Sydäntalvella

Sydäntalvella

Kaamos päättyi pari viikkoa sitten. Hieman hämmästyin, nytkö se jo loppuikin? Tunsin jopa pientä kaihoa. Juuri, kun luulin ehtineeni sopeutua, luonto muuttaa suuntaansa. Muutos ympäröivässä luonnossa ja sen seuraaminen pitävät mielen virkeinä. En tiedä ihanampaa tapaa aloittaa päivä kuin valon valjettua tutkia, mitä luonto tänään tarjoilee. Jaksaako aurinko nousta metsänreunan yläpuolelle vai vieläkö se uinuu kylmänä horisontissa? Onko yön kireä pakkanen huurruttanut joen rannan puihin lisää kidetaidetta? Kuinka hyvin joen jää jo kestää ja kuinka pitkälle sitä uskaltaa astella?

Talvi on paukuttanut pakkasia kunnolla. Kovimmillaan käytiin neljänkymmenen korvilla. Mökki lämpenee pääosin puilla, joita kuluu kovaa tahtia. Soitin luottopuutoimittajalleni uuden puukuorman sopimisesta. Se pitää kuulemma ensin kaivaa hangesta esiin ennen toimittamista ja saattaa olla aika kylmä ja luminen varastoitaessa. Ei haittaa, tarvitsen sitä silti. Kannan puut sitten sisälle aiemmin lämpenemään takan eteen. Aina ei ole helppoa elää hangen ja pakkasen armoilla. Kylmä hiipii väkisin välillä sisään asti. Kovimpina pakkasaamuina eristämätön ulko-oveni on kerännyt kauniin huurteen sisäpuolen ikkunoihin ja metalliseen kahvaan. Makuuhuoneeni ikkuna kasvatti kuurankukkia sisäpuolelle pari päivää ennen kuin kitkin ne sinnikkäällä takan lämmittämisellä. Yöt pysyn lämpimänä kahden täkin ja merinovillakerraston turvin.

Onko tämä kaikki ikävää? Ei ollenkaan. Nautin siitä, että saan aamuisin vielä kylmänkohmeisena kolme villatakkia vuorenani sytyttää takkaan tulen. Pihalle tossuissa ja villavaatteissa aamuhämärässä hiipiessä tähtitaivas levittyy tummien kuusten yllä suurena ja puhtaan kirkkaana. Pakkanen narskuu tossujen kumipohjan alla, sylissä pärekori natisee tyhjyyttään. Puuvaraston seinustalla hupeneva puupino heijastaa otsalampun valossa jäähileitään, jotka pian sulavat takan eteen kannettuina.

Tunnelma on rauhallinen, maanläheinen, luonnollinen. Juuri minulle sopiva.

Se, että auto hyytyy pakkasessa illalla syrjäkylille, ei ole toivottavaaa tai mukavaa. Kaikki hetket eivät ole yhtä juhlaa, elämä ei ole helppoa tai ainaista tunnelmointia. Jotenkin asiat silti järjestyvät. Auttavia ihmisiä on ympärillä, jotka soittavat tutun tutuilleen saadakseen minulle työkalut ja avun pimenevään talvi-iltaan, kun auto on hiipunut kylän autiolle parkkipaikalle. Se tuntuu välillä oudolta, aivan uudelta. Ihmiset auttavat hyvää hyvyyttään, ei odottaakseen jotakin vastapalvelukseksi tai saadakseen itselleen jotakin. Minäkin yritän. Tarjoan omien taitojeni ja kykyjeni mukaan apuani. Yhteen hiileen puhaltamalla elämä luonnonvoimien armoilla käy kevyemmäksi. Tai ainakin ongelmien kanssa on mukavampi elää, kun ne voi jakaa.

Koitan pitää kirjoittamistahtia yllä. Nautin ajatusten järjestämisestä ja elämän pienten tapahtumien jakamisesta täällä. Vihaan kiirettä, aikatauluja ja täyttä kalenteria. Vältän sitä mahdollisuuksien mukaan viimeiseen asti, mutta tiedostan ajan rajallisuuden ja elämän realiteetit ja samalla inhoan niitäkin. Luovuus, kirjoittaminen, valokuvaaminen, musisointi vaatii aikaa – paljon tyhjää tilaa, äänettömyyttä, tylsiä hetkiä, pitkiä ja pimeitä iltoja. Ideat syntyvät, ainakin omalla kohdallani, kaukana kiireestä ja paineesta. Aikatauluttamisella ei ole siinä sijaa, mutta elämän on silti pyörittävä ympärillä. Lämmin mökki vaatii puita, auto vaatii osia ja huoltoa, ulkoilu, harrastukset ja luovuuden kanavat vaativat väleineitä ja välineet huoltoa. Kaikkea sitä saa rahalla ja sitä vastaan minun on annettava omaa aikaani ja osaamistani. Siitä syntyy aikatauluja, jotka haukkaavat palan pois luomisesta – asiasta, mistä nautin luonnon ohella elämässä eniten.

Koitan ottaa elämän ja sen tuomat välttämättömät realiteetit vastaan samalla tavalla kuin kylmän pakkasaamun – hitaasti, raukeasti, rauhassa. Ajan kanssa, kärsivällisesti, armollisesti, ymmärryksellä.

Jos et jaksa odottaa kirjoituksiani täällä, suosittelen hyppäämään matkaani Instagramin puolella. Sen kautta pääset seuraamaan elämääni pohjoisessa useasti viikossa; aamupakkasten huurtamia joenrantamaisemia, seikkailuretkiä tuntureille ja Lapin eri kolkkiin, arjen ihania ja vaikeita sattumuksia, ystäviä ja rakkaita ihmisiä. Ihanaa, jos tulet siellä mukaan matkaani 🤗

Ihanaa alkanutta viikkoa sinulle ☀️

♥: Sanna


Lue myös aikaisempia kirjoituksiani

Hyvää itsenäisyyspäivää, rakas Suomi

Kotimaasta on tullut viime vuosina entistä rakkaampi. Etenkin pohjoiseen muuton myötä. Täällä olen löytänyt Suomesta ja suomalaisuudesta juuri ne palaset, jotka resonoivat minulle, jotka on minulle niitä tärkeimpiä, joita en vaihtaisi pois mistään hinnasta. Vapauden, luonnon, rauhan. Suuria asioita, joita on joskus pitänyt turhankin itsestäänselvinä. Olen etuoikeutettu ympäröimään elämäni ja arkeni noilla asioilla ja arvostan […]

Hei, joulukuu

Luonto on vaipunut nyt viimeistään kylmään uneen, Tunturi-Lapin kaamos on ihan nurkan takana. Pohjoisemmassa Lapissa se on jo alkanut ja valuu sieltä hiljalleen tänne päin. Päivälleen ei ole mitään merkitystä, koska kaamos alkaa. Puhekielessä siitä puhutaan lokakuun lopusta helmikuun ensimmäisiin aurinkoisiin päiviin ja sen vaikutus tuntuu lähes tuon koko ajan. Kaamoksen pastellivärit on hallinneet taivasta […]

Kaamoksen värit

Kuka sanoi, että kaamos on pimeää ja ankeaa aikaa? En minä ainakaan. ♥ Sanna

Marraskuu

Marraskuu

On yllättävän hankalaa kirjoittaa reissupostauksien jälkeen. Koska kuitenkin haluan jatkaa kirjoittamista, muustakin kuin matkustamisesta, tässä sitä ollaan. Olen uusi blogikirjoitusten saralla, joten jos etikettivirheitä ilmenee, laitan ne aloittelijuuteni piikkiin. Otan tietenkin kaikki vinkit mieluusti talteen, joten kerro, jos niitä tulee mieleen.

Koska huomioin tarkkaan vuodenajat, luonnossa tapahtuvat muutokset ja ne vaikuttavat olooni ja mielialaani, haluan myös kirjoittaa niistä.

Marraskuu on “se” aika vuodesta.

Kun ulkona saattaa yhdessä hetkessä olla talven ihmemaa ja seuraavassa loskaparatiisi. Kun Netflix ja muut suoratoistopalvelut tahkovat rahaa ihmisten paetessa arjen harmautta niiden tarjoamiin rinnakkaistodellisuuksiin. Kun haluaa hautautua vilttien alle kodin nurkkaan, kasata sinne hyvänmielen ruokaa ja viettää koko talven siellä.

Mietin usein, miten pitäisi jaksaa samalla lailla kuin muina vuodenaikoina. Auttaisiko muutama keltainen vitamiinipilleri antamaan voimia jaksaa, että voi paahtaa kuin kesälaitumella konsanaan? Vai voisiko välillä hidastaa ja rauhoittua, koska luontokin tekee niin. Olla sinut sen kanssa, että kroppa ja mieli on ihmeissään valon vähenemisestä ja kaiken harmaudesta.

Minä en aina jaksa. Se on vaikea myöntää, mutta niin se on. Saan suunnattomasti energiaa valosta ja kun se vähenee, olo on sen mukainen. Haluaisin olla ulkona, mutta ulkoilma ei halua olla minun kanssani. Haluaisin nauttia päivän ainoista valoisista hetkistä, mutta välillä tuntuu, että valoa pilkahtaa työpaikan sälekaihtimien välistä vain sen hetken päivässä, kun siitä ei ehdi nauttimaan.

Sään ja luonnon muuttumista on mukava seurata, mutta huomaan sen vaikuttavan myös mielialaan. Sumuinen pimeys ja märkä ilma väsyttävät ja vaativat huomattavasti enemmän energiaa jaksamiseen kuin kirkas pakkassää. Ja jos säätila vaihtuu näiden kahden välillä muutaman päivän sisällä monta kertaa, on mieli jo aivan sekaisin.

Pimeään aikaan tuntuu, että aika loppuu kesken. Elän vahvasti valon mukana ja kun sitä ei aina nimeksikään ole, tuntuu, ettei päivää ole edes olemassa. Tiedän sen olevan harhaa, mutta kroppani ei. Se kun ei aina kuuntele järkipuhetta.

Vietin viikonlopun maalla perheeni kanssa. Kävelin metsässä ensin lumessa kahlaten ja seuraavana päivänä sumunsekaisessa tihkusateessa. Järvi oli vielä perjantaina jäässä, mutta sateen myötä muuttui ensin läpinäkyväksi ja pikkuhiljaa suli kokonaan pois. Viikonlopun aikana talvi ja syksy vuorottelivat parhaimmillaan muutaman tunnin välein.

On voimaannuttavaa olla ulkona, vaikka säätila näyttää luotaantyöntävältä. Tieto mahdollisuudesta päästä lämpimiin sisätiloihin auttaa kestämään märkiä vaatteita ja kengissä lotisevia sukkia. Tuntien märän metsässäsamoilun jälkeen on voittajafiilis saada märät vaatteet pois ja päästä nauttimaan takkatulen ja kuivien villasukkien lämmöstä.

Syksy tai talvi ei ole lempivuodenaikojani, mutta en vaihtaisi yhtään vuodenaikaa pois. Niiden vaihtelu ja erilaisuus on se, joka tekee vuodenkierrosta hienon. Ainainen kesä ja valoisuus olisi painajaismainen ajatus. Talven pimeys – niin väsyttävältä kuin se joskus tuntuukin – on kuin valmistautuisi valoisan päivän jälkeen lepäämään.

Ja lepoa marraskuussa tarvitaankin. Valottomuuden ja harmauden kuluttama energia on saatava palautumaan, jotta jaksaa kevääseen asti.

Siksi aion pimeän aikaan levätä ja antaa itselleni aikaa tottua tähän vaihdokseen. Nautin kynttilöistä ja kodin lämmöstä vastapainoksi ulkoilman mielenvaihdoksille. Yritän hyväksyä harmauden ja loskan, ja sen, mitä vähäinen valo tekee kropalle ja mielelleni. Sillä reseptillä aion selvitä tästäkin marraskuusta.

Myös koirani Papu odottaa kevään lämpöä.

♥: Sanna