä oransseilla työhanskoilla, jos ne sattuisivat karkaamaan. Ettei kukaan luulisi niitä metsän eläimiksi.
Pelkoni metsästäjistä muuttuu hassunkuriseksi, kun katson kahden koiran taaperrusta isot, kirkkaat hanskat niskassa keikkuen. No, näkyvätpä ainakin kauas.
Kiipeän vaaran rinnettä ylös, johon on tallautunut ihanan luonnonmukainen polku paljastaen varpujen alla piilevän ikiaikaisen kallion. Ylempänä näkee vaivattomasti kauas erämaan laidoille asti. Sinne, missä vaarat ja tunturin hipuvat taivaansiniseen horisonttiin ties kuinka kauas.
Jokin erämaissa on viehättänyt minua toissakesästä asti, kun kävin hetken mielijohteesta Tsarmitunturin erämaassa ja myöhemmin ystävien kanssa Tuntsan erämaassa. Niiden rikkomaton rauha ja se, että voi olla lähes varma, että täällä saa kulkea yksin on jotain alkukantaisen hienoa.
Matkakumppaneina toimii viimeiseen lepoon väsähtäneet ikihongat ja taivaan kannen takaa vartioivat kelot, joiden voi syvässä hiljaisuudessa kuulla kuiskuttelevan vanhoja salaisuuksiaan harvojen kulkijoiden korville. Jos kädellään koskee puuvanhuksen kaarnaa, voin vannoa, että on kosketuksissa johonkin taianomaiseen ja ikiaikaiseen. Kuin tarujen lohikäärmeen ihoa koskisi.
Saavun pienen lammen rannalle ajallisesti, mutta ei kilometreissä mitattuna pitkän matkan jälkeen. Horisontissa aurinko laskee pilviin väsähtäneitä säteitään itse Puljutunturin siluetin taakse. Olin ajatellut käyväni siellä asti, mutta muutan mieltäni.
Se on erämaassa enemmäin kuin sallittua.
Sen sijaan istun pitkään lammen rannalla ja katson kaislojen ja vedenpinnan leikkiä viimeisissä valosäteissä. Tuuli on purevan kylmä, vaikka lunta ei ole vielä tämä lokakuu tarjoillut kuin hienoisina pölypilvinä silloin tällöin.
Matkalla päällimäiset ajatukset jokapäiväisestä elämästä, omista projekteistä ja kotihommista on jo karsiutuneet. Niistä viimeisetkin vie talven tuiverrusta muistuttava tuuli mennessään johonkin tunturin taakse. Menkööt, ja hyvää matkaa.
Lammen rannalla on pieni laavu ja tulipaikka. Ei millään lailla Metsähallituksen uusinta uutta, mutta sitäkin sympaattisempi ja tähän ympäristöön sopiva. Se on erämaan tarkoituskin, ettei tarjolla ole käymälöitä, tupia ja merkittyjä reittejä.
Kerään polttopuita ympäristöstä (se on erämaassa sallittua eikä täällä puuhuoltoa olekaan) ja haaveilen tulen lämmöstä erämaatuulen viskoessa varpuja ja heitellessä märkiä lehtiä ympärilläni.
Kaikki on märkää ja tulen sytyttämisestä ei tule mitään. Yritän sitä toistakymmentä kertaa, mutta se ei ota syttyäkseen. Jostain syystä se ei kuitenkaan turhauta, kuten voisin olettaa.
Jaksan kerta toisensa jälkeen järjestellä märät puut ja vaivaiskoivujen lehdet uudenlaiseksi kasaksi ja käyttää kaiken kekseliäisyyteni niiden saamiseksi tuleen. Ajottain se onnistuu, mutta vain palaakseen vain pienen hetken ja jäädäkseen tupruttamaan iloisesti savua sammuvaan erämaan iltaan.
Olkoon. Avaan termospullon ja kaadan kuumaa teetä suoraan kurkkuun tuomaan hieman lämpöä. Samaan aikaan aurinko maalaa taivaanrantaa Puljutunturin takana. Jossain siellä, mihin kaikki huolet, arkiset asiat ja sitkeät ajatuskulut aiemmin katosivat.
Kun palaan takaisin autolle, on jo pimeää. Luulisi, että erämaan pimeys on kaiken valloittavaa, mustaa synkkyyttä, mutta niin ei ole. Näen hyvin ilman lamppua kävellä alas tunturista. Silmät tottuvat pikku hiljaa laskeutuvaan pimeyteen, kun niitä ei häiritse keinovaloin.
Vasta, kun sytytän autoon kotoisan valon, en näe enää juuri muuta. Tässä kohtaa se ei haittaakaan ja valo näyttää lämpöisen kutsuvalta. Tähtiä tai kuuta ei toiveistani huolimatta näy ja harjatessani hampaita jossakin pimeän pusikon takana, tunnen, kuinka märät lumihiutaleet laskeutuvat olkapäille. Ikäänkuin kertoakseen, että nyt on aika mennä jo makuupussin lämpöön. Ne jäävät lempeästi hipsuttamaan auton peltistä kattoa, kun kääriydyn koirien kanssa kahden makuupussin alle, sammutan valot ja annan erämaan rauhan tuudittaa uneen.
Joka syksy minut valtaa suru. Varsinaisesti sillä ei ole mitään syytä, mutta tunne on silti läsnä. Kolkuttaa korvan takana heti, kun kesän vehreys kääntyy kultaan ja saavuttaa huippunsa, kun ensimmäinen myrskytuuli pudottaa kirkkaan väriset lehdet puista jättäen jälkeensä tyhjyyttä ja karuutta.
Tein videon syksyn edistymisestä, siitä, miltä tuntuu luopua yhdestä vaiheesta ja siirtyä eteenpäin. Kuten aina, luonto on siinä vahvasti läsnä ja opin siltä joka päivä jotakin uutta.
Mukavia videonkatseluhetkiä, palataan pian!
♥ Sanna
SAnna vaara
Olen Sanna, valokuvaaja, videokuvaaja ja muusikko. Muutin eteläsuomalaisen kaupungin ytimestä Tunturi-Lappiin puulämmitteiseen hirsimökkiin kaksin koirani kanssa. Kaipasin kipeästi rauhaa, hiljaisuutta, tilaa toteuttaa itseäni ja olla lähellä aitoa, villiä luontoa.
Kirjoitan, valokuvaan ja videoin elämääni täällä pohjoisen luonnossa. Täältä olen löytänyt inspiraation ja onnen. Tervetuloa matkaani ❤︎
Sanna Vaara 