Odottavan aika

Odottavan aika

Toukokuu on odottava. Luonto odottaa heräämistä, lumi odottaa sulamista ja joki jäistä vapautumista. Minä odotan – omaksikin yllätyksekseni – yllättävän paljon kesää ja lämpöä. Kasvien heräämistä ja kesäöitä. Lämmintä tuulta ja puiden lehtien havinaa. Kesän vapautta, matkoja ja uusia seikkailuja.

Toukokuu on pohjoisessa hiljainen. Koivuissa voi lähempää tarkastellen nähdä aivan pienet silmujen alut, jotka puhkeavat kuuleman mukaan jopa yhdessä vuorokaudessa täyteen loistoonsa, mutta kaipaavat ensin kunnon auringon lämmön. Kevättalven vierailijat, matkailijat ja turistit, ovat kaikonneet etelän lämpöön. Heille suunnatut palvelut, ravintolat ja matkailuyritykset sulkevat ovensa ennen kesäkauden avaamista juhannuksen aikaan.

Kaikki odottavat.

Ensimmäiset muuttolinnut ovat saapuneet. Joutsenpari on jo muutaman viikon ajan kajautellut huutojaan joen varrella. Sain parin tallennettua videollekin, kun ohittivat rantani ensimmäisen kerran. Joskus käy valokuvaajan tuuri – satuin olemaan rannassa juuri kuvaamassa oikeaan aikaan. Sama tapahtui, kun peurapariskunta ylitti joen vain vähän matkan päässä omasta rannastani. Sekin näkyy videolla.

Aurinko on avannut ensimmäiset laikut jäästä juuri rannan tuntumassa. Yksi ilta Papu haukkui pihalla kovasti kohti rantaa. Se oli häätänyt rannan sulaan levähtämään jääneen yksinäisen joutsenen, joka pelottomasti, mutta närkästyneenä marssi jäätä pitkin kauemmas. *Taps taps taps*, sen räpylät läiskyi vetiseen hankeen, kun se hiljaa mutisten keinui kauemmas lepäämään. Papu luuli tehneensä hyvänkin työn häätäessään rannan valtaajan. Minä olisin mielelläni antanut joutsenen asuttaa rantaani.

Välillä aurinko lämmittää niin, että ulkona voi jo istua ilman takkia ja pipoa. Kierähdän usein illalla mökin ja joen väliselle jo lumesta vapautuneelle ja kuivalle varvikolle nauttimaan kevätilloista. Suljen silmät ja kuuntelen lintujen ilta-aarioita. Yksinäinen peippo on asuttanut pihaa muutaman viikon. Se kiertää puusta puuhun ja kurluttaa kaunista säveltään. Vielä kukaan ei ole sille vastannut. Ehkä se on vain liian ajoissa liikkeellä. Peippo tuntuu kotoisalta, kuin oman metsän haltijalta, jonka äänen kuulen savupiipun kautta heti ensimmäisenä aamulla herätessänikin.

Lumen sulaminen tuo mukanaan myös märän maan, saven ja lian. Pihani on ruskean saven ja punapohjaisen harjuhiekan mutavellisekoitus. Kumisaappaat kuuluvat joka päivän asuvalintaan. Pihatie on kuravellisten lätäköiden täplittämä ja autoni saa joka kerta sitä ajaessani kuravellikuorrutteen päälleen.

Ehkä oma kärsivällisyys on nyt vain koetuksella, mutta aika tuntuu pitkältä. Talvi ja sen aktiviteetit on jo ohi, kesä ei ole vielä täällä. Kuten olen aiemmin jo kirjoittanut, jostain syystä lähes ympärivuorokautinen valo väsyttää ja tuntuu runsaudellaan yhtäkkiä oudolta. Mieli ei osaa enää lukea kellonaikaa valon perusteella. Se on yhtä kirkas koko ajan eikä ole saanut vielä kesän lempeää hohkaansa, vaan tuntuu välillä jopa raa’alta.

Nautin valosta mieluiten heti auringonnousun jälkeen tai vasta illalla sen laskettua. Jos molemmat haluaa nähdä, yöunet jää jo kovin vähälle – aurinko kun nousee jo aamukolmen jälkeen ja laskee vasta illalla yhdeltätoista.

Odottavan aika on pitkä. Onneksi saan lisäpuhtia päiviin, kun tulevana viikonloppuna haen uuden pakettiautoni (edellisen pakun rakennus ei mennyt ihan niin kuin ajattelin, katso vaikka itse) ja alan sisustamaan sitä kesän reissuja varten. Siitä lisää myöhemmin, nyt vesisateen ropistessa mökin kattoon laitan vielä takkaan tulta ja syvennyn kirjan pariin. Kesä on jo ihan ovella.

Aurinkoa ja lämpöä kevääseen! Ihanaa, kun olet täällä odottamassa sitä kanssani 💛

Halauksin, Sanna

Väsyttävä valo

Väsyttävä valo

Ei se taida olla pelkästään valon vika. Mutta väsymys on ollut viime viikkoina pinnassa. Vaikeinta siinä on antaa sen olla. Kun tekisi mieli mennä, tehdä ja nähdä paljon. Melkein turhalla kiireelläkin välillä. Ihan kuin aika olisi loppumassa kesken. Nyt, kun väsyttää, on vaikea hyväksyä sitä ja antaa sen olla. Levätä niin paljon kuin levätyttää.

Ympäristöllä on mielialaani suuri vaikutus. Kaupungissa se laski sitä eikä viikonloppuisin autolla luontoon ajetut retket auttaneet asiaa. Täällä pohjoisessa löydän suurta innostusta, energiaa, inspiraatiota ympäristöstäni. Nyt kevään myötä – kyllä, pakko se on myöntää, että kevät taitaa olla saavuttanut pohjoisenkin – luonto ei ole kauneimmillaan. Sitäkin on vaikea hyväksyä. Että ympärillä oleva luonto ei ole nyt parhaimmillaan eikä sen aina tarvitsekaan.

Viime aikoina on ollut enemmän vapaa-aikaa kuin esimerkiksi alkutalvesta tai syksyllä. Joko se ei sovi minulle tai olen turhankin ankara itseni kanssa. Tuntuu, että en ole saanut aikaiseksi “mitään”. Liika aika saa ihmisen saamattomaksi. Tai murehtimaan liikaa. Äänestän jälkimmäistä.

Kevät on ennen merkinnyt minulle uuden alkua, uutta energiaa, uutta vuodenkiertoa. Nyt tuntuu erilaiselta. Kevään merkit on selvästi ilmassa: lämmin ilma, tuuli, joka tuoksuu jo mullalta ja maalta, lintujen ensimmäiset viserrykset. Kuitenkin hanki yltää vielä yli polven. Pienet, sinnikkäät purot ovat avanneet ensimmäisiä kuohujaan jääpeitteen alta, mutta joki pysyy vielä jämäkästi paikoillaan. Sen lumipinta on valahtanut kuin väsyneenä talven painosta.

Maa on väliin märkä ja musta, öisin se saattaa jäätyä tai saada ylleen kevyen lumipeitteen, joka haihtuu auringon ensisäteiden myötä.

Huhtikuu on kuulemma pohjoisen kuukausista julmin. Aamuisin on vielä reilusti pakkasta, mutta päivällä auringon lämpö hipoo mittarin yli kymmenenkin asteen.

Muutamina päivinä hanki on tarjoillut upeaa kantokeliä. Sitä pitkin vapaasti metsässä kulkiessa mieli lepää. Vietän usein aikaa istuskellen lumesta vapautuneilla, vielä kuitenkin jäisen kylmillä mättäillä ja kerään auringon lämpöä itseeni kuin janoinen kasvi vettä sateella.

Siellä, missä aurinko on vähänkin päässyt hankea puremaan, se saattaa upottaa armottomasti, vaikka kuinka varovaisesti koittaisi hiipiä.

Ei, siinä ei ole metsäneläimen mystiset jäljet. Sanna upposi hankeen vyötäröä myöten.

Siellä täällä lumi on antanut jo periksi ja paljas maa näkee valon ensimmäisiä kertoja sitten marraskuun alun. Tiellä voi kävellä kuivaa hiekkaa pitkin samalla kun vieressä on vielä reilun metrin korkuinen hanki. Muutama päivä sitten hiihdin metsäsuksilla kylätien vieren hangessa, kun vastaan ajeli kuivaa tietä pitkin lapsi kevätlenkkareissa polkupyörällä. Hymyilimme kumpikin tilanteen koomisuudelle.

Päivä kerrallaan. Levätään nyt, niin kesällä jaksaa taas seikkailla yöttömän yön valon voimin. Päivänvaloa onkin tällä hetkellä jo hurjat 15 tuntia vuorokaudesta!

Kevättä tai uutta lumisadetta odotellen,

♥: Sanna

Kevään kulku

Kevään kulku

Onko kevät saavuttanut jo pohjoisen? Ei ihan. Lapin kahdeksasta vuodenajasta kevättalvi on vielä ennen kevättä. Hanki yltää vielä lähes vyötärön korkeudelle ja aamuisin pakkanen saattaa kiriä vielä reilusti alle kahdenkymmenen. Lunta saattaa sataa pehmeinä hiutaleina tai vaakasuoraan iskevänä tuiskuna vielä kuukausikaupalla. Tuntureiden parhaat laskettelu- ja hiihtopäivät ovat vielä edessä päin.

Kuluva vuodenaika, kevättalvi, on nyt toiseksi viimeinen vuodenaika, jota täällä pohjoisessa en ole vielä kokenut. Kevät on kuuleman mukaan nopeasti ohitse. Silloin kaikki tapahtuu vauhdilla, kun kasvit, eläimet ja kaikki luonto herää yli puolen vuoden talven jälkeen eloon taas muutamaksi kuukaudeksi ennen seuraavan talven tuloa. Odotan innolla kevään näkemistä, kuten kaikkia muitakin vuodenaikoja täällä.

Vasta viime viikkoina olen laskenut tätä pohjoisen todellista vuodenkiertoa. Talvi todellakin kestää kuudesta kuukaudesta jopa kahdeksaan kuukauteen. Viime talvena lunta oli reilusti vielä kesäkuussa, talvi kesti siis yli yhdeksän kuukautta. Koko vuodesta kesäksi voidaan lukea siis lähinnä heinä- ja elokuu. Elokuun lopulla alkaakin jo ruska-aika, joka on jo alkavaa syksyä. Näin mietittynä tuntuu hurjalta. Elettynä ei niinkään. Talvea on kestänyt nyt viisi kuukautta ja muutama on vielä odotettavissa. Se ei silti kyllästytä.

Miksi? Siihen ei kuulu märät ja harmaat loskakelit tai epätietoisuus, onko nyt talvi vai ianikuinen marraskuu. Sen sijaan rehelliset, reilut pakkasasteet, kunnon upottava hanki ja jäisen valon joka päivä taivaanrantaan maalaamat eri pastellinsävyt. Kuka ei voisi pitää tällaisesta talvesta?

Toistan sitä usein, mutta täällä tapahtuu luonnossa muutoksia harva se päivä. Kahdeksassa talvikuukaudessakaan yksikään ei ole samanlainen kuin toinen. Sanotaan, että vuodet eivät ole veljeksiä, täällä viikotkaan eivät ole veljeksiä. Viime viikolla lämpimän auringonpaisteen vaikutuksesta teiltä sulanut lumi ja sen alta paljastunut kuiva asfaltti peittyy yhdessä illassa uudelleen lumen alle. Eilisen plusasteet vaihtuivat tämänaamuiseen kahdenkymmeneen pakkasasteeseen.

Joka päivä on jotakin uutta ihmeteltävää. Lumen syvyys, sen koostumus, uusi lumi, uusia eläinten jälkiä lumella, lumen pysyminen puissa, jään tilanne. Havaintoja voi jatkaa loputtomiin. Aurinko vaihtaa paikkaa niin vauhdilla, että sitä on vaikea uskoa. Muutama kuukausi sitten se hädin tuskin kurkisti joen vastarannan metsän takaa, nyt se loimottaa koko päivän aloittaen jo heti aamukuuden jälkeen. Illalla seitsemän-kahdeksan aikaan näkee vielä hyvin ilman otsalamppua tehdä pihatöitä.

Valoa on joka paikassa ja jo lähes koko hereilläoloaikani. Aloitan aamuni usein aikaisin, saatan olla jalkeilla helposti viiden jälkeen ja työn touhussa jo ennen seitsemää. Toimin parhaiten aamun tunteina. On ihanaa herätä, kun on valoisaa. Se tuntuu hämmentävältä, että makuuhuoneen ikkunasta ei tervehdikään oma aamuinen peilikuvani, vaan vaalean sinessä aamuvalossa kylpevä, luminen maisema. Aamukahvia keitellessäni aurinko nousee jo puiden yläpuolelle ja maalaa sinisen sävyihin lämmintä keltaista reiluin siveltimen vedoin.

Illan tullen pimeys ei ole enää niin kaikennielevää ja mustaa, joka valtaa koko maiseman heti iltapäivällä. Ennemminkin vähä vähältä syveneviä sinisen sävyjä, jotka viimeiseen asti vielä pitävät päivänvaloa voimissaan. Kun aurinko painuu mailleen, kuu ja tähdet valaisevat vielä hyvän tovin lumista maisemaa.

Eilen katselin tummansinistä tähtitaivasta ja kuun valossa kylpevää maisemaa. Kohta sitä ei näy muutamaan kuukauteen, kun vuorokauden ympäri kestävä valoisuus pitää tähtitaivaan piilossa taas syksyyn asti.

Kevättalvi höllentää otettaan päivä päivältä. Tälle viikolle on luvattu reiluja lämpöasteita ja kovia tuulia. Kevätmyrsky edeltää luonnon heräämistä taas eloon. Sitä ennen tiedossa on kuitenkin vielä mahdolliset hankikantokelit, pitkät, aurinkoiset kevättalven illat ja vielä kovin kylmät pakkasaamut.

Ihanaa kevään alkua tai talven jatkoa sinulle, mukava kun olet täällä ☀️

♥: Sanna

Särkyvää kirkkautta

Särkyvää kirkkautta

Suksisauvat silloin sihahtelivat ja sukset lauloivat elämisen riemua, ja oudot valot piirtelivät tähdenlentoja sieluni maisemaan, sen pimeimmänkin sopukan valaisten.

A.E. Järvinen

Viime viikot aurinko on paistanut. Kuin viimeistä päivää, tekisi mieli kirjoittaa. Sen valo on kirkastakin kirkkaampaa. Sokaisevaa suorastaan. Hämmentävää, miten hyvin ihminen tottuukin talven pimeyteen ja valottomuuteen. Kun sille sitten esitellään uudelleen valo ja sen kirkkaus, on se kuin uusi asia. Ihminen se on sopeutuvainen.

Vastahan se kaamos päättyi, noin kuukausi sitten. Reilun kuukauden päästä on täällä pohjoisessa taas enemmän päivänvaloa kuin etelässä. Jos joku kuvaa pohjoista ja Lappia pimeäksi paikaksi, pelkää kaamosta ja kertoo sen olevan syy, miksei haluaisi asua täällä, on hän aivan väärillä jäljillä. Valoa on, se muuttaa muotoaan vuodenkierron mukaan, mutta aina sitä on.

Joen jää on vihdoin kestävää. On ollut jo tovin, sen kertoo sen paksua lumipintaa piirtävät moottorikelkan jäljet. Niiden jälkeen uskallan minäkin tutkia joenvarren jäätä muutakin kuin jalanmitan päässä rantaviivasta, valmiina loikkaamaan törmän hankeen pienenkin rasahduksen jälkeen.

Turhaan en ole ollut varovainen, virtaavan joen jääpeite ei koskaan ole turhan kestävä. Sen tyynen, paksun lumipeitteen alla jää saattaa paikoin olla hyvin heikkoa. Jänkiltä jokeen putoavat pienet purot jaksavat uutterasti virrata kovimmillakin pakkasilla ja voivat pitää jään petollisena kovimpienkin pakkasten jälkeen.

Kolmatta viikkoa kelkkojen menoa seuranneena ja siitä varmistuneena, että mikään niistä ei ole syöksynyt hangesta pilkistävään mustaan avantoon, lähdin tutkimaan jään synnyttämää uutta ympäristöä. Kun vaihtaa näkökulmaa, tutukin maisemat näyttävät ja tuntuvat uusilta. Pakkasin kamera- ja evästarvikkeet kylmänkohmeiseen nahkareppuuni. Nappasin mökin seinustalla pienen korjaamisen jälkeen käyttöönottoa odottaneet vanhat puusauvat ja sukset.

Rantaan johtavat portaani ovat hukkuneet toista metriä hipovaan hankeen. Alaspäin tosin pääsee aina. Muutaman askeleen vauhdilla ja hyvällä tasapainolla rantaan pääsee lumilautailutyylillä ilman lautaakin. Sukset asettelen jalkaan omaan rantaani päiväkävelyillä tamppaamaallani polulla. Aurinko paistaa vastarannan tumman metsänsiluetin takaa kirkkaana ja uudenvuoden pirteänä.

Suksi luistaa kelkan kovettamalla hangella hyvin. Turhan pitkät sauvat tai hivenen hikeä pukkaavan liian paksun villapaidan epämukavuudet unohtuvat nopeasti kirkasta hankea hiljaa halkoessa. Kelkkailijat viettävät iltapäiväänsä tupiensa suojassa, missä lie. Mukavaa, että antavat rauhaa rakastavan hiihtäjän kulkea kaksin hiljaisuuden kanssa.

Kiire ei ole mihinkään. Tajuan, etten ole tänään nähnyt ainuttakaan ihmistä. Enkä taida nähdäkään.

Papu keräsi kylmänhuurretta turkkiinsa. Ei se silti palelevan näyttänyt, kirmasi kevyesti moottorikelkan kovettamaa hankea pitkin korvat pohjoisen tuulessa lepattaen. Jos se tapaisi itsensä vuosi sitten, tuskin tunnistaisi itseään. Kaupunkikoirana se viitsi hädin tuskin laahustaa korttelin ympäri, nyt se juoksee umpihangessa kilometritolkulla. Paksu turkki on saanut terveen kiillon ja ekstralämpimän välikerroksen tunturien tuulta vastaan. Silmät ovat kirkkaat kuin koiranpennulla.

Taitaa sama päteä itseenikin. Jos tapaisin itseni vuosi sitten, en tunnistaisi. Enkä taitaisi halutakaan. Sanotaanhan sitä, että jos katsot itseäsi vuosi sitten ja se, mitä näet, ei hävetä tai nolota, et ole kehittynyt tarpeeksi. Ainakin olen kehittynyt ja oppinut.


Silloin tällöin mieltäni hassuttaa edelleen ajatus, että todella asun täällä. En ole lomalla, en ole kenelläkään kylässä. Tämä joki, jonka varrella kotini on. Tämä kylä, joka sivusilmissä harvoine taloine vilisee, on todella kotikyläni. Sen kaikki parisensataa asukasta naapureitani. Kuinkahan kauan tämä ajatus vielä mielessä muistuttaa? Liekö koskaan katoaa. Onhan se hyvä muistaa, mistä on lähtöisin ja mihin on omilla valinnoilla päätynyt. Voi taputtaa itseään olkapäälle itselle oikeista valinnoista ja olla kiitollinen kaikesta sen mahdollistaneesta.

Moottorikelkkojen jäljet jatkuvat pitkälle pohjoiseen. Olisi hauska hiihtää katsomaan, kuinka pitkälle. Onko joku jaksanut körötellä Muonioon asti, ehkä jopa käsivarteen? Ehkä joku päivä. Tänään käännän sukset takaisin kohti kotia hieman sen jälkeen, kun ylipirteä aurinko painoi päänsä Ruotsin puolelle ja luovutti vallan talven aikana tutuksi tulleille sinisen ja purppuran sävyille, jotka maalasivat taivasta levein pensselinvedoin.

Joudun tähystämään toisenkin kerran metsän siimekseen ennen kuin löydän oman mökkini. Se soluttautuu ihanasti metsän tummuuteen eikä paljasta jäällä kulkijoille asuinpaikkaani.

Joen keskikohtaa halkovalta moottorikelkkatieltä haarautuu lähes joka joenrannan taloon oma hiihtolatunsa, minunkin. Luovutan kevyen hiihtoreittini takaisin kelkkailijoiden kiitoradaksi – niitä ei tosin retkeni aikana näkynyt tai kuulunut ainuttakaan – ja käännän sukset kohti syvää hankea ja sen takana odottavaa lämmintä tupaa.

Jaksan toistaa itseäni, mutta olen niin iloinen, kun saan asua täällä.

Valoa alkavaan viikkoon ☀️

♥: Sanna