Kevään kuulumisia ilta-auringossa

Kevään kuulumisia ilta-auringossa

Kevät on vihdoin täällä. Vaikkakin erilaisena kuin olen kevääseen tottunut. Toukokuu on ovella, mutta yksikään kasvi ei vielä kuki, perhosia tai muuta pienelämää ei ole nähtävissä. Mutta kevät on tämäkin. Hiljalleen sulava lumihanki, joka kohisee kuumassa päiväauringossa. Vetäytyvä joen jää, joka tummuu päivä päivältä ja näyttää jo surullisen painavalta, vaan vielä sitkeästi pitää pintansa ja kantaa vielä rantojen montakymmensenttisellä jäällään kävelijät ja rohkeimmat kelkkailijatkin.

Kevääseen kuuluu samaan aikaan ei mitään ja kaikkea. Talvi oli raskas, taidan ymmärtää sen vasta nyt, kun valo ja lämpö hiljalleen palaa. Talvessa oli paljon uutta, paljon ihania asioita, uusia ystäviä, vanhoja ystäviä, aktiviteetteja, reissuja, iloisia ja surullisia tapahtumia. Luontoa, musiikkia, rauhaa. Paljon hyvää. Yllätyin siitä, miten kovasti kiinnyin pimeään ja kylmään. Kaamos ja kovat pakkaset tuntuivat ihanilta. Kuin luonnon haasteilta, joista nyt selviytyneenä olen hieman vahvempi ja ehkä astetta enemmän lappilainen. Heh.

Valo on nyt palannut kokonaan. Pimeää on vain pieni hetki keskiyön jälkeen, kohta sekin katoaa ja jäljelle jää vain valloittava auringon kirkkaus. Iltaisin ennen nukkumaanmenoa on jo vedettävä verhot ikkunan eteen. Viimeksi, kun niin olen tehnyt, oli elokuu.

Tuntuu, että kaikki keväässä liikkuu nopeasti. Aika, joka valon myötä tuntuu menettäneen kokonaan merkityksensä, mutta kuitenkin liikkuu eteenpäin. Kesä kolistelee jo ovella, vaikka talvi ei ole vielä antanut periksi. Päiviin etsiytyy välillä turhankin paljon tekemistä, lähes ympärivuorokautinen valo hämää omaa jaksamismittaria. Tuntuu, että päivä jatkuu ikuisesti.

Kesäkuussa pakkaan tavarani ja Papun pakettiautoon ja matkaan ympäri Suomea. Valokuvaan, nautin luonnosta ja menen sinne, minne tuuli kuljettaa vailla sen suurempia suunnitelmia. Projektissa on kuitenkin pieniä mutkia matkassa, sillä pakettiautoni on täysin hajonnut ja kaiken muun keskellä tuottanut suurta päänvaivaa. Kirjoitan pakuprojektistani ja sen etenemisestä vielä erikseen, mutta lyhyesti voin sanoa, että mikään ei ole mennyt niin kuin piti. Se taitaa olla normaalia.

Olen kuitenkin hiljalleen suunnitellut ja rakennellut pakettiautoani reissua varten. Nikkaroinut kalusteita, pohtinut sisustusta, hankkinut oleellisia tavaroita, kuten jääkaapin, hellan ja invertterin. Sisus alkaakin olla kohdillaan. Enää puuttuu itse auto, kun entinen antoi periksi.

Huoh.

Kevätillat, auringon hurmaava valo, lumesta vapautuneet mättäät ja lämpö, jonka turvin ulkona malttaa jo istua hyvän tovin tuovat suurta iloa muun kevättohinan keskelle. Pienet hetket kuunnellen varhaisten peippojen laulua rannan törmällä kultaisessa ilta-auringossa täydentävät energiavarastoja ja luovat suuren onnen tunteen. Onni on näissä pienissä hetkissä.

Kohti aurinkoa ☀️

♥: Sanna

Ilta taivaanvalojen alla

Ilta taivaanvalojen alla

Syyskuu teki eilen juhlallisen esiinmarssin väistyvän kesän tilalle.

Oli myöhäinen ilta. Laitan joka yö etuoven lukkoon viimeisenä ennen kuin siirryn yläkertaan nukkumaan. Avasin oven, seisoin hetken terassilla hengittäen pakastuvaa syysiltaa ja mietin, miten nopeasti illat hämärtyykään. Ensimmäiset tähdet alkoivat juuri täplittää tummansinistä taivasta.

Puiden takaa näkyi valoa. Kaupunkielämään tottuneet aivoni tulkitsivat sen katuvaloksi, sehän on ihan normaalia. Mutta hetkinen, ei meillä täällä ole katuvaloja. Mikä se sitten on? Kurkistin kauemmas metsän taakse ja näin jokeen heijastuvan mitä kirkkaimman, kullan keltaisen kuutamon isompana kuin olen koskaan nähnyt. Se oli juuri noussut metsänrajan yläpuolelle ja heijasteli kuunsiltaansa jokea peittäneeseen sumuverhoon.

Täysin epätodellinen maisema.

Nappasin lähimmän villatakin, köykäiset tossut, kamerani ja juoksin rantaan. Olin niin innoissani, että kompuroin rannan puuportaissa ja kiroilin kömpelyydelleni. Joki oli kuin toisesta maailmasta. Tiedän sanovani niin usein, mutta se kuvaa mielestäni hyvin sitä, mitä näin.

Kuu liikkui nopeasti Kevyt, häilyvä sumuverho kannatteli sen loimotttavaa olemusta horisontin yläpuolella. Pakkanen kiristyi ja tähdet tuikkivat yhä kirkkaammin jo lähes mustalla taivaalla. Pilvet liikkuivat nopeasti kuun ympärillä ja koko taivaankannella. Hetkinen. Vielä hetki sitten taivas oli täysin kirkas, vailla pilvenhaituvaakaan. Ja miksi pilvet liikkuvat noin nopeasti, kadoten välillä ja ikäänkuin kiemurrellen takaisin näkyviin? Ei voi olla totta!

Revontulia. Ensimmäisiä tänä syksynä. Olosuhteet niille oli otolliset; kirkas, mutta pimeä yö, kiristyvä pakkanen ja tyhjä taivaankansi. Ne tanssivat halki taivaankannen kuin eläisivät välillä kadoten haileina taivaanrantaan, välillä ilmestyen kuin tyhjästä takaisin mitä kirkkaimmin värein ja kontrastein. Uskomattoman kaunista.

Olin niin häkellyksissä koko hetken upeudesta, etten osannut tehdä mitään. Seisoin suu auki yksinäni sumuisan joen rannalla tuijottaen ylöspäin niin, että välillä jalat meinasivat pettää tasapainonsa.

Valokuvat menivät sinne päin, en jaksanut tai halunnut keskittyä määräänsä enempää siihen, että saan tallennettua hetken kameraan. Halusin tallentaa sen ensin itseeni. Alan huomata myös, että vanha, harrastelijakamerani ei jaksa ja osaa toimia pimeävalokuvauksessa niin hyvin kuin toivoisin. Jos pohjoisen taivas meinaa tänä talvena esittää lisää valonäytöksiään, saattaa olla uuden kameran hankkimisen paikka.

Sain kuitenkin tallennetua jotakin molempiin ja olen tyytyväinen. Ja äärettömän onnellinen. Ja kiitollinen. En voi uskoa, että olen täällä, asun täällä, pohjoisen taivaan ja revontulien alla. Huhhuh.

♥: Sanna

Hei hei, kesä!

Hei hei, kesä!

On kesän viimeinen päivä. Huomenna alkaa syyskuu ja uusi aika. Syksyn raikas ilma, pakkasyöt ja pimenevät illat puhdistavat ilmaa. Taakse jää kesän lämpö, auringonvalo ja lintujen kuorokonsertit. On enemmän aikaa hiljaisuudelle, rauhoittumiselle. Oivallista aikaa kuunnella sisintään, jos niin haluaa ajatella. Minä ainakin haluan.

Tämä kesä on ollut ainutlaatuinen. Vaikken aio nyt ryhtyä sentimentaaliseksi, kesän aikana on tapahtunut paljon. Muutin koko elämäni monellakin tapaa, kun muutin heinäkuussa vähine tavaroineni keskelle Lapin metsää, pieneen mökkiin kaksin Papun kanssa. Nämä kaksi kesäkuukautta ovat olleet upeat. Valehtelematta niin upeat, että usein mietin, onko tämä tottakaan. Joka aamu herätessäni ja avatessani oven suoraan pohjoisen luontoon ja tähän jokivarteen, en voi kuin olla onnellinen.

Joskus jään miettimään, nautinko varmasti oikeista asioista oikeista syistä. On vaikea luottaa siihen, että kaikki todella tuntuu hyvältä. Pohdin, jos nautin elämästäni täällä, koska…joku järjetön syy tähän kohtaan. Onneksi usein tulen tulokseen, että nautin ja se on tärkeintä. Eräs ystäväni kerran totesi minulle, kun pohdin ääneen vastaavia ajatusryppäitäni, että tunne toimii palautteena. Kun joku asia tuntuu hyvältä, se usein myös on niin. Jäljelle jää vain se, että siihen tunteeseen pitää luottaa.

Pyörittelen ajatuksia päässäni usein aivan liikaa, mutta yritän opetella niistä pois ja nauttia hetkestä. Täällä ollessa se on onneksi helpompaa kuin kaupungissa. Jostain syystä kaupungissa tunsin paineita tehdä asioita, joita en oikeasti halunnut tehdä. Omistaa asioita, joita en oikeasti halunnut omistaa. Olla ihmisten kanssa, joiden kanssa en oikeasti halunnut olla. Koko oma maailma, omat tarpeet ja halut hukkuivat johonkin sen hälyn keskelle ja usein unohdin kokonaan, kuka olin tai mitä halusin.

Täällä, kaiken luonnon, hiljaisuuden ja tyhjyyden, mutta kuitenkin rikkauden ja uskomattoman monimuotoisuuden keskellä ne asiat ovat kuin itsestäänselviä. Niille on tilaa ja aikaa. Kukaan tai mikään ei kyseenalaista sitä. En edes minä itse. Se turha, mikä teki oloni ennen onnettomaksi, jäi johonkin sinne 1000km varrelle, jonka tänne kuljin. Kaus piti tulla, mutta jokainen kilometri on ollut sen arvoista.

Muutama viikko sitten, kun kesäkukat jaksoivat vielä kukoistaa ilta-auringossa, kahlasin kumisaappailla tyhjää, mutta rehevää joenvartta ja kuvasin kesän viimeistä kukkaloistoa. Noissa hetkissä ei voi tuntea minkäänlaisia paineita siitä, minkälainen pitäisi olla, millä lailla asua tai mitä omistaa. Voi vain ihastella mitä upeampia yksityiskohtia, värejä, muotoja, kontrasteja ja sitä lajikirjoa, mitä niinkin pienellä maapalasella voi olla. Mitä lähemmäksi menee, sitä ihmeellisemmäksi yksityiskohdat käyvät. Kaikki muu unohtuu. Se on upea tunne.

Aivan ihanaa alkavaa syksyä sinne, missä ikinä oletkin. Nautitaan joka hetkestä ihan semmoisena kuin se on, sen enempää miettimättä.

♥: Sanna

Ahti suo antejaan

Ahti suo antejaan

Näin alkaa elämäni kalastajana. Se tuskin alkaa tai jatkuu kovin vakavasti ottaen, mutta olen hankkinut elämäni ensimmäisen kalastusvälineen; katiskan.

Jotta kaikki ei sujuisi liian hyvin, ostin halvimman mallin, joka osoittautui itsekasattavaksi malliksi. Paikallisessa puodissa oli kaksi vaihtoehtoa, valitsemani 13 euron katiska ja valmiiksi kasattu reilu 90 euron malli. Valinta oli sillä selvä – opetelkaamme kasaamaan katiska.

Nostin osat jo reilu viikko sitten paketistaan terassille. Nopeasti kävi ilmi, että kasaaminen ei olekaan nopea iltapuhde, joksi sen naiivisti ajattelin, vaan vaati asianmukaisia työkaluja ja rautalanganompelutaitoa. Työkalut piti käydä lainaamassa naapurilta, en omistanut keittiösaksia vahvempia leikkureita ja niillä ei yrityksistä huolimatta vaadittu rautalanka katkennut.

Onneksi meillä on nykyään lähes kaikki maailman tieto käsissämme! Kuinka kiitollinen siitä usein olenkaan. YouTubesta löytyy ohjeet myös katiskan kasaamiseen.

Ohjevideoissa neuvottiin kiinnittämään kasattavat osat roikkumaan. Ohjeistajilla oli prameat, katosta roikkuvat rautakoukkusysteemit (kenen kotoa löytyy katosta ketjun päässä roikkuva rautakoukku? 🧐), mutta jouduin kehittämään omani tavaroilla, joita oli tarjolla. Pyykkinarun, haravan ja terassin kaiteen avulla sain nostettua katiskan ylös maasta niin, että pääsin aloittamaan.

Osat “ommeltiin” yhteen rautalangalla kieputtaen. Ohjeessa sanottiin, että vähempikin riittää, mutta käsityöläisenä haluan tehdä asiat kunnolla. Ajattelin, että vaikkakaan katiskani ei ollut kovin kallis, haluaisin sen kestävän hyvän tovin, ettei heti tarvitse ostaa uutta. Ainakaan kestävyys ei ole kiinni omista kokoamistaidoistani tai viitsimyksestäni.

Kolmatta tuntia kieputin lankaa ympäri katiskaa sisältä ja ulkoa, mutta lopputulos oli suhteellisen moitteeton.

En ole ennen kalastanut katiskan avulla. Soitin tädilleni, jonka mies on ammattikalastaja ja joka itse osaa laittaa kalasta kaikenlaisia herkkuja sekä säilöä niitä eri keinoin. Sain muutaman hyvän neuvon paikan valitsemisessa ja kalojen narraamisessa. Opin esimerkiksi, että katiskan metallinen hohde houkuttaa kaloja, mutta sen päälle kannattaa asetella muutama puunoksa, jotta kalat kokevat sen suojapaikakseen ja hakeutuvat sen lähettyville.

Ammattiohjeiden turvin asettelin illansuussa uuden kalastusvälineeni puun oksilla verhottuna aivan joen rantaan, muun rantakasvillisuuden suojiin.

Muutamana ensimmäisenä iltana pyydys oli tyhjä. Asettelin katiskan aina uudelleen eri päin kuin aiemmin ja vaihdoin hieman sen paikkaa. Asumatonta rantaviivaa kotini kohdalla on reilusti, joten otollisia paikkoja on onneksi tarjolla.

Kolmantena iltana pyydys oli painava – olin saanut saalista. Kaunis, terve ja ainakin omiin silmiini isohko hauki, josta riittää syötävää muutamaksi päiväksi.

Ihailin hauen kiiltävää pintakuviointia. En ihmettele, että kalannahka on joskus ollut käyttötavarana laukuissa, pussukoissa ja muissa säilyttimissä. Tiedän edelleenkin niin tehtävän, toki vähenevissä määrin ja se on harmi.

Olin kiitollinen saamastani saalista. Voin ostaa kalaa aina kaupastakin, mutta itse kalastaen tiedän tismalleen, mistä kala on tullut, miten se on kuollut ja kenen käsien kautta lautaselleni päätynyt. Omassa maailmassani ajattelen, että niin sen kuuluisikin mennä. Haaveilen tulevaisuudesta, jossa tällainen olisi mahdollista yhä suuremmassa mittakaavassa. Tällä hetkellä olen vielä kaukana tuosta haavekuvasta, mutta pienin askelin kaikki on aloitettava. Olen taas ainakin muutaman pienen askeleen lähempänä.

Ihanaa loppuviikkoa! 🌼

♥: Sanna

Sadepäiviä

Ensimmäinen viikko pohjoisen taivaan alla on mennyt pääosin sateen kanssa. Ja hyttysten. Aika kuluu hitaahkosti elokuvia katsellen ja sadekuurojen välillä ulkona oleillen.

Näin kylällä miehen, joka lenkkeili huiskien samalla sääskiä itsestään koivunoksalla. Otin heti keinon testiin: toimii, mutta ei ole pomminvarma. Sääsket voittavat silti.

Kun sade usein illan suussa lakkaa, lähden ulos tutkimaan lähimetsää. Kuulin, että kyläläiset ovat aikoinaan saaneet valita, haluavatko kylälle katuvalot vai valaistun ladun. Parinsadan metrin päässä kotoani alkaa hieno, valaistu latu- ja polkuverkosto. Fiksuja kyläläisiä, sanoisin.

Heti ensimmäisenä iltana kaivoin muuttokasseista villapaidat, lapaset ja villasukat. Lämpömittari nousee päivisin usein korkeimmillaankymmenen asteen tienoille, joinakin päivinä viidentoista korville. Silti kesä on koreimmillaan, kasvit kukissaan ja marjat valmiina kypsymään. Radiossa kerrottiin runsaiden sateisen lupaavan ennätysmarjasatoa. En malttaisi odottaa!

Illalla, kun sade lakkaa, istun usein hetken Tornionjoen rannassa. Rehellisesti sanottuna istumista ei kestä kovin kauaa valtavan hyttysmäärän takia. Valokuvaamiseenkin olen joutunut kehittämään uudenlaisen ripeän vaihteen, hyttyset kun iskevät heti kun jokin ruuminosa pysähtyy paikoilleen.

Joki muuttaa muotoaan joka ilta. Se saattaa olla tummien sadepilvien verhoama, pinta rikottuna runsaan sadekuuron myötä tai peilityyni puolen yön aikaan. Kamerani on nyt jo täynnä joen eri hetkistä napattuja valokuvia. Saa nähdä, kuinka monta niitä kertyykään tässä rannalla asuessa.

Jatkan lomailuani lähinnä sisällä elokuvia katsellessa ja neuloessa. Olen odottanut iltaa, jolloin taivas selkiytyisi ja pääsisin tunturiin ihailemaan yöttömän yön aurinkoa ennen kuin se tämän kuun puolivälissä loppuu taas tältä vuodelta. Tänään on luvattu aurinkoista iltaa. Taidan siis valmistautua tunturiin lähtöön. Palaan asiaan myöhemmin, miten käy!

♥: Sanna

Muutto Lappiin

Muutto Lappiin

Hei ystävät, minä muutin eilen Lappiin! ❤️

Hullua. Olen edelleen hieman hämmentynyt enkä ole tainnut sisäistää asiaa ihan vielä. Lähdin ajamaan eilen Tampereelta aamulla neljän jälkeen. Oli mitä kaunein aamu, aurinko oli juuri noussut, radiossa soi Yle Radio Suomen – lempiradiokanavani – aamuvarhaisohjelmat. Auto oli pakattu edellisenä iltana täyteen, Papu matkusti etupenkillä omalla viltillään, termari oli täynnä kahvia.

Söin aamupalan jossakin päin Pohjanmaata tienpielessä, nukuin päiväunet Kemin korkeudella sateen ropistessa auton kattoon ja pysähdyin lounaalle huoltoasemalla hieman ennen Tornoiota. Muuten porhalsin iki-innoissani kohti uutta kotipaikkakuntaani Kolaria.

Pysähdyin Tornionjoen varteen samalle paikalle, jolle pysähdyin viime vuonna matkallani pohjoiseen. Tällä kertaa mukanani Papu ja muuttokuorma. Tuntuu, että viime kerrasta olisi aikaa ikuisuus, mutta todellisuudessa siitä on vain kahdeksan kuukautta.

Aamulla saapui muuttokuormani. Päädyin pyytämään muuttofirmaa toimittamaan tavarani, laskeskelin, että isomman auton ja polttoaineiden vuokrauksen jälkeen olisin luultavasti joutunut maksamaan saman summan muutin sitten tavarani itse tai en. Muuttofirma oli Kuljetus Oy Pohjantie (ei kannata nettisivun ulkonäön hämätä, olivat ammattitaitoisia ja huipputyyppejä) enkä olisi voinut olla tyytyväisempi siihen, että joku muu kantoi tavarani autoon, ajoi ne tänne ja purki kanssani. Sain myös erinomaista palvelua, kun murehdin, säilyvätkö musiikki- ja valokuvausvälineeni muuttokuorman seassa ehjinä tänne asti. Säilyivät ne.

Illalla kävin vielä kylällä kaupassa. Kiersin kyläraitin kautta ja meinasin huomaamattani ajaa Ruotsin puolelle. Raja on tässä aivan liki. Vuokranantajat kertoivat käyvänsä Ruotsissa silloin tällöin ruokakaupassa, ihan vain vaihteen vuoksi. Pitänee kokeilla itsekin jahka sairastelutilanne rajan sillä puolen hieman hellittää.

Ostin kaupasta aamukahvin kanssa luettavaksi Lapin Kansa -lehden. Ihan vain, että varmasti vielä aamullakin muistan olevani todellakin nyt lappilainen.

Eilinen ja tämä päivä on mennyt lähes kokonaan sisätiloissa tavaroita purkaessa ja järjestellessä. Muutin talviasuttavaan mökkiin, joka oli valmiiksi kalustetttu. Omaisuuteni karsimisen myötä on vain positiivista, että täältä löytyy valmiina sohvat, pöydät ja muut tarpeelliset. Halusin kuitenkin mukaan myös oman kodin tuntua, joten käytin aamupäivän tyhjentämällä muun muassa keittiöstä mökkiin kuuluvat astiat ja muut keittiövälineet varastoon ja laittamalla omani paikoilleen.

Puoli tupaa on vielä täynnä purkamattomia laatikoita ja epämääräisiä säkkejä, mutta jotakuinkin voin jo tuntea olevani kotona.

Tavarat, joille en vielä keksinyt paikkaa, sijoitin terassille.
Papu ei välitä kaaoksesta, kunhan nukkumapaikka on mahdollisimman pehmeä.

Eilisestä asti on satanut vettä taivaan täydeltä. Se ja hyttysten valtava armeija tuntuivat eilen kuin vihamiehiseltä tervetuliaiskompanialta. Nyt illansuussa hengähtäessäni ensimmäistä kertaa koko päivänä, huomasin, että ulkona paistaakin aurinko. Mökkini sijaitsee aivan Tornionjoen rannalla, vain muutaman askeleen päässä rantaviivasta (jota muuten en tiennyt ennen kuin eilen kurvasin autolla pihaan!!!). Olen jo nyt aivan haltioissani siitä, että näen joen olohuoneeni ikkunasta. Pääsen uimaan suoraan omalta pihaltani, ehkä innostun jopa kalastamaan. En malta odottaa, että pääsen seuraamaan joen ja sitä ympäröivän luonnon muuttumista vuodenaikojen mukaan. Tästä maisemasta näette vielä lukuisia kuvia!

Minun ja Papun taidonnäyte hyttysten torjuntaan 😀

Huomenna jatkan tavaroiden järjestelyä koko päivän, on luvattu sadetta, joten se ei haittaa. Ensi viikolla aion jo lähteä kylää kauemmaksi tutustumaan alueeseen. Ylläskin on niin sanotusti kivenheiton päässä, iiks!

Ihanaa olla täällä!

♥: Sanna