Sanna Vaara

  • Talven puoliväli -energiaa valosta

    Talven puoliväli -energiaa valosta

    Talvi pitää kovasti kiinni, vaikka maaliskuu vetelee jo pitkällä. Menneellä viikolla Tunturi-Lapissa rikottiin talven pakkasennätys, alle -35C näytti Kittilän mittauspisteellä. Talveksi se ei ole kovin kova, mutta kyllä se kylmältä tuntuu. Toissapäivänä kotimittarikin näytti aamulla -32C. Kyllä siinä hampaat hieman jo kalisee.

    Kylmät kelit tietävät kirkasta taivasta. Taivaallahan tapahtuu. Revontulia on ollut monena yönä, jopa ihan alkuillasta. Niin, että taivaanrannassa hohkaa vielä auringonlaskun puna, kun sen ylle jo levittäytyy tanssivuoroon seuraava valonäytös. Parhaimmillaan kuunsirppi käy vielä kaiken keskellä omalla sorealla näytöksellään, niin on luonnon oma iltashow valmis.

    Kerroin jo aiemmin, että ”keräilen” revontulikuvia, oikeastaan niiden sarjoja, jotta voin myöhemmin koostaa niistä pidemmän videon. Varsinaisesti videolla revontulia on hyvin vaikea saada, ainakaan minun kamerakalustollani, joten ainut vaihtoehto saada ne liikkumaan on koostaa lukuisista valokuvista video.

    Yhteen, noin 10 sekunnin mittaiseen revontulivideoon, jossa näkyy niiden ja yötaivaan liike, tarvitaan 500-1000 valokuvaa. Siinä riittää keräilemistä, mutta viime aikoina niitä on kertynyt jo kohtuullisesti. Kamera tekee suurimman työn, kun jää yksin pakkasyöhöksi ulos kuvaamaan taivaankannen liikkeitä niin kauan, kun akku jaksaa.

    Pimeä käy vähiin, ja kohta revontulikeräily loppuu, kun valoisaa on yöt läpeensä. Nyt vedetään viimeisiä hetkiä, että näitä kaunokaisia voi vielä tallentaa arkistoon.

    Kylmyyden lisäksi on lunta riittänyt. Metri on varmasti mennyt jo rikki sen syvyydessä. On hassua katsoa ystävien ja sukulaisten sosiaalisen median päivityksiä sulista kaduista, lenkkareista ja jopa leskenlehdistä. Helposti unohtaa, miten pitkä Suomenmaa onkaan ja miten erilaisia olosuhteita siihen matkalle mahtuu. Etelässä saattaa kohta tareta ja terasseilla, täällä vedellään vielä lumikolan kulta-aikaa eikä toistaiseksi loppua näy.

    Valon suhteen olen ristiriitaisissa tunnelmissa. Sitä onkin kertynyt vuorokauteen jo 13h (tarkistin juuri, tämä on ihan paikkansapitävä)! Se tuo mukanaan energiaa ja halua puuhailla, mutta lisääntyy sillä vauhdilla, että on vaikea pysyä perässä.

    Lumihangen valkeus ja häikäisevän kirkas aurinko on ajottain osoittautuneet huonoksi yhdistelmäksi, sillä olen alkanut saada niistä migreeneitä. Ei hyvä. Aurinkolasit aiheuttavat niitä myös, joten tilanne on hieman kinkkinen. Toivon, että silmät ja pää tottuvat kaikkeen omalla ajallaan. Nyt ne haikailevat vielä pimeyteen, joka on välillä luotava verhojen ja vilttien taakse piiloutumalla.

    Koitamme muun luonnon kanssa selvitä vielä lopputalven koitoksista. Kevät se on tullut joka vuonna tähänkin asti.

    Ihanaa kevättä sinne, jos sellainen jo sattuu kotipitäjässäsi jo olemaan. Mukavaa, kun olet täällä 💛

     ♥ Sanna

  • Talvelle – Lyhytelokuva rakkaudesta pohjoisen talveen

    Talvelle – Lyhytelokuva rakkaudesta pohjoisen talveen

    Tässä se nyt on, mun lyhytelokuva rakkaudesta pohjoisen talveen. Talvelle – A Story for Winter. Se sama, josta kerroin aiemminkin. Joka näytettiin kahdessa loppuunmyydyssä leffaillassa, Helsingissä ja Ylläksellä viime vuoden lopussa. Nyt se on kaikkien teidänkin katsottavissa.

    Elokuva on kooste kolmen vuoden talvista Lapissa. Se kertoo, minkälaista on asua paikassa, jossa talvi kestää jopa kahdeksan kuukautta vuodesta. Miten pimeydestä, kylmyydestä ja lumesta löytää kauneutta ja inspiraatiota luovaan työhön.

    Elokuva on suomeksi, mutta siihen saa laitettua englanninkieliset tekstitykset.

    Oli mukava höpötellä videolle suomeksi. Jotenkin siinä pääsee lähemmäs itse asiaa, kun saa kertoa omalla äidinkielellä itselle tärkeitä asioita. Ja hyvin huomaa, kun koittaa sitten kääntää ne englanniksi, miten vaikeaa onkin kääntää suomen kielikuvia ja monimuotoisia adjektiiveja englanniksi.

    Elokuvassa on myös tekemäni biisi heti alussa ja pikku pätkä lopussa. Kappale syntyi nopeasti ja tuli kuin itsestään. Sen inspiraationa on ollut – yllättäen – talvi. Tein sen jo toissakeväänä, kun talvi aivan yllättäen, pohjoiseen tapaan vaihtui kesäksi ihan parissa päivässä. Siihen sopeutuminen ottaa oman aikansa. Ehkä joku päivä teen kappaleelle ihan oman musiikkivideon ja julkaisen sen omillaan. Se olisi hauskaa.

    Ihanaa päästä julkaisemaan tämä elokuva nyt vihdoin kaikille. Se on pitkällisen työn tulos ja isoin projektini tähän asti.

    Elokuvaa saa mielellään jakaa ja näyttää ystävillekin. Olisi mukava kuulla mielipiteitänne, mitä piditte elokuvasta ja pääseekö siinä pohjoisen talven tunnelmaan ☺️

    Talvisia terveisiä täältä pohjoisesta.

     ♥ Sanna 

  • Raja todellisuuden ja sadun välillä

    Raja todellisuuden ja sadun välillä

    Joskus on tilanteita, joissa on mahdotonta vetää tarkkaa rajaa siihen, missä todellisuus päättyy ja satu alkaa. 

    Luin kirjaa Tarujen tunturit (Asko Kaikusalo, Yrjö Metsälä), josta ylläoleva lause on. Kirjassa kerrotaan tarinoita Tunturi-Lapista, pääosin Kilpisjärven tuntureista. Jättiläisistä, maahisista, Lapin entisistä ja nykyisistä kulkijoista. Tuntureiden vuodenkierrosta ja elosta Tunturi-Lapissa.

    Se, kuinka paljon tarinoista on totta ja kuinka paljon satua, jätetään lukijalle. Raja todellisuuden ja sadun välillä on häilyvä, jos sitä on edes olemassa.

    Siellä, missä ihminen joutuu elämään silmätysten luonnon ja sen vaikuttajien kanssa, mieli ja aistit herkistyvät. Pohjoisen luonnossa tarpeeksi kauan kulkenut kulkija katsoo maailmaa eri tavalla. Se uskoo, joka on jotakin kokenut.

    Nämä tunturit – kuten tunturit kaikkialla – ovat kokeneet lukemattomia tapahtumia, niin taruja kuin tosiakin. Ja jos kuljet siellä oikealla, myötätuntoisella vastaanottavalla mielellä, tavoitat kenties jotakin tuntureiden sadunomaisesta sisimmästä.

    Inspiroidun hurjasti vanhoista Lapin tarinoista ja pohjoisen mytologiasta. Sillä, onko ne totta, ei ole yhtään mitään väliä. Ennen maahisista kerrottiin yhtä totena kuin metsän puista. Se, että jotain ei osata selittää, ei välttämättä tarkoita etteikö se olisi todellisuutta.

    Pieni ripaus taikaa todellisuuteesi tänään ✨

     ♥ Sanna

  • Inpiraatiota etsimässä

    Inpiraatiota etsimässä

    Tänä talvena on ensimmäistä kertaa vaivannut kaamosväsymys. Tai en tiedä, onko se kaamosväsymys, mutta siihen sen yhdistän. Nukun helposti yli yhdeksään joka aamu. Se on pitkään, yleensä olen herännyt iloisen virkeänä viiden-seitsemän välillä ja lähtenyt heti hommiin. Nyt saatan lämmitellä peiton alla siihen asti, kun ikkunasta kajastaa edes pieni valon häivähdys niin, että edes lähipuut erottuvat pimeydestä. Kun valo herää, kello lähenee vähintään kymmentä.

    Tovin on ollut olo, etten halua tehdä mitään. Yhtään mitään. Peiton alla takkatulen tuijottelu on ihan tarpeeksi. Koitan kaivella mieltä, josko sieltä ilmestyisi jokin inspiraation kipinä johonkin luovaan. Josko liekkimerestä kumpuaisi uusia ideoita projekteiksi. Minulla kun on vaihtoehtoja ja kanavia luovuuden kukkimiselle; valokuvaus, video, musiikki, kirjoittaminen.

    Hetkeen niitä ei ole ilmestynyt. Mieli on ollut tyhjä kuin uusi hanki aamulla.

    On kovin tavallista, että hetkittäin ideoita ei vain ole, vaikka kuinka kaivelee. Kuin yrittäisi saada säilöttyä lumihiutaletta. Aina, kun sen saa kiinni, se sulaa kämmenelle, vaikka mitä tekisi. Kiinniottamisen voi toistaa niin usein kuin jaksaa, lopputulos ei siitä muutu.

    Vaikka tiedän ideoiden hukassa olemisen olevan tavallista, se on ärsyttävää. Luominen on ihanaa. Uppoaminen jonkin idean perään kadottaa ihan kaiken muun. Pakkasen, kylmän, väsymyksen, pimeyden. Tuntuu, että se on osa persoonallisuutta. Ilman luovuutta on hieman hukassa. Vailla merkitystä.


    Niinpä lähdin sitä etsimään. Jos luovuus ei tule minun luokse, minä menen sen luo. Koska tiedän, missä se piileksii. Miten olinkin sen unohtanut?

    Pakkasin kuvaustarvikkeet joululahjaksi saamani potkukelkan kyytiin ja viipotin pitkin jäätynyttä kyläraittia. Sumuinen talviharmaus näytti kotoa katsottuna tylsän epäinspiroivalta, mutta ulkona muuttui taianomaisen mystiseksi. Yksinäinen korppi raakkui kuusennokassa matkani varrella kuin vanhan mytologian hahmo kaikessa tietäväisyydessään.

    Matkasin lähelle, mutta kuitenkin tarpeeksi kauas löytääkseni sen, mitä etsin. Muutaman kilometrin jälkeen jätin kelkan hankeen odottamaan ja lähdin tarpomaan umpihankeen sumuisaan talvimetsään. Kohti ei-mitään. Metsä otti minut vastaan kaikessa hiljaisuudessa kuin olisi odottanutkin minua jo tovin.

    Hangessa kävellessäni, mietin. Mikä järki tässäkin nyt oli? Lähteä päättömänä reisikorkuiseen hankeen, vailla päämäärää, vailla ideaa? Hiki vain tulee, kameratarvikkeet painaa selässä ja kengät kauhoo lunta sisäänsä samaa vauhtia kuin koitan ravistella niitä sieltä pois.

    Kulku hangessa on hidasta ja käy kovin nopeasti tylsäksi. Ajatukset karkaavat johonkin muualle kylmistä varpaista ja tylsästä kulkemisesta. Epämukavuudesta ja ideattomuudesta.


    Silloin se tapahtuu. Muistan, miten löytää tien takaisin inspiraation äärelle.

    Saan idean, toisenkin. Ne tippuvat jostakin päälleni kuin painava lumi väsähtäneistä puiden oksista. Kuin olisin löytänyt oikean radiokanavan kaiken kohinan keskeltä ja yhtäkkiä ääni on taas kirkas ja kanava auki. Jätän ideoista suurimaan osan odottamaan vuoroaan mielen perukoihin. Jonnekin sinne, mikä äsken vielä huusi tyhjyyttään. Tiedän niiden olevan siellä hyvässä tallessa omaa aikaansa odottamassa.

    Etsin lumisesta loputtomuudesta sopivan kohdan ensimmäisen idean toteuttamiseen. Ähinöin sen parissa tovin, aika kun katoaa, en tiedä, kauanko toteutan ajatusta. Aika on viimeinen asia jota toteuttaessani itseäni ajattelen.

    Talvella kaikki on vaikeampaa. Koska toteutan luovat ideani aina yksin, valokuvaan ja videoin aina yksin, joudun tarpomaan umpihangessa edestakaisin kameran kanssa. Juoksemaan ajastimen kanssa, jotta ehdin itse valokuvaan. Aivan sama, tuntuu kuin hengitys kulkisi taas hieman paremmin.

    Jonkin ajan kuluttua – eli sitten kun valoa ei ole enää tarpeeksi – saan tarpeekseni. Olen väsynyt hangessa hiippailusta, mutta niin monella muulla tavalla virkeä.

    Mistä inspiraatio lopulta löytyi? Siihen on omalla kohdallani lähes aina varma vastaus, kaava, joka toistuu kerrasta toiseen. Vuodenajasta, vireystasosta, elämäntilanteesta riippumatta.

    Luonto ja tylsyys. Siinä se.

    Vien itseni jonnekin, kadotan itseni fyysisesti. Paikkaan, jossa ei ole ulkoisia virikkeitä, ei ääniä, ei ihmisiä, ei muuta kuin tyhjä luonto. Se on minulle kuin valkoinen kanvas maalarille.

    Laitan itseni tekemään jotakin, minkä aikana en voi tehdä mitään muuta. Tylsistytän mieleni. Hiihdän, kävelen, tarvon hangessa, ajan polkupyörällä, soudan. Sillä ei ole väliä.

    Pienen kierroksen jälkeen, jonka aikana mieli usein ajattelee ensin läpi peruselämän puitteet: mitä piti tehdä kotona seuraavaksi, muistinko sulkea kotioven, pitäisikö koiralle varata hieronta-aika ensi viikoksi, ajatukset vapautuvat. Ne löytävät uuden ulottuvuuden. Ne löytävät värit, joilla maalata seuraava maalaus.

    Sen jälkeen homma sujuukin kuin itsestään. Maalari osaa hommansa, kun puitteet ja välineet on kunnossa.

    Palaan kotiin virkeänä ja onnellisena. Elävänä. Ehkä nyt olen puhdistanut pölyt pois luovan kanavan tieltä ja se löytää oikean taajuuden ensi kerralla helpomminkin.

    Illalla ulkoilutan koiria hiljaisella kylätiellä kirkkaan tähtitaivaan alla. Revontulet hulmuavat pohjoisessa taivaanrannassa. Samassa suunnassa, johon päivällä lähdin potkimaan kelkkaa inspiraation perässä. Korppi lentää siluetinomaina hahmona yli tien. Se katoaa mustaan metsään rääkäisten. Ehkä se tiesi alun alkaenkin jotakin enemmän kuin minä.

    Mitä lopulta sain aikaan umpihankihiippailullani? Kerron siitä seuraavassa kirjoituksessa. Pysy siis kuulolla ☺️

    Inspiroivaa viikkoa sinulle, ihanaa, kun olet täällä ❤️

     ♥ Sanna

  • Kilpisjärven kaamos

    Kilpisjärven kaamos

    Perjantai, syön aamupalaa kotona takkatulen loimussa. E selailee tietokonetta ja kysyy ”lähdetäänkö viikonlopuksi Kilpisjärvelle?”. Hangoittelen hetken tapani mukaan vastaan, olen hitaasti lämpeävää sorttia, kun kyse on ei-omista ex-tempore -ideoista, mutten kuitenkaan keksi mitään varsinaista syytä olla lähtemättä.

    Tuntia myöhemmin auto on pakattu ja nokka suunnattu kohti pohjoista.

    Vaikka tuntuu, että Kilpisjärvi on kaukana ihan kaikesta, lopulta tästä meiltä ajaa sinne ”vain” reilu kolme tuntia. Nykyään se on vain, ennen se olisi ollut ikuisuus. Välimatkat on vuosi vuodelta kutistuneet entisestään ja melkein kaikki alle 400km matkat on jo suhteellisen lyhyitä.

    Muonion korkeimmalla kohdalla horisontin takaa vilahtaa auringoksi tunnistettava keltainen viiru. Kaamos näillä leveyspiireillä on juuri päättynyt, mutta varsinaista kevätaurinkoa saa vielä odotella.

    Hetki myöhemmin sekin valo katoaa ja täysikuu ottaa maiseman omakseen.

    Täysikuun kirkkaassa valossa saavumme hiljaiselle Kilpisjärven kylälle iltapäivän hämärässä. Tai no, kuu on niin kirkas, että valaisee paremmin kuin kylänraitin muutama katulamppu.

    Viemme tavarat majoitukseen ja lähdemme lumikengät kainalossa kohti tuntureita. On kylmä, hurjan kylmä. Pakkasta on reilusti alle -30C ja laitan päälle kaikki vaatteet, mitä kiireessä olin pakannut mukaan. Se riittänee, kun muitakaan vaihtoehtoja ei ole.

    Kuu on niin kirkas, että häikii. Olin toivonut syvää tähtitaivasta, jotta voisin harjoitella tähtitaivaan kuvausta lisää, mutta kuunvalo tekee taivaasta sinisen, mutta valoisan. Tähtien valo jää jonon hännille.

    Kävelemme Tsahkaljärvelle vievää polkua pitkin ja viskaamme lumikegät ensimmäisen koivun juureen, mikä rinteessä on näkyvillä. Niistä on vain haittaa, polku on hyvin tallattu ja helppo kulkea kengin. Huurre valtaa kaiken, mikä ei ole vaatteiden alla piilossa. Liikkeellä ei ole kylmä, mutta pysähdyksiin ei malta jäädä pitkäksi aikaa. Tähtikuvausharjoittelusta ei olisi tullut kyllä mitään tässä pakkasessa.

    Kilpisjärven kuninkaallinen monumentti Saanatunturi uinuu rauhaisasti talviuntaan lumipeiton alla. Kuunvalo ei näytä sen unta häiritsevän, mutta kimmeltää sen kyljissä kuitenkin mystisesti. Tunnettehan tarinan jättiläisistä nimeltä Saana ja Malla, jotka jähmettyivät aikoinaan Kilpisjärven rantaan paetessaan ilkeää Ruotsin Pältsaa? Liekö pakkashuurut vai tähtitaivaan tuike, joka saa Saanan hiljalleen liikkuvan, kuin hyvin rauhallisen hengityksen tahtiin.

    Raja tarinan ja todellisuuden välillä on usein häilyvä. Jos sellaista edes on.

    Iltakävelymme on lyhyt, mutta jotenkin saimme siinä kulumaan lähes kolme tuntia. Niin se aika katoaa, kun sitä ei seuraa. Palaamme kylälle huuruisina kuin tonttu-ukot. Ystäväni Laura asuu kylällä ja on kutsunut meidät iltateelle. Kylällä asuu noin sata ihmistä, joten liian usein ei Kilpisjärvellä pääse kyläilemään.


    Aamulla pakkanen on hellittänyt puolella. Valo valkenee kymmenen maissa, olemme silloin jo lumikenkinemme matkalla Leutsuvaaralle. Moni on pysähtynyt siinä autoreissulla, onhan se Suomen maanteiden korkein kohta, mutta parkkipaikalta nousee vielä vaaran rinne ylemmäs ja näyttää koko Kilpisjärven kylän ja itse järven kauas Ruotsin puolelle asti. Kirkkaalla säällä.

    Juuri eilen opimme Lauralta ja puolisoltaan, että sää Kilpisjärvellä saattaa muuttua viidessäkin minuutissa. Aloitamme nousun täysikuun mollottaessa kirkkaalta kaamostaivaalta, mutta nopeasti tuuli yltyy kovaksi ja maisema häipyy siniseen tunturituuleen.

    Mutta mitäpä tuosta. Lunta on vähänlaisesti ja kuitenkin paljon. Ilman lumikenkiä saisimme kahlailla lantiota myöten tuulen kinoksissa, vaikka paikkapaikoin tunturin kivet on paljaat kuin kesällä konsanaan. Yksi ainut tunturikoivu on laskenut juurensa korkealle rinteelle ja keinuu tuulen mukana lempeän näköisesti.

    Tuuli ei meitä kohtele yhtä lempeästi, saamme kiskoa kaikkia takin narut ja nappulat kiinni, ettei se pääse puremaan iholle asti. Silti jostain syystä tällainen ilma ja tällainen ympäristö on minun. Ehkä olen sukua tuolle koivulle, joka ei ole moksiskaan viiman vimmasta. Talvi, pakkanen, lumi ja jää tunturin päällä saa hymyilemään, vaikka en kuule, mitä E koittaa keskustella, lumikengät ottavat välillä kiinni hankeen ja humpsahdan lumeen kasvot edellä. Silti. Tämä tuntuu elämältä, jos joku.

    Istumme kuitenkin toviksi kivenlohkareen tuulelta suojaan ja avaamme termospullollisen lämmintä teetä. Voin vannoa, että kalleimmatkin juhlajuomat häviävät maultaan tunturin laella nautitulle kuumalle juomalle.

    Käännymme takaisin alas tunturin rinnettä. Koira sekoilee vauhdilla jyrkimmistä kohdista alas. Taitaa sitäkin vähän palella, vaikka ei pitäisi. Ehkä Kilpisjärven tuuli ottaa silläkin koville.

    Kotimatkalla auton lämmitys ei toimi enää ollenkaan. Naureskelemme, että olimme pari päivää hurjan kovassa pakkasessa ja tunturiviimassa, mutta kylmintä on silti kotimatkalla. Pysähdymme pariin otteeseen jumppaamaan ja juoksemaan itsemme lämpimiksi, lämpimistä vaatteista ei ole kauheasti apua, kun istuu paikallaan.

    Illan kruunajaisiksi auto jättää meidät viisikymmentä kilometriä kodista tienvarteen. Hyytyy vain ja luovuttaa. Radio ja valot jäävät toimimaan, mutta muuten jäämme hiljaisen Kilpisjärventien varteen pimeään iltaan.

    Onneksi pohjoisessa hommat kuitenkin hoituvat ja tarvitseva saa apua usein paremmin kuin luulisi. Ystävä lähtee heti hakemaan meitä ja hinausauto hakee auton myöhemmin sadan kilometrin matkan meidän lähikorjaamoon.

    Pääsemme kuitenkin kotiin, lämpimän auton kyydissä. Hyvä niin, koska kotimökissä lämpöasteita on hurjat 6 plussan puolella.

    Lämmintä viikkoa sinulle!

     ♥ Sanna 

  • Päivä kaamoksessa, hiihtoretki Pallaksella – VIDEO

    Päivä kaamoksessa, hiihtoretki Pallaksella – VIDEO

    Kaamoksen ihmeellisyyttä. Pimeyttä ja pientä, hentoa valoa. Kaksi sisukasta kiipeämässä tunturiin kuutamossa ja viuhuvassa tuulessa, joka jäädyttää kahvinkin kuppiin ennen kuin se ehtii suuhun asti.

    Siitä kertoo tämä video. Kirjoitin meidän retkestä Pallaksen kaamokseen jo aiemmin, mutta tässä videossa vielä kaamoseloa koko päivän mitalta.

    Videon kautta pääsee ehkä paremmin käsiksi, kuinka salpauttavan kaunista on tuntureilla, kun valoa on hyppysellinen, tuuli tuivertaa hangen pintaa ja tekee siitä elävän näköisen lumeen hautautuneine hahmoineen.

    Ne hahmot emme ole kuitenkaan me, ei hätää.

    Kaamos päättyykin pian, tämä video seisoskeli tovin työpöydällä ennen kuin sain siitä otteen. Minä ja deadlinet – huono yhdistelmä. Ehkä siitä oiva uudenvuodenlupaus?

    Tuskin.

     ♥ Sanna 

  • Vuodenvaihteen kuulumisia, minielokuvani julkinen esitys ja valokuvanäyttelyn yllättävä käänne

    Vuodenvaihteen kuulumisia, minielokuvani julkinen esitys ja valokuvanäyttelyn yllättävä käänne

    Oli joulu ja uusi vuosi. Ja paljon pyhäpäiviä siellä välissä. Ne meni jotenkin ohitse. Osittain varmaankin siksi, että minä – kuten ilmeisesti aika moni muukin tänä vuonna, vietti vuoden viimeiset pyhät sairasvuoteella. Phuuh.

    Olen huono sairastamaan. Olen harvoin sairaana. Tai ainakin ennen tätä vuotta olen voinut niin sanoa, mutta nyt, kun tämän vuoden saldo on kolme pitkähköä flunssaa, en ehkä uskalla enää kehuskella.

    Koska historiaan ei kuulu kovin paljon sairastelua (mistä osaan pikku hiljaa olla myös eri tavalla kiitollinen), en tiedä, miten sairastaa. En malta olla paikalla ja vain olla. Onneksi kehoni osaa homman paremmin kuin mieli ja laittaa minut lähinnä nukkumaan toistakymmentä tuntia vuorokaudessa, kunnes olen tarpeeksi terve jaksamaan puuhailua.

    Kuten sanoin aiemmassa kirjoituksessa, vietimme joulua uudessa kodissamme Kuusamossa. Hirsipirtin viileässä reilussa 15 asteessa oli mukavaa kääriytyä peittoihin sohvalle joulukuusen valojen katveeseen, katsella ikkunasta sinisen pimeää vaaramaisemaa tai loputtomia jouluelokuvia E:n virittämältä valkokankaalta. Meillä ei ole televisiota, joten tällainen viritys todella tuntui luksukselta ja voin sanoakin katsoneeni joulun aikaan elokuvia koko vuoden mitalta.

    Pienen valoisan hetken, ja silloin kun vointini antoi myöten, kävimme kiertämässä uusia kotikulmia tonttujen tuomalla potkukelkalla. Untuvanpehmeään uuteen lumeen haudattu sinisävyinen kaamosmaisema kynttiläkuusineen oli ihanaa vaihtelua päiväkausien digielokuvien värikylläiseen maailmaan tuijottamiseen.

    Kotiin Tunturi-Lappiin palasimme vuodenvaihteeksi. Sinne jäi pirtti kylmenemään vaaran laelle lumen alle vielä yhdeksi talveksi yksinään ennen kuin keväällä muutamme sinne vakituisesti asumaan.

    Vaikkei pirtti varsinaisesti vielä ihan omalta kodilta tunnukaan, sen jättäminen kyllä tuntui jossakin. Kai sitä pikku hiljaa alkaa tottua ajatukseen, että tästä on tulossa oma – toivottavasti pitkäaikainen – koti.


    Juuri ennen vuodenvaihdetta oli jännittävä ilta! Loppusyksystä minua pyydettiin mukaan Taivasalla ja GMC-Picturesin järjestämiin elokuvailtoihin. Tiimi pyysi minua tekemään talviaiheisen minielokuvan, jonka voisi näyttää kahdessa elokuvaillassa. Toinen oli jo marraskuun puolivälissä Helsingissä, toinen nyt juuri ennen uutta vuotta Ylläksellä. Jälkimmäisessä olin paikan päällä itsekin. Tukijoukkoina tietenkin E ja ihana ystäväni M. Tukijoukot tuli tarpeeseen, ilta oli jännittävä.

    Oli jännittävää ensinnäkin nähdä niin paljon ihmisiä samaan aikaan (en käy usein missään tapahtumissa :D) ja toiseksi siksi, että minun tekeleeni oli heidän kaikkien katseltavana valtavalta ruudulta. Lisäksi kerroin elokuvani teosta ja vastailin muutamaan kysymykseen sen jälkeen. Valtavasti kiitoksia kaikille paikalla olleilla ja erityisesti vielä Taivasalla -porukalle ja GMC-Picturesin tiimille, kun kutsuitte minut mukaan näin hienoon projektiin.

    Minielokuvani on toistaiseksi näytetty vain näissä kahdessa elokuvaillassa, mutta näiden jälkeen aion laittaa sen myös YouTube-kanavalleni julkisesti näkyviin, kun saan kirjoitettua ensin englanninkieliset tekstitykset. Vastoin yleistä tapaani, elokuvani oli suomeksi selostettu. Kerron kyllä täälläkin, kun elokuva on kaikille näkyvissä.

    Elokuvailta oli loppuunmyyty (hurjaa!), palaute ja yleinen tunnelma oli mahtava. Minun elokuvani joukossa oli paljon vapaalaskuleffoja ja muutama puheenvuoro. Erityisesti inspiroiduin Kilpisjärvelle Lappeenrannasta muuttaneen Marika Varpeniuksen puheenvuorosta.

    Hurjan ihailtava tarina siirtää nelihenkisen perheen koko elämä vakituisesti kaupunkiympäristöstä keskelle Suomen arktisinta kylää, rakentaa talo keskellä Kilpisjärven kylmintä talvea ja vielä perustaa oma yritys sadan hengen pohjoiseen pikku kylään.

    Marika on perustanut uuden, valtavan kauniin ja viimeisen päälle viimeistellyn ulkoilulehden Luode. Sen kirjoituksiin on nostettu uudenlaisia ja inspiroivia ulkoilutarinoita mahdottoman upeiden valokuvien kera. Meille lähti elokuvaillasta mukaan lehden ensimmäinen numero ja olen lukenut sitä maltilla nauttien ja ihmetyksestä ihaillen. Tätä on ulkoilukulttuuri kaivannut.


    Ja vielä vuodenvaihteen yllättävä ilouutinen. Valokuvanäyttelyni Kittilän kirjastossa tuli päätökseen vuodenvaihteessa, kävimme E:n kanssa sen purkamassa jouluturisteja pullottavassa Kittilän kylässä. Vain muutama päivää aiemmin olin kuitenkin saanut sähköpostin Kolarin kirjastolta. Hekin haluaisivat näyttelyni esille. Kuinka mahtavaa!

    Hurautin pakulla Kolarin kirjaston pihaan heti seuraavana arkiaamuna ja purin näyttelyn suoraan seuraavalle seinälle. Tässähän on jo ihan konkariolo näyttelyiden suhteen. Esillelaittokin sujui vähintään tuplasti nopeammin kuin ensikertalaiselta.

    Valokuvanäyttelyni jatkaa siis eloaan vielä ainakin tammikuun loppuun asti Kolarin kirjaston Valtuustosalissa. Aion kysyä jatkoa mahdollisesti vielä helmikuunkin, silloin hiihtolomamatkalaiset voisivat myös pysähtyä ihailemassa Kolarin kirkonkylää ja valokuviani ennen matkansa jatkumista kohti lumisia tuntureita ja hiihtokeskuksia.

    Ihanaa, jos pääset paikalle tammi-helmikuussa katsomaan näyttelyäni. Ja jos et, pieni virtuaalinen valokuvapuotini toimii edelleen ja lähettää tälläkin viikolla pohjoisen palasia, valokuviani täältä Tunturi-Lapista ympäri Suomen ja ympäri maailman. Suuri kiitos jo sieltä valokuvia tilanneille ja oman, pienen, pohjoisen yritykseni tukemisesta 💙

    Tästä pääset valokuvapuotiini. 

    Ihanaa uutta vuotta ✨❄️

     ♥ Sanna 

  • ME OSTETTIIN TALO – Unelmien talo pohjoisesta

    ME OSTETTIIN TALO – Unelmien talo pohjoisesta

    Huh, nyt se on vihdoin totta. Reilut kaksi vuotta on etsitty unelmien taloa, hirsistä pirttiä pohjoisen taivaan alta luonnon ääreltä. On kierretty kyliä, soiteltu puheluita virastoille, virkamiehille ja maanomistajille. Koputeltu tuntemattomien ihmisten ovia, käyty pirteissä kahvilla ja naapureissa kyselty mahdollisia myyjiä.

    Oman talon löytäminen Pohjois-Suomesta tuntui lähes mahdottomalta tehtävältä.

    Mutta tässä se nyt on.

    Olen tännekin kirjoittanut, miten vaikea projekti talon etsintä on ollut. Pohjoisessa on hyvin vähän taloja markkinoilla, vielä vähemmän vanhoja taloja ja vaikka niitä näkee teiden varsilla hylättynä ja autioina, aina ne kuuluu jollekin. Jonkun rakas suvun kesäpaikka, josta ei olla valmiita luopumaan. ”Veljen poika siellä käy kerran vuodessa viikon kalareissulla, ei myö siitä kehata luopua” -tarinat on tulleet tuttuakin tutummiksi.

    Vanhimmat hirsitalot kokivat kovan kohtalon sodassa, kun lähes koko Pohjois-Suomi poltettiin maan tasalle. Kaikki kylät, ladot ja talot menivät säälimättä. Ne, jotka säästyivät, ovat harvinaisia ja niiden taakse kätkeytyy tarinoita, juonitteluita ja suomalaisten kekseliäisyyttä. Kuka on piilottanut vihollisten veneet, etteivät pääse järven vastarannan kylää polttamaan, kuka upseeri on ”unohtanut” kertoa joukkuelleen vanhan kylän olemassaolosta, koska siellä on asunut suomalainen, kaunis neito. Etsimme taloa ja kylää, jolla on historia ja tarina.

    Täältä sen löysimme.

    Talomme sijaitsee meillekin hieman yllättäen Pohjois-Kuusamossa. Siis lähes 400km päässä sieltä, missä tällä hetkellä asumme. Muutamme länsirajalta aivan itärajan tuntumaan, paikkakunnalle, josta emme tunne ketään emmekä tiedä mitään.

    Paitsi sen, että paikan luonto on uskomattoman kaunista. Siellä yhdistyy pohjoisen arktinen luonto, vaaramaisemat ja kynttiläkuuset, lähialueen kansallispuistot ja itäiset erämaat. Rauhalliset pikku kylät, runsaslumiset talvet, keskiyön aurinko ja talven paukkupakkaset.

    Mutta myös minulle niin tärkeä peltomaisema, kukkaniityt, oma kasvimaa ja marjapensaat. Omat ulkorakennukset, joissa on tilaa rakentaa ja ideoida. Vanhaan verstaaseen mahtuu nikkaroimaan ensi kesänä pakun sisustusta uudelleen, sen toiseen päätyyn rakentunee luova tila, musiikkistudio, josta on näkymä suoraan vaarajonoiseen järvimaisemaan.

    Kylä on pieni, siellä asuu meidät mukaan lukien 25 henkilöä, taloja on noin kymmenisen kappaletta kerättynä suloisesti vaaran laen tuntumaan. Meidän talo on kylän korkeimmalla kohdalla – ja kylän vanhin. Lähes kaikki kyläläiset ovat sukua keskenään ja jokaisella on oma tarinansa kerrottavana talostamme. Joku on syntynyt siellä, toisen isomummo on asunut siellä 1800-luvulla, joku kertoo siellä ammuttaneen haulikolla. Vanhat hirret huokuvat tarinoita ja kuiskivat niitä kai sille, joka pysähtyy kuuntelemaan. Toivottavasti myös meille.

    175 vuotta sitten pystytetty hirsitalo nojaa suuntaan ja toiseen eikä sieltä suoria linjoja juuri löydä. Kuulemma näin kauan paikallaan ollut talo on ajan saatossa omalle paikalleen jämähtänyt siihen kohtaan, missä sen on hyvä olla eikä siitä enää mihinkään liiku. Meille talo on aivan täydellinen juuri sellaisenaan. Se on nähnyt sodat ja nälät, onpa siellä juhlittu Suomen itsenäistymistäkin ja jo silloin se on ollut lähes vanhuusiässä. On kunnia saada liittyä osaksi talon pitkää historiaa, joka jatkuu toivottavasti entistä ehompana myös meidän jälkeen.

    Pääsimme viettämään joulua omaan huuruiseen hirsitupaan. Vaaran laella kököttävä talo saa kestää jokaisen lumipuhurin ja tunturituulen ja sydäntalvella myös näyttää siltä. Punainen talo on tuulen puolelta senttien huurukerroksen kuorruttama, etuoven edestä saa potkia puolisen metriä tuulen tuivertamaa lunta joka aamu ja ikkunoille kertyy kuurankukkien lisäksi kinoksia kuin kermavaahtoa.

    Sisälle hirsien suojaan tuuli ei tunnu eikä kuulu. Paksut seinät huokuvat kunnioitettavaa hiljaisuutta, joskin jokin nurkka saattaa vinkaista tuulesta tai hirsi paukahtaa pakkasesta, mutta se kuuluu asiaan. Olen varma, että uunin pankolla asuu tonttu. Laitoin sinne joulun kunniaiksi voileivän, jotta talon haltija ottaa meidät uudet asukit varmasti hyvillä mielin vastaan.

    Joulu omassa hirsituvassa oli tunnelmallinen, mutta viileä. Talo on talvet ollut kylmillään, siinä ei ole tiettävästi asuttu vakituisesti vuosikymmeniin ennen kuin me muutamme siihen. Korkeilla sähkön hinnoilla on kätevää pystyä pitämään isoa tupaa kylmillään, mutta sen saaminen lämpimäksi keskellä kylmintä talvea onkin oma asiansa.

    E meni edeltä lämmittämään tupaa. Lähtölämpötila sisätiloissa oli -8 astetta. Parhaimmillaan kävimme 18 lämpöasteessa, kun talon viittä puulämmitteistä takkaa ja uunia oli lämmitetty päivittäin viisi päivää putkeen. Ensi talveksi pitänee varata kasoittain puuta ja lisää villapaitoja. Mutta näin sitä on ennenkin pärjätty.

    Me muutamme taloon vasta kesän korvalla, toukokuun aikana. Saamme rauhassa tutustua tienooseen, kasvattaa vihannekset ja marjat omalla maalla ja säilöä ne syksyksi, soudella kirkasvetisellä järvellä ja patikoida vaaramaastossa ennen seuraavan talven lämmitysrumbaa. Siihen mennessä ehdimme opiskella puulämmittämisestä lisää, vedettyä taloon kylmän veden lisäksi myös lämpimän veden ja asettua yhdessä talon kanssa uhmaamaan pohjolan talvea vaaran laelle.

    Palasimme uuden vuoden viettoon takaisin kotiin Tunturi-Lappiin. Täältä lähteminen keväällä on etenkin minulle iso asia ja onkin ihanaa, että saan tämän talven viettää täällä rauhassa ja mutustella uutta muutosta. Se vie taatusti aikaa eikä ole helppo, mutta olen päätökseen enemmän kuin tyytyväinen. Talo on unelmieni täyttymys, jonkalaisesta olen unelmoinut niin kauan kuin muistan. Toiset haaveilee urasta, perheestä, koulutuksesta tai matkustelusta. Minä olen lapsesta asti haaveillut, että saan kasvattaa omat vihannekset pihalla, saada avaruutta ja valtavan tähtitaivaan ylleni ja juosta vapaana niityillä ja pelloilla. Nyt se on totta.

    Unelmientäyteistä uutta vuotta, tehdään seuraavastakin vuodesta vähintään yhtä hyvä kuin tämä ✨💛

     ♥ Sanna

  • Kaamoksen aikaan – Hiihtoretki Pallakselle

    Kaamoksen aikaan – Hiihtoretki Pallakselle

    Kaamos on alkanut kotikansallispuistossa, Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa. Olen joka vuosi tehnyt sen kunniaksi retken tuntureille tervehtimään sen saapumista. Niin tein tänäkin vuonna, tällä kertaa mukana oli E ja Rover-koira.

    Matka on sinihämäräinen ja joulukuisen luminen. Joku sanoisi jopa talven ihmemainen. Harva on liikkeellä sunnuntaina, pääteilläkin on hiljaista. Vain kuu katsoo lumisen metsän yltä menoamme ja saattelee meidät Pallastunturin juurelle .

    Tie Pallashotellille on vielä auraamaton ja pakua saa ajaa kieli keskellä suuta, että pysyy penkan tällä puolen. Matkailukausi ei ole vielä kunnolla alkanut, vaikka hotellin pihalla vaelteleekin muutama brittituristi tonttuhatussa ja matkailufirman haalareissa. Hotelliin saapuu busseilla ulkomaisia matkalaisia viettämään joulua ja se on varattu vain yhtiön omille asiakkaille. Harmi – olin ajatellut palkitsevani meidät hotellin ravintolan burgereilla hiihtoretken päätteeksi.

    No, näissä maisemissa burgerit jäävät helposti jonon hännille ja harmitus unohtuu hetkessä.

    Tunturilla tuulee, kuten lähes aina. Kiinnitämme lumikengät ja huput tiukasti suojaamaan korvia vihmovassa lumituiskussa parkkipaikalla ja suuntaamme suoraan kohti Pallastunturin Pyhäkero-huippua.

    Maisema uinuu vielä aamun sinessä, vaikka kello käy kohta puolta päivää. Tuiskusta valkoisen peiton päälleen saaneet kuuset näyttävät vuoroin eläviltä hahmoilta, vuoroin vääntyneiltä tienviitoilta, jotka sojottavat jokainen eri suuntaan.

    Tuulesta huolimatta on kovin rauhallista. Tyyntä. Kuin nukkuva kansa uinuisi tunturin rinteellä rauhallista kaamosunta kärsivällisesti odottaen valoisampia aikoja. Vain hölmöt ihmiset pakkaavat itsensä villaan ja toppavaatteisiin ja huuhkovat lumessa tunturin rinnettä ylöspäin.

    Mutta me pidämme siitä.

    Pakkastuisku värjää hupusta karanneet hiukset valkoisiksi ja liimaa ripset kiinni toisiinsa, jos niitä ei välillä rapsuttele hileestä vapaiksi. Muuten on hyvä olla, lämmin ja hymyilyttää. Kaikki on niin kaunista.

    Tämän enempää joulutunnelmaa en kaipaisikaan. Hus pois vilkkuvat valot, kiiltävät pallot ja kilkuttavat kulkuset. Tässä on mielestäni sitä, mitä joululta haetaan. Talvea, rauhaa ja pientä taikuutta.

    Hiihdämme rinnettä ylös huppumme hiljaisuudessa. E saa pientä vetoapua Roverilta – tosin ei aina samaan suuntaan, johon me olisimme menossa. Minä pidän taukoja jyrkkää rinnettä noustessa. Tunturihiihtokunto on päässyt viime talven jälkeen hieman hiipumaan. Onneksi se ei haittaa, näillä retkillä kun kiire ei ole koskaan.

    Tunturin laella on entistä sinisempää, jos se on jotenkin vielä mahdollista. Kuu kurkkii naapuritunturilaen päältä käyden välillä huipun sumuharson takana. Ainut, mikä muistuttaa siitä, että auringon pitäisi tähän aikaan paistaa, on kullankeltainen hehku itäisellä taivalla.

    Kuin joku olisi vetänyt kultaisella maalilla muutaman siveltimenvedon taivaanrantaan, käyttänyt sivellintä hieman punertavassa sävyssä, mutta sen jälkeen päättänyt pitäytyä vain ja ainoastaan sinisen sävyissä. Oli miten oli, valmis maisema on kaunis kuin maalaus.

    Tunturin laella laitamme leirin pystyyn kiven juurelle. Tai, uskomme sen olevan kivi, mutta metrisen hangen alla saattaa hyvin olla jotain aivan muutakin. Pieni lumikumpu kuitenkin suojaa meitä hieman tuulelta, kun istumme suksien päällä ja kaadamme kupit täyteen kuumaa.

    Sillä aikaa, kun kaivamme eväsleipiä repusta, kahvi on jo jäätynyt kupissa. Ei jäähtynyt, vaan jäätynyt. Kopautamme sen pinnan rikki suksen reunaan ja hörppäämme silti. Voileipien kurkku on myös hileisen jäinen. Se oli ehkä odotettavissakin, mutta menköön. Eväs on silti aina eväs ja maistuu ulkona – varsinkin talvisella tunturinlaella erittäin hyvältä.

    Hiihtoretkellä tai talvellä yleensäkään tauot, vaikka kuinka hyvillä eväillä eivät kestä kauan. Eväiden lisäksi myös itse retkeilijät jäätyvät helposti. Mutta tunnelma ei koskaan.

    Lähdemme laskemaan rinnettä alas. Sen voisi kuvitella olevan helpompi laske alas kuin kiivetä ylös, mutta liukulumikengillä niin ei kuitenkaan ole. Onko vika laskutaidoissa vai suksissa, en tiedä, mutta alastulo on yhtä komediaa.

    Juuri, kun ehtii iloita onnistuneesta laskusta, vastaan tulee pehmeä lumikasa tai sen alta pilkottava kivi ja laskija on nopeasti hangen syleilyssä. Humpsista vain.

    Minusta tämä on hauskaa. Vallattoman hauskaa. Minä humpsahtelin jokaiseen hankimöykkyyn ja naureskelin. Joku vilahtaa ohi tunturisuksilla ja paremmilla laskutaidoilla komean näköisesti ja on hotellin pihalla lumettomana ja kuivana. Jotkut osaa.

    Ei, se ei ollut E. E oli vaikeuksissa Roverin kanssa joka edelleen ystävällisesti tarjosi vetoapua, mutta ei oikeaan suuntaan. E otti lopulta sukset kokonaan irti ja käveli suurimman osan matkaa alas. Kukin omalla tyylillään.

    Mutta ah, kuinka hauskaa meillä olikaan. Hotellin pihalla olemme punaposkisia ja lumisen huuruisia, mutta onnellisia. Käymme hotellilla kysymässä, jos kuitenkin saisimme kupposet kuumaa ja hetken kuivatella lämpimässä ravintolassa, vaikkemme brittituristeja olekaan. Ystävällinen työntekijä kaataa meille kahvia ja kaakaota ja antaa ottaa munkin ravintolan buffet-pöydästä.

    Jos emme kerro kenellekään…


    Kaamoksen valo on taianomaista. Se on valoa, mutta ei kuitenkaan valaise. Kuin se olisi olemassa vähän vahingossa. Se ei häikäise eikä koreile, mutta sen olemassaolo on niin kaunista, että saa hengen salpautumaan. Ennen kaikkea, se on kaikkea muuta kuin pimeyttä.

    Kaamos Pallaksella kestää kuukauden verran. Tammikuun alkupuolella aurinko nousee ensimmäistä kertaa horisontin yläpuolelle ja aloittaa taas uuden ajan. Olen käynyt kaamoksen päättymisen aikaan myös joka vuosi Pallaksella. Ajattelin tänäkin vuonna jatkaa hyvin alkanutta perinnettä. Ennen sitä voit lukea kirjoitukseni viime vuodelta, kun valo palasi Pallakselle täältä.

    Ihanaa joulun ajan odotusta ja rauhallista kaamoksen aikaa sinulle.

    Ps. Minulla on vielä pari yllätystä takataskussa, joista en malta päästä kertomaan täällä. Joten pysykää kuulolla. Hihii!

    ♥ Sanna

  • Rauhallista mökkielämää Lapissa – VIDEO

    Rauhallista mökkielämää Lapissa – VIDEO

    Uusi video julki!

    Videoin meidän normaalia mökkielämää lokakuusta joulukuun alkuun ja kasasin sen lopulta videoksi. Videossa näkyy, minkälaista on niin sanottu normaali arki mökkielossa keskellä metsää joen rannalla.

    Normaali arki on kyllä hassu termi. Kaikilla on normaalia arkea ja silti niin erilaista elämää joka päivä. Pohjoisen elo – kuten olen niin useasi kirjoittanutkin jo – on rauhallista, hidasta ja ihanan luontoläheistä. Se sisältää paljon ulkona oleilua, kirjojen lukemista, kynttilän valoa ja mökin yllä leimuavia revontulia.

    Ihania hetkiä videon parissa. Olisi kiva kuulla, mitä tykkäätte! 🥰

    ♥ Sanna

SAnna vaara

Olen Sanna, valokuvaaja, videokuvaaja ja muusikko. Muutin eteläsuomalaisen kaupungin ytimestä Tunturi-Lappiin puulämmitteiseen hirsimökkiin kaksin koirani kanssa. Kaipasin kipeästi rauhaa, hiljaisuutta, tilaa toteuttaa itseäni ja olla lähellä aitoa, villiä luontoa.

Kirjoitan, valokuvaan ja videoin elämääni täällä pohjoisen luonnossa. Täältä olen löytänyt inspiraation ja onnen. Tervetuloa matkaani ❤︎

heisanna@sannavaara.com

Viimeisimmät kirjoitukset

aiheet

asuminen lapissa asuminenlapissa erämaa hiihtoretki hiihtovaellus joulukuu kaamos kesä2020 kevät kotilapissa lapinkaamos lapinkesä lapinluonto lappi luonto luontovalokuvaus marraskuu muonionjoki norja pakuprojekti pakureissu pakureissussa pakustakoti pallas pallas-yllästunturinkansallispuisto pallastunturi reissu retkeily retki revontulet roadtrip seikkailu suomenluonto talvi talvilapissa talviretkeily tornion-muonionjoki tornionjoki tunturi tunturi-lappi utsjoki valokuvaus videolapista vlogilapista youtubevideo

seuraa blogia

Kirjoittamalla lomakkeeseen sähköpostisi, saat heti ilmoituksen uusista kirjoituksistani. Sähköpostiasi ei käytetä mihinkään muuhun.

kaikki kirjoitukseni

hae blogista

Create a website or blog at WordPress.com