Neljännesvuosi Lapissa – fiiliksiä

Neljännesvuosi Lapissa – fiiliksiä

Mihin aika katoaa?

Olen asunut nyt kolme kuukautta Lapissa. Heinäkuusta alkaen olen ollut kolarilainen, tunturi-lappilainen. Asunut mökissä keskellä pohjoisen metsää Muonionjoen rannalla ihmetellen joka aamu erilaisena näyttäytyvää joen luontoa. Seurannut lähimetsissä porojen tallaamia polkuja, evästellen loputtomalta tuntuvilla metsän antimilla ja vahvalla kahvilla. Viettänyt lukuisia kesä- ja syysiltoja ja öitä tunturissa, ajanut satoja kilometrejä aamuyöllä sumuverhossa uinuvassa pohjoisen luonnossa ensimmäisissä ja viimeisissä auringonsäteissä. Opetellut lämmittämään mökkini puu-uunia pakastuvina öinä niin, että tarkenen nukkua yöllä ilman kolmea täkkiä. Nähnyt omalta kuistiltani revontulten loisteen ja suunnattomalta tuntuvan tähtitaivaan.

Tiedättekö, mikä tässä kaikessa on parasta?

Aiemmin olen tottunut ajatukseen, että jossakin vaiheessa mukavat asiat loppuvat, koittaa harmaa arki, “paluu” takaisin johonkin aikaan, jossa vain odotan seuraavaa viikonloppua, seuraavaa lomaa, seuraavaa hetkeä, kun pääsen pakenemaan arjen pyöriä ja olemaan hetkessä, tekemään juuri sitä, mitä haluan tehdä. Tuntea olevani vapaa, kokemaan hetket juuri siinä, olemaan läsnä ja hengittämään vapaasti.

Parasta on, että sitä ajatusta ei enää ole.

Arki on tässä, joen rannalla joutsenten muuttolähtöä seuraten, viimeisten lehtien putoamista ihmetellen. Arki on arkea täälläkin, mutta se ei tunnu siltä. Se sulautuu käsi kädessä ihmeellisiin hetkiin, niihin, joita ennen odotin kokevani vain viikonloppuna. Työmatkalla bongattu metso, tunturien sumuiset huiput horisontissa, iltauinti hyisessä syyskuisessa joessa, aamupakkasesta huurtuvat, ruskan värittämät varvut, aamuauringon palavan kultainen hehku metsän takana. Kaikki se ja miljoona muuta pientä, upeaa hetkeä on osa jokapäiväistä arkea.

Mietin yksi ilta, kun ajoin töistäni tunturikylästä kotiin hämärtyvässä, sumuisessa illassa koivujen lehtien vielä kullastavassa kajossa, miten onnekas olen. Heinäkuussa, kun pakkasin Pirkanmaalla tavarani punaisen farmarini peräkonttiin ja ajoin 800km pohjoiseen, hoin itselleni ääneen, että en voi uskoa, että tein näin. Jätin kaiken taakseni, ystäväni, perheeni, kotini, työpaikkani ja muutin keskelle metsää paikkaan, josta en tuntenut yhtä ainutta ihmistä koko Lapin maakunnan alueelta. Näin mielessäni pahimman skenaarion; yksin keskellä tuntematonta erämaata keskellä tuntemattomia ihmisiä eikä ketään, joilta pyytää apua tai johon tukeutua.

Kuinka väärässä pieni ihmismieli voi ollakaan.

Asun yksin keskellä metsää, tunnen vielä vähän ihmisiä, mutta tiedän tarkalleen, että saan apua monelta taholta niin tarvitseassani. Jollakin ihmeen konstilla ystäväni etelästä löytävät ja jaksavat tulla luokseni tänne asti vierailulle. Olen löytänyt ympärilleni saman henkisiä ihmisiä. Sellaisia, joita luulin, ettei ole olemassakaan. Kuvani ihmisistä ja siitä, miten elämää voi elääkään ja mitä sillä tehdä on avartunut suunnattomasti. Pienin askelin olen löytänyt paikkani täältä keskeltä suunnatonta tunturiluontoa.

En malta odottaa, mitä seuraava vuosineljännes tuo tullessaan.

Ihanaa, että olet mukana matkallani 🤗

♥: Sanna

Pyhätunturilla

Pyhätunturilla

Viime viikonlopun Itä-Lapin seikkailun lisäksi pääsin käymään myös Pyhä-Luoston kansallispuistossa ja Pyhätunturilla, joka oli alkuperäinen viikonlopun suunnitelma. Kamerani jäi seikkailun tuoksinassa edelleen auton takakonttiin, joten lähes kaikki kirjoituksen kuvat ovat ystäväni, Onnin ottamia. Kiitos, Onni!

Lauantai näyttäytyi sateisena ja usvaisena. Saapuessamme Pyhäjärvelle, sitä ympäröivistä tuntureista näkyi hädin tuskin niiden juuri. Sateinen sää vesitti alkuperäisen suunnitelman olla yön yli tunturissa, Soutajalla. Sen sijaan kiersimme Pyhän nähtävyydet päiväseltään ja loppuillasta usvainen sade olikin kastellut retkivaatteet läpimäriksi.

Pyhätunturilla järjestetään joka vuosi (paitsi tietenkin tänä eriskummallisena vuonna) suosittu festivaali Pyhä Unplugged, jossa maankuulut artistit tuodaan Pyhätunturiin esiintymään keskelle tunturiluontoa. Yksi festivaalin esiintymispaikoista sijaitsee Aittakurun maagisessa kurussa, jota kehystää molemmin puolin ikivanhat, jääkauden murtamat kalliolohkareet.

Kurussa on erinomainen akustiikka (musiikki-ihmisenä tällaiset asiat kiinnostavat, ettette ihmettele 🙈). Pieni, kivikon jyhkevyydelle häviävä ja viime talven lumivyöryssä iskua saanut esiintymislava on rakennettu kurun pohjalle ja sen lavalta pitäisi äänen kantaa kymmenisen metriä ylempänä sijaitsevaan katsomoon kuulemma vain puheen voimakkuudella. Teimme muutaman testikajautuksen, mutta ylempänä kurussa ääntä katsomaan tulleet patikoijat keskeyttivät yksityisen soundcheckimme.

Seuraavana aamuna ilma oli kirkastumaan päin, joten lähdimme alkuperäisen suunnitelman mukaan patikoimaan Soutaja-tunturin huipulle. Ruska-aika on kuumimmillaan ja kuulemma yleensä täysin tyhjällä tunturinrinteellä tuli vastaan retkeilijöitä reiluin määrin. Sinänsä se ei haittaa, pohjoisen taivaan alla on tilaa joka tallaajalle ja rakkakivikon väleistä pilkistäviin ruskan väreihin uppoutuu silmä niin, ettei muita kulkijoita usein huomaakaan.

Papu on saman aikaan hyvä ja huono tunturikoira. Se jaksaa kulkea tunturin rinnettä ylös ja alas täysin ongelmitta, käy joka kerta tarkistamassa, olisiko nuotiopaikoille jäänyt retkeilijöiltä makkarankuoria ja pitää retkikunnan kasassa paimenkoiralle ominaisesti haukkumalla heti, jos joku jää liikaa jälkeen. Rakkakivikossa pienet tassut joutuvat kuitenkin liialle koetukselle ja kulku hidastuu. Pienuudesta on kuitenkin hyötyäkin, sillä Papua jaksaa kantaa pisemmänkin matkaa kainalossa kantamalla eikä se ole moksiskaan yllätyskyydeistä. Katselee maisemia ja haistelee tuulia uudesta perspektiivistä.

Ilma ja maisema oli niin kaunis, että pidimme useankin kahvi- ja marjansyöntitauon tunturin laakealla, puisella huipulla riitti nähtävää ja tutkittavaa.

Iltapäivällä palasimme kylään, Pyhäjärven ympäristöön ja tapasimme paikallisia kalastajia, jotka olivat juuri tulleet järveltä nuottaamasta. Pyhäjärvi on kuulemma liian kalainen, sillä aikoinaan siitä on ylikalastettu vain parhaat, isoimmat kalat. Kalakannan luonnollinen tasapaino on päässyt järkkymään, toiset kalat lisääntymään liiaksi niin, että kannalla ei ole tilaa kasvaa kuin pieneen mittaan. Järvi onkin nyt täynnä pientä särkeä ja ahventa, jota kalastajat nuottaavat eli vetävät kalaverkkoja liikkuvan veneen perässä ja koittavat näin palauttaa vesistön luonnollisen tasapainon.

Koska maamme kalamaku ja syömistottumukset ovat kääntyneet lähes täysin tuontikalan puoleen, kalastajat nostavat järvestä tonneittain kalaa, joka kärrätään kuorma-autolla paikallisten husky-yrittäjien koiranruoaksi ja loput kaadetaan metsään villikettujen ruoaksi. Eikö tunnukin järjettömältä? Välillä nykymaailma ja sen meno tuntuu ylitsepääsemättömän eriskummalliselta, johon äitini toteaisi “niin se maailma vaan makkaa”.

Paikalla oli muutama paikallinen, jotka talkoovoimin valmistivat omaan käyttöönsä särkisäilykkeitä. Säilykkeisiin ehti muutamin käsiparin voimin perata häviävän pienen osan koko massiivisesta kalasaaliista, mutta ainakin edes osa tästä täysin puhtaasta, luonnollisesta ja kotimaisesta ruokakalasta pääsee syömäkäyttöön.

Perkasimme kilokaupalla kaloja, samaan aikaan kalastajat kantoivat sisään lisää 50 litran saaveja täynnä kalaa.

Kalatalkoiden päätteeksi saimme maistaa erinomaista herkkua, uppopaistettua särkeä. Täysin uusi tuttavuus, mutta uskomattoman hyvää! Tästä ruoasta voisi maksaa paikallisessa ravintolassa mielellään. Ehkä joku nappaisi tästä hyvän yritysidean itselleen? 🤗

Koko viikonloppu oli niin täynnä ihmisiä, toimintaa ja uusia elämyksiä, että olin hieman pyörryksissä kaikesta, kun lähdin ajamaan sunnuntai-iltana takaisin kohti Kolaria. Pitkä, 300km kotimatka ei tuntunut laisinkaan pahalta. Upeat, ruskan värittämät maisemat ja kullankeltainen ilta-aurinko tarjosivat tarpeeksi viihdettä väsyneelle seikkailijalle ja ajoin koko matkan pysähtymättä.

Pohjoinen jaksaa aina vain tarjoilla upeuttaan, uusia kokemuksia ja ihmisiä. Olen onnellinen, kun voin kutsua Lappia kodikseni.

♥ Halauksin, Sanna

Uusia ja vanhoja kohtaamisia

Uusia ja vanhoja kohtaamisia

Asun kaukana läheisistäni, ystävistäni ja perheestäni. Välimatkaa kertyy pisimmillään jopa 1000km. En ole silti ollut yksin, päinvastoin. Tärkeät ihmiset ottavat yhteyttä, tulevat jopa käymään. Elokuu on mennyt muutamaa päivää lukuunottamatta tupa täynnä; vieraita on tullut ja mennyt harva se päivä. Heidän kanssaan on käyty lähitunturit ja -kylät, esitelty joenranta ja sen parhaat kalastuspaikat. Osa on ollut perhettä ja vanhoja, tärkeitä ystäviä, osasta on tullut ystäviäni vasta täällä saman katon alla. Kaikista olen äärimmäisen onnellinen ja kiitollinen. Suurin pelkoni tänne muuttaessa oli, että elämäni ihmiset unohtaisivat minut tänne pohjoiseen ja jäisin aivan yksin. Pelkoni osottautui täysin turhaksi, onneksi ❤️

Täällä ollessa olen myös kohdannut uusia ihmisiä ja solminut uusia ystävyyssuhteita. Kylänraitilla kävellessä kukaan ei kävele ohitse, vaan jää juttelemaan, kyselemään kukas uusi ihminen täällä on, mitä täällä tekee ja missä asuu. “Ai sinä asut siinä sen ja sen talossa! Siinä asui ennen sen ja sen niminen ihminen, joka teki sitä ja sitä”, alkaa usein keskustelu kun kerron osoitteeni. Täällä on turha kainostella sen suhteen, mikään ei pysy salassa enkä toisaalta tiedä, miksi pitäisikään. Ihmisiä on vähän, kaikki tuntevat toisensa ja tietävät, missä kukin asuu ja mitä täällä tekee. Mielestäni se luo enemmän turvallisuuden tunnetta kuin usein kaupungissa tuntuvaa vainoharhaisuutta siitä, mitä tuo vieras ihminen mahtaa tehdä osoitetiedoillani. Elokuun alussa sain jopa puhelun paikallislehden toimittajalta, joka halusi haastatella minua, “koska olet uusi paikkakunnalla”. Pienellä kylällä on myös pieni uutiskynnys 😄

En tuntenut yhtään ihmistä koko Lapin alueelta tänne muuttaessani. Täällä ollessani olen kohdannut yllätyksekseni paljon uusia ihmisiä ja solminut uusia ystävyyksiä. Kohtaamiset ovat usein tapahtuneet täysin sattumalta, mutta ovat olleet sitäkin ihanampia. Vaikka nautinkin yksin olemisesta, koen myös erittäin tärkeäksi, että löydän ihmisiä, jotka lähtevät kanssani mustikkaan, jakavat parhaat hillapaikat, kertovat kalastusniksit, lainaavat työkaluja, kipuavat punaposkisina tuntureille ja keskustelevat siitä, minkälaista on olla uusi kylällä.

Ihminen tarvitsee toista ihmistä elämän ilojen ja ihmetysten, surujen ja haasteiden jakamiseen. Ihanaa löytää sellaisia ihmisiä, kiitos teille ❤

Kuva: Onni Kojo
Kuva: Onni Kojo

Rakkaudentäyteistä sunnuntaita kaikille 🤗

♥: Sanna

Hetki tuntureilla

Hetki tuntureilla

En voi uskoa, että sanon näin, mutta olin taas yöllä tunturissa 😄 Yhtäkkiä minusta on kuoriutunut todellinen tunturihullu. Semmoinen, joka katsoo viikon sääennusteen etukäteen ja suunnittelee lähes kaiken vapaa-ajan sen perusteella, koska olisi kauniin kirkas ilta ja yö kiivetä tunturiin.

Olin kovin väsynyt lähtiessäni kotoa ajamaan reilun tunnin matkaa tuntureita kohti. Tällä kertaa viikon sääennuste ei ollut luvannut kirkasta iltaa, mutta lähdin kuitenkin kuin jonkun hullun voiman riivaamana. Ilta oli jo pitkällä, kun pääsin aloittamaan kapuamisen. Tällä kertaa kilometrimäärä huipulle oli pieni, mutta arkiviikon väsymys painoi jaloissa.

Matkan huipulle sain kulkea Papun kanssa kaksin, täyden hiljaisuuden vallitessa. Siitä on tullut yksi niistä asioista, mitä odotan eniten; hiljaisuus, joka on täysin rikkomaton. Tässä vaiheessa vuotta eivät linnutkaan enää laula, yöllä varsinkaan, joten pysähtyneen tunnelman ainoa rikkoja on omien askelieni kaiku korvissa.

Kuten iänikuinen sanonta kuuluu – ei se määränpää, vaan se matka. Allekirjoitan tuon täysin. Niin täysin, että usein en edes kiipeä huipulle asti vain “huiputtamisen” ilosta, vaan jään hyvillä mielin puoliväliinkin vain ihailemaan ympäröivää luontoa ja ainutlaatuista tunturimaisemaa. Tälläkin kerralla matka tunturin kuvetta ylös tarjosi monen tunnin ajaksi silmäniloa, uskomatonta kauneutta ja hiljaisen tunturiyön maagisuutta.

Huipulle pääsiessäni pysähdyin, vedin henkeä ja hihkaisin ääneen kaiken kauneudesta. Maisema levittäytyi horisontista toiseen syvän sinisen eri sävyissä. Tummansiniset tuntureiden siluetit haalenivat kohti taivaanrantaa täydellisessä harmoniassa. Järvenselkä heijasteli yön viimeisiä valonsäteitä vetäen huomion muuten hämärtyvässä yössä puoleensa.

Hiljaisuus oli täydellinen. Tuulikin oli pysähtynyt kuin lepäämään muun ympäristön kanssa odottaen seuraavaa aamua koittavaksi. Unohdin täysin matkan väsymyksen, mitä tapahtuu seuraavana päivänä tai ensi viikolla, aivan kaiken. Jokin maaginen voima saa kaiken ylimääräisen ajatuksissa pysäytettyä, voi olla vain hetkessä. Millään muulla ei ole väliä.

Kokemus on meditaation kaltainen, mutta uskomattoman hienon luonnon kanssa koettu. En tiedä parempaa.

Olin ottanut yöevästä mukaan, nautin niitä lämpimän teekupposen äärellä katsellen joka puolelle levittyvää, rauhallisesti lepäävää maisemaa. Auringonlaskuajan jälkeen koitti askel askeleelta saapuva pimeys. Olin jo unohtanut, että sellainenkin on olemassa. Matka takaisin alas autolle oli ripeä, mutta loppumetrit haparoin jo hyvin hämärällä polulla. Kaukana on jo kuukauden takainen yöttömän yön aurinko, jonka valoon ehdin jo tottua. Odotan silti kovasti saapuvaa syksyä ja seuraan ihmetellen joka päivä muuttuvan luonnon kauneutta.

♥: Sanna

Pallastuntureiden yö

Pallastuntureiden yö

Kun säätiedotus lupasi aamuyöksi kirkastuvaa, sain taas inspiraation lähteä tuntureille yöksi. Tällä kertaa ajattelin tähdätä aamuauringon ensi säteisiin. Yöttömästä yöstä on vain muutama viikko aikaa, päivä lyhenee hyvin nopeasti ja aurinko käy horisontin alapuolella jo viiden tunnin ajan. Enää ei mene kauaakaan, kun se ei jaksa nousta enää ollenkaan. Halusin todistaa edes kerran kesän aikana auringonnousua tunturista käsin.

En ole iltaihminen, saati yöihminen. Yleensä tarvitsen säännöllisen unirytmini toimiakseni, mutta jostain syystä heinäkuiset yöt täällä tuntureiden keskellä saavat unohtamaan kaiken tuon. Jotakin maagista tuntureissa on, joka laittaa ihmisen kapuamaan sinne keskellä yötäkin.

Kello oli reilusti yli puolenyön parkkeeratessani autoni Pallaksen luontokeskuksen pihaan ja aloittaessani taivalluksen kohti keroista korkeinta, Taivaskeroa. Matkalla ei tarvinnut olla yksin, yöllisellä suupalalla olleet porot käyskentelivät polun joka mutkassa eivätkä näyttäneet olevan millänsäkään yöllisestä kulkijasta.

Hieman ennen huippua on pieni, kahden tunturin välinen tasanne, joka avautuu yllättäen ylöspäin nousevan tunturipolun jälkeen. Tasanteelta on aava näkymä Hettaan päin. Maisema oli aamuöisesä usvasta ja ilta-auringon kultaisista jäljistä kuin toisesta maailmasta.

Usvalautat liikkuivat hiljalleen ja äänettömästi vaihtaen maisemaa hyvinkin nopeasti.

Näky oli häkellyttävän kaunis. Kuin olisi katsonut vuoristomaisemaa lentokoneesta käsin tai siirtynyt tuonpuoleiseen. Onneksi tunturin rinteillä laiduntavat porot muistuttivat maallisella olemuksellaan hetken todellisuudesta. En tiedä, olisinko muuten uskonut sitä todeksi.

Huipulle kiivetessä maisema peittyi hetkessä painavaan, kosteaan, hiljaiseen usvaan. Se saapui aivan yllättäen selkäni takaa, jopa aavemaisen yllättäen ja tuntui ensikertalaiselle aluksi jopa hieman pelottavalta kokemukselta peittäen kaiken alleen.

Odottelin auringonnousua ja sumun hälvenemistä kivenkolossa kuin jokin maahinen konsanaan. Olin pukeutunut lämpimästi, mutta en arvannut, että sumun nostattama kaikkialle pääsevä kosteus hiipisi luihin ja ytimiin heinäkuussakin. Yritin välillä ummistaa silmäni, mutta tyydyin vain hytisemään untuvapussin sisällä ja välillä kurkottamaan kohti lämmintä termospulloa hörpätäkseni kuumaa kahvia lämmikkeeksi.

Kolmen jälkeen aamuyöllä auringon punainen valo alkoi haihduttaa kosteat pilvet, jotka vetäytyivät vain muutaman minuutin sisällä yhtä hiljaa ja aavemaisesti kuin tulivatkin kokonaan alas tunturista. Jäljelle jäi henkeäsalpaava maisema.

Auringonnousun jälkeen valo muuttui kirkkaammaksi, kovemmaksi ja “tutummaksi” aamun valoksi. Yöllä kosteutta kerryttäneet pilvet olivat vaipuneet taivaanrannassa piirtyvään horisonttiin ja kevyt tuuli kuivasi nopeasti tunturin lakea hallinneen yökasteen.

Pakkasin sumun kostuttamat tavarani, kampesin itseni ulos lämpimästä makuupussista ja aloitin matkan takaisin alas. Alkumatka tunturin laelta on rakkakivikkoa, jääkauden musertamia kiviä vanhoista vuortenhuipuista. Kiveltä toiselle hypellessä pohdin, oliko juuri astumani lohkare ollut muinaisen vuoren huipulla Mount Everestin korkeudella ennen massiivisten jäälauttojen musertavaa voimaa.

Vasta, kun aurinko nousi, tunsin väsymyksen hiipivän kehoon. Heti rakkakivikon jälkeen maisema aukeaa Pallashotellille, missä tiesin ihmisten vetävän sikeitä unia lämpimien peittojensa tuudittamana. Pohdin, josko tarjolla olisi sattumoisin lämmintä aamupalaa saapuessani alas.

Polku kulki kauniin ja eloisan tunturipuron viertä, josta nappasin tyhjentyneihin juomavarastoihin täytettä. Kirkas vesi pulputti seurallisesti lähes koko matkan alas ja tarjoili kuksantäydeltä virkistystä. Jaksan aina ihmetellä, miten tuntureiden aavoilla ja karuillakin keroilla voi riittää näin paljon kristallinkirkasta lähdevettä.

Huipun karun kivikon jälkeen eloisa ja rehevä puronvieri pursusi elämää: niittykukkia, kosteikkokasveja ja aamuvarhaisella iloisesti keskenään kisaavia tunturilintuja.

Verkkaisen laskeutumistahtini seurauksena tunturinjuurella kello näytti jo aamuseitsemää. Satumaisella tuurilla Pallashotellin aamupalapöytä oli kuin olikin juuri katettu – kello seitsemältä aukesivat ovet ja toivottivat nuutuneen seikkailijan höyryävän kahvikupin ja aamiaisen ääreen. Istuessani ikkunapaikalle aamupuuroineni saapui hotellin työntekijä jutustelemaan tuttavallisesti: “Mistäs kaukaa on matkalainen kulkenut? Bongasimme kulkusi jo tunturin laelta asti, valokuvaamassako olit? Taitaa olla yö mennyt taivaltaessa ja ruoka nyt maittaa”.

Todellakin, ruoka maittoi. Väsymyksestä huolimatta olin onnellisempi kuin pitkään aikaan. Jotain maagista olin saanut kerätyksi tunturissa, jota en osaa oikein sanoin kuvailla.

Ehkä se on sitä tunturihulluutta.

♥: Sanna

Roadtrip Lappiin ja Norjaan lokakuussa: Keski-Suomesta Kilpisjärvelle

Roadtrip Lappiin ja Norjaan lokakuussa: Keski-Suomesta Kilpisjärvelle

Aloitin matkani Keski-Suomesta tavoitteenani päästä Kilpisjärvelle niin pian kuin suinkin. Ensimmäisen yön vietin muutaman ulkomaalaisen rekan vieressä ennen Oulua, seuraavana parkkeerasin liian lähelle huskytarhaa Ylläksen korkeudella (aikamoinen ulvomiskuoro läpi yön), kolmantena yönä uljas ratsuni pääsi levähtämään Kilpisjärven lumipeitteisellä erämaa-alueella.

Matkalla pysähdyin muutaman kymmenen kilometrin välein suu auki ihastuksesta, huokailemaan, hihkumaan ja iloitsemaan upeista näkymistä.

Matkani keskeytyi tienpientareella metsästävän ketunpoikasen takia, keskellä tietä kukkoilevan metson, tunturikoivikossa piileskelleen Lapin pöllön ja juuri jäätyneellä järvellä lähtöä tehneen joutsenparven ihasteluun.

Iltaisin olin niin väsynyt ajamisesta ja kaikesta, mitä olin nähnyt, että kylmässäkin autossa uni tuli heti pään koskettaessa tyynyä.

Ihastelin Pohjois-Suomen tien varren pieniä kyliä ja mietin, että ehkä joskus muutan tänne itsekin. En osaa kuvitella parempaa elämäntapaa kuin asua pohjoisen järven rannalla, tuntureiden välissä, keskellä luontoa.

Kilpisjärvi voisi olla ihana paikka asua. Tuntureita, järvi ja luontoa – ei muuta.

Matkalla olin vain vähän tekemisisissä ihmisten kanssa. Osin tarkoituksellisesti, osin siksi, että pääosin päivät kuluivat yksin autolla ajaen tai luonnossa patikoiden ja kuvaten.

Ennen Kilpisjärveä tien piennarta pitkin käveli mies raskaalta näyttävän rinkan kanssa. Hurautin ensin ohitse lämpimässä autossani lumituiskun alkaessa, mutta pysähdyin kuitenkin hetken päästä ja kysäisin, tarvitseeko hän kyytiä. Autossani oli tilaa kirjaimellisesti vaikka muille jakaa.

Mies – Onni nimeltään – kertoi olevansa patikoimassa Suomea päästä päähän. Hän oli aloittanut kävelytaipaleen kolme kuukautta sitten Hangosta, määränpäänään Jäämeri ja Norjan Tromssa. Sinne oli enää muutaman päivän matka ja siksi kieltäytyi kohteliaasti kutsusta.

Onni kertoi yrittäneensä oikaista tuntureiden yli autiotuvasta löytämistä tarvikkeista itse rakentamillaan lumikengillä (jotka koostuivat pääosin muovipusseista ja rautalangasta), mutta sanoi huomanneensa yrityksen pian toivottomaksi lumen yltäessä puoleen sääreen ja oli siksi päätynyt tarpomaan tien viertä pitkin päivän aikana jo yli 30km.

Tästä oli vielä 20km Kilpisjärvelle ja noin 170km Tromssaan.

Juttelimme hetken, ylistin hänen rohkeaa matkaansa ja toivotin kovasti tsemppiä matkan loppumetreille. Onni kertoi kirjoittavansa blogia matkastaan, sen löytää täältä. Minäkin pääsin osaksi Onnin tarinaa Käsivarren kirjoituksen loppuosiin, kiitos siitä. Onnilla riittää varmasti monenlaisia tarinoita jaettavaksi vielä moniin nuotiohetkiin. Huippua, että on tuollaisia ihmisiä, jotka arvostavat Suomea ja sen luontoa niin paljon, että tekevät tällaisia hurjia tempauksia sen eteen.

Olen nähnyt monta kuvaa sosiaalisessa mediassa Kilpisjärvestä ja Saanasta, mitä kauniimpia ruska- ja lumikuvia, mutta mikään niistä, tai omistani, ei tee kunniaa sille näylle, kun Saanatunturi ensimmäistä kertaa ilmestyy mutkan takaa. Satojen kilometrien tyhjän, aavan erämaamaiseman jälkeen se näyttää yliluonnollisen jylhältä ja majesteettiselta. En ihmettele, että entisaikoina sillä on ollut iso merkitys paikallisten ihmisten henkielämässä. Itsellekin tuli olo, että pitäisi suorittaa jotakin riittejä sen juurella. Ehkä on hyvä, etten semmoisia osaa.

Tähän mennessä olin nukkunut tienvarsien parkkipaikoilla. Autoni lämmitys ei toiminut, ellei se ollut liitettynä sähköverkkoon. Kilpisjärvellä ilta pimeni lumipyryyn ja pakkanen alkoi kiristää otettaan. Vesivarastoni alkoivat olla myös lopussa, joten jonkinlainen leirintämahdollisuus oli tänä yönä tarpeen. Suunnistin kohti Kilpisjärven retkeilykeskusta mielessäni lämmin yö ilman kolmea villavaatekerrosta ja aamulla sisäpuolelta jäätyneitä ikkunoita. Mutta.

Lokakuussa pohjoisessa matkaava saattaa törmätä tähän usein. Matkailukauden ulkopuolella palveluntarjoajat sulkevat ovensa, kun matkailijat palaavat etelään odottamaan talvea, lunta ja laskukautta.

Hetken harmitti, kiukutti ja itketti. Olin jo luopumassa ajatuksesta yöstä lämpimässä autossa ja mahdollisesta suihkusta. Yksin matkaamisessa on se hyvä puoli, että lopulta on vain kerättävä itsensä ja jatkettava.

Muistin nähneeni Kilpisjärven kohdalla kyltin toisestakin majoituspalvelusta. Se oli onneksi auki, tosin sähkötolppapaikkoja ei näin kauden ulkopuolella ollut tarjolla kuin resparakennuksen takapihalla, roskisten vieressä. Kelpaa minulle.

Ei varsinaisesti ihanteellista herätä roskakatoksen vierestä, mutta ainakin maisema sen takana on kohdillaan.

Iltapesun jälkeen hiipiessäni villapaidassa läpi lumipeitteen saaneen pihan, satuin katsomaan taivaalle ja hihkaisin ääneen. Revontulia. Ne tanssivat vihreän ja punaisen sävyissä läpi koko taivaankannen.
Tuntui kuin taivas olisi pistänyt parastaan juuri minulle. Toivottanut minut tervetulleeksi pohjoiseen ja näyttänyt, mihin se pystyy. Hypin tasajalkaa ja tanssin ilosta revontulien alla. 

Katselin revontulia puolisen tuntia. Kun ne hiipuivat taivaanrantaan, esitysvuoroon astui lumipyry, joka tuli yllättäen ja aivan yhtäkkiä. Muutamassa minuutissa tanssijälkeni peittyivät uuden lumen alle. Onneksi pääsin kääriytymään makuupussin suojaan ensimmäistä kertaa lämpimän auton seinien suojiin. 

Minulla ei ollut matkan tavoitteena kiivetä mihinkään, patikoida tiettyä määrää tai nähdä tiettyjä “nähtävyyksiä”. Tavoitteenani oli nauttia matkasta ja luonnosta ja välttää kaikenlaista suorituksen makua, johon olen joskus sortunut.

Mutta Saanatunturi kutsui. Sinne piti päästä.

Matka alkoi parkkipaikalta – kuinkas muutenkaan.

Aamu oli valjennut kirkkaana ja pakastuneena, mutta Saanan kupeilta näki, että lumipyry oli tuloillaan. Viima oli kova ja pureva.

Norjan puolelta oli tulossa lumipyry.

Pitkospuille satanut tuore lumi paljasti, että samaa reittiä oli kyseisenä aamuna kulkenut vain kaksi ihmistä.

Itse matka ei varsinaisesti ollut pitkä, mutta käytin siihen lähes koko valoisan ajan. Kiipeilin kivilohkareilla, poimin pakkasen puremia puolukoita ja istuskelin mättäillä sen aikaa, mitä voimistuva viima purevuudeltaan salli.

Välillä lumipyry peitti näkymät kokonaan ja vain hetken päästä maisema aukesi kirkkaana pitkälle Norjaan asti paljastaen siellä kohoavat vuoret.

Evästaukoa pidin pienessä solassa, tuulelta suojassa.

Ruuhkaa Saanan rinteillä ei ollut. Kesäisin tunturilla kulkee enemmän ihmisiä ja se onkin yksi Suomen suosituimmista tunturivaelluskohteista.

Ne kaksi ihmistiä, joiden jäljet näin pitkospuilla, tulivat pian vastaan matkalla alas. Kertoivat, etteivät kovan viiman takia jaksaneet kiivetä huipulle asti. Ajattelin itsepäisyyttäni, että kiipeän huipulle asti, säässä kuin säässä, mutta lopulta tulin siihen tulokseen, ettei sillä ole mitään väliä.

Lähdin matkalle ilman suorituspaineita, joten iloisin mielin käännyin takaisin juuri ennen huippua. Minulle riitti nämä maisemat ja kokemukset, päämääränäni ei ollut “huiputus”, vaan matkasta nauttiminen.

♥: Sanna