Lokakuinen Kevon luonnonpuisto

Lokakuinen Kevon luonnonpuisto

Viime vuoden pohjoisen road tripin jalanjäljillä pakkasin alkuviikosta autoni makuuhuoneeksi muutettuun takatilaan retkitavarat, koiran ja kameratarvikkeet ja käänsin ratin kohti pohjoista.

Vaikka asunkin pohjoisessa, on pitkää maatamme tästä jäljellä vielä reilu 400km ennen kuin pohjoisen raja tulee vastaan. Toisaalta, jos etelästä päin katsoo, 400km ei ole näillä leveyspiireillä matka eikä mikhään, kuten täällä päin sanotaan.

Erämaita halkovat tiet ovat usein pitkiä ja päällystämättömiä.

Halusin sisällyttää muuten hyvin suunnittelemattomaan ja epämääräiseen reissuuni jonkinlaisen vaelluksen. Koska mukanani kulkee reilu 10-vuotias Papu, jolla on joskus ollut polviongelmia, kovin pitkää matkaa en uskaltanut lähteä kulkemaan. Yhden hengen tavarat rinkassa painavat tarpeeksi ilman seitsemän kilon lisäpainoa, jonka sinne joutuisi laittamaan, jos jotakin kävisi. Niinkin on joskus vaellettu.

Kevon luonnonpuisto osottautui sopivaksi välietapiksi matkalla hetken mielijohteesta keksimääni matkan päätepisteeseen Utsjokeen. Illan hämärissä, ajettuani satoja kilometrejä valaisemattomia ja päällystämättömiä teitä halki erämaan parkkeerasin autoni pakkasessa kirkastuvan tähtitaivaan alle Kevon luonnonpuiston parkkipaikalle. Iltatoimien jälkeen kääriydyin teekupposen ja Papun viereen untuvamakuupussin lämpöön auton ikkunoiden kerätessä pakkasen kiristymisen myötä kuurankukkasia koristuksekseen.

Aamu valkeni vasta yhdeksän maissa. Kuulas aurinko nousi hitaan raukeasti pakkasaamussa erämaan ylle hädin tuskin enää lämmittämämään yön aikana huurtunutta maisemaa. Retkikeittimellä kohmeisin sormin valmistettu aamupala nautittiin kelmeän auringon valossa auton peräkontista tehdyllä terassilla.

Päivästä tuli kaunis, kirkas ja aurinkoinen. Kevon luonnonpuiston retkipolku halkoo ensin Paistunturin erämaan tunturikoivikkoa ennen kuin se nousee kahden järven ympäröimän harjun päälle. Alueella on helppo kulkea. Sulan maan aikaan retkeillä saa vain yhdellä ainoalla polulla, joka ei juuri haaraudu matkan varrella.

Harjun kumpuileva maasto tarjoaa uskomattoman kauniit maisemat erämaan tunturinlakiin ja järvien kirkkaisiin vesiin. On upea tunne nähdä horisontin lumihuippuisille keroille, erämaan lähes koskemattomiin ulottuvuuksiin, joissa ainoastaa porot ja satunnaiset paikalliset kulkevat. Pohdin, kuinka luksusta tällainen luonto nykymaailmassa onkaan. On etuoikeutettua nähdä ja kokea luonnonvoimien hallitsemaa maisemaa, jossa ihmisen rooli on lähes olematon.

Päivämatkani päättyi 12km jälkeen Ruktajärven autiotuvalle jo iltapäivällä, auringon vasta aloittaessa matkaa takaisin tunturien taakse. Hetken mielessäni kävi ajatus, mitä tekemistä keksisin koko loppupäiväksi. Kello näytti vasta kolmea. Minulla ei ollut mukanani kirjaa, ei kirjoitusvälineitä, internet- tai puhelinverkkoyhteyttä erämaassa ei ole enkä niitä sellaisissa puitteissa kaipaakaan. Myöhemmin naurahdin ajatukselleni, sillä sen enempää en ehtinyt tekemisen puutetta murehtiakaan. Puiden tekemisen, tuvan lämmittämisen, ruoan valmistamisen, makuupaikan valmistelun ja tavaroiden huoltamisen jälkeen aurinko oli jo painunut mailleen. Illaksi tupaan tuli kolme muuta retkeilijää, joiden kanssa vaihdoimme vaellus- ja elämänkokemuksia kynttilän ja otsalampun valossa.

Ennen illan pimeyttä kävin vielä reippaasti kulkevan Papun kanssa kävelemässä muutaman kilometrin iltalenkin luonnonpuiston puolella, joka alkaa vasta autiotuvan jälkeen. Luonnonpuisto alueena on Suomen luontokohteista tarkimmin suojeltuja ja siellä on tiukat säännöt, joihin pitää aina tutustua etukäteen. Kevon luonnonpuiston reitit ja ohjeet löytyy esimerkiksi Luontoon.fi -sivustolta. Samalta sivustolta löytyy myös kansallispuistojen ja monein muiden retkeilyalueiden samaiset tiedot. Luonnonpuistoissa ei päde jokamiehenoikeudet ja esimerkiksi marjojen ja sienien kerääminen on paikallisia asukkaita lukuunottamatta kiellettyä.

Aamulla hyvin nukutun yön ja retkillä aina niin verkkaisen aamupalan jälkeen matka kääntyi samaa polkua takaisin kohti parkkipaikalle jättämääni autokotiani. Olin tarkistanut, että päiväksi luvattu lumisade alkaisi vasta iltapäivällä ja ripeällä kävelyvauhdilla ehtisin sen alta pois. Tuvassa kanssani yötä olleet naiset kertoivat kuitenkin lumisateen alkavan jo varsin pian. Noustuani ensimmäisen harjun laelle tuntureiden rinteillä näkyikin vauhdilla lähestyvä lumisade, joka alkoi vain hetkeä myöhemmin.

Pohjoisessa sää muuttuu nopeasti. Puolessa tunnissa herkän haavoittuvainen ja suloisen pehmeänä maahan putoama lumi muuttui oikein olan takaa puhaltavaksi lumimyrskyksi, joka peitti alleen kaikki harmaan ja sinisen sävyt, jotka aiemmin hallitsivat tunturimaisemaa. Talvi saapui hetkessä.

Märistä vaatteista, liian heppoisista kengistä (vaelluskengistäni putosi ensimmäisenä päivänä pohja, varakenkinä mukana oli kaupunkikäyttöön tarkoitetut nahkavarsikengät) ja kasvoille puhaltavasta pakkasviimasta huolimatta olin onneni kukkuloilla. Mietin usein luonnossa kaiken muun maailman ulottumattomissa ollessani, miten koko muu maailma voisi siinä hetkessä muuttua, mullistua, kääntyä päälaelleen, mutta minä olisin siitä autuaan tietämätön. Millään muulla ei ole väliä kuin sillä hetkellä. Ei ole mitään virikkeitä, ei muita ihmisiä, ei murheita eikä alituisia ajatuksia menneisyydestä tai tulevaisuudesta. On täysi vapauden tunne, tunne siitä, että on läsnä.

Kun kulkee vain ajatustensa kanssa viisi tuntia päivässä, on pakko kohdata ne. Siinä ajassa ajatuksia ehtii tulla paljon ja niiden kanssa ehtii olla, niitä on kuunneltava ja ne on prosessoitava. Ei ole pakokeinoa. Ei voi ottaa puhelinta käteen, syöttää itselle ulkopuolisia virikkeitä ja työntää tuntemukset sivualalle.

Jokaisen kannattaisi kokea tällainen luonnossa kulkeminen ja kohdata itsensä edes joskus. Olemme sen itsellemme velkaa. Se tekee hyvää, mielelle ja ruumiille.

Kokeile vaikka.

Lämpimiä halauksia ja ihanaa alkanutta talvea, täällä se alkoi tänään!

♥: Sanna

Yö ulkona talvella: Etelä-Konneveden kansallispuisto

Yö ulkona talvella: Etelä-Konneveden kansallispuisto

Viime viikonloppu oli kiireisin pikkujoulujen juhlistamisviikonloppu. Siitä – ja muistakin – syistä lähdin viikonlopuksi Etelä-Konneveden kansallispuistoon ystäväni Emman kanssa.

Retkeily on tuttua puuhaa, mutta talvella yön yli retkeily ei niinkään. Tämä oli ensimmäinen kerta. Jännitin, miten selviän yön yli ja pakkasin varmuuden vuoksi kaikki omistamani retkeilytarvikkeet mukaan. Sääennuste lupasi lumisadetta ja muutamaa pakkasastetta. Uskoin vakaasti selviämismahdollisuuksiini.

Rinkka oli tupaten täynnä, mutta pikkujouluretkelle oli mahdutettava mukaan joulutunnelmaa tuomaan asianmukaiset eväät. Kaikki niistä ei enää mahtuneet rinkkaan, joten glögi sai luvan kulkea ulkopuolella.

Etelä-Konneveden kansallispuistossa talvella.
Etelä-Konneveden kansallispuistossa on 1970-luvulla rakennettu metsämiehen mökki, jonka sisälle ylettyy kurkistamaan. Mökissä aika on pysähtynyt elämään 50 vuotta sitten ja se toimii pienenä luontomuseona.

Kansallispuiston parkkipaikka oli tyhjä. Tuore, puhdas lumikerros kertoi hyvin nopeasti, ettei polulla ollut kulkenut ketään luultavasti muutamaan päivään. Saimme raivata omat polkumme ja puuskuttaa kansallipuiston kivisillä rinteillä.

Etelä-Konneveden kansallispuistossa talvella. Polut olivat lumen peitossa, ei muita ihmisiä.

Sitä ihan unohtaa, miten paljon metsä kätkee elämää ja touhua sisäänsä. Sitä, jota me harvoin pääsemme todistamaan. Yksinäinenkin retkeilijä on yllättävän kovaääninen askelineen ja kantamuksineen lumen hiljentämässä metsässä. Vastasatanut lumikerros mahdollistaa pienen kurkistuksen meille ihmisille saavuttamattomaan maailmaan.

Tasaisin väliajoin polulla edessämme kulki pienten tassujen jättämät jäljet. Seurasimme tassujen omistajan touhuja jälkien perusteella pitkän matkaa ja koitimme selvittää jälkien jättäjän puuhia. Kiireinen pikku kaveri ainakin vaikutti olleen. Jälkikäteen selvitin eläimen luultavasti olleen kärppä tai näätä, me kutsuimme sitä Ystäväksi.

Emme olleet nähneet Emman kanssa yli puoleen vuoteen. Oli paljon asiaa, mistä keskustella. Metsä ja ystävä on mitä parasta arjen terapiaa ja puhuimmekin koko kolmisen tuntia kestäneen menomatkan yhtä mittaa – niin ahkerasti, että kävelimme polun risteyksen ohi ja jouduimme palaamaan hyvän matkaa, että pääsimme takaisin reitillemme.

Suunnitelmamme oli kävellä Kolmen vuoren vaellus, yhteensä 14km. Painava ja upottava lumi sekä rinkassa ylimääräisenä painona tuntuvat glögit ja torttuainekset väsyttivät meidät kuitenkin ennen aikojaan. Illan hämärtyessä ja lumen lisääntyessä päätimme suorituspaineitta yksissä tuumin lyhentää lenkkiä ja kävellä suoraan suunnittelemaamme yöpaikkaan, Enonrantaan.

Enonrannassa ei ollut ollut muita hetkeen, saimme olla rauhassa. Tavan mukaan edellinen kävijä oli jättänyt laavun siistiin kuntoon ja pilkkonut puukasan valmiiksi. Tiesimme tarvitsemamme kuitenkin aimo kasan puita pitkää iltaa valaisemaan, joten ensi töikseen oli ruvettava puuhommiin. Päivä ehti painua mailleen ennen urakkamme loppua ja työtämme valaisi vain otsalamppujen kapea kajo.

Etelä-Konneveden kansallispuistossa talvella. Polttopuut pitää tehdä itse pitkistä puurangoista.

Ilta pimeni rauhassa omia aikojaan, kellonajalla kun ei metsässä ole väliä. Tuli piti meille seuraa, glögin ja iltapalan valmistamisessa oli tarpeeksi viihdykettä. Lounas venyi iltaan asti ja sitä rikastutti piparit ja nuotiolla valmistetut joulutortut. Pikkujoulutunnelmaa loi rinkan viimeisiin tyhjiin koloihin tungetut kynttilät.

Etelä-Konneveden kansallispuistossa talvella. Kynttilät tuovat tunnelmaa ja glögi lämmittää Enonrannan laavussa.
Etelä-Konneveden kansallispuistossa talvella. Kynttilät tuovat tunnelmaa ja glögi lämmittää Enonrannan laavussa.

Tiesitkö, että joulutorttuja voi valmistaa nuotiolla? Minä en. Kauneudesta paistamiamme luomuksia ei voinut kehua, mutta kyllä ne joulun tuntua toivat. Elävän tulen tuoma savuaromi oli mielenkiintoinen lisäys perinteiseen makuelämykseen, mutta yksikään torttu ei jäänyt syömättä.

Joulutorttuja nuotiolla valmistaen.

Tuhdin lounasiltapalan jälkeen iski väsymys. En uskaltanut katsoa kelloa, tiesin sen olevan vielä kovin vähän. Pimeys ilman kelloon katsomista huijaa aivoja luulemaan, että on nukkumaanmenoaika, vaikka ilta olisi vielä nuori.

Otsalamppujen ohuissa valokeiloissa pystytimme majoitteemme pimeän metsän reunaan, minä riippumaton ja Emma teltan. Istuimme vielä hetken nuotion hiipuvassa valossa. Juttelu hiljeni väsymyksen tieltä.

Etelä-Konneveden kansallispuistossa talvella. Kynttilät tuovat tunnelmaa ja glögi lämmittää Enonrannan laavussa.

Lopulta luovutimme ja kääriydyimme villavaatteissa makuupussien suojiin pienen iltajumpan jälkeen. Talvella ulkona nukuttaessa on tärkeää, että keho on lämmin nukkumaan mennessä, muuten se ei välttämättä jaksa pitää itseään yön yli lämpimänä.

Uteliaisuuteni voitti – vilkaisin pikaisesti kännykän kelloa. Se näytti iltakahdeksaa. Sillä ei ihanasti ollut mitään väliä.


Heräsin yöllä, kun lumi rapisi hiljaa riippumattoni tarpin pintaan. Myönnettäköön, että havahduin muutaman kerran myös siihen, kun olin kiemurrellut itseni ulos kahden makuupussin ja kahden makuualustan kombostani ja palelin. Kaivauduttuani uudelleen untuvien lämpimään suojaan en saanut heti unta. Tovin verran vain tuijotin tarpin sisäpintaa ja kuuntelin lumen rapinaa. Ei ollut mitään tekemistä, ei mitään virikkeitä. Ajatukset saivat hetken kulkea täysin omalla painollaan. Harvinaisia hetkiä, joita ei arjessa usein kohtaa, mutta jotka olisivat niin tärkeitä.

Heräsin aamun valkeuteen – tai harmauteen. Kello näytti puolta yhdeksää. Emma nukkui vielä. Illasta jäi vielä sen verran puita jäljelle, että niillä lämmitti kahvi- ja puurovedet. Aamupala nuotiolla on vertaansa vailla, etenkin talvella, vaikka se oman aikansa ottaakin.

Etelä-Konneveden kansallispuistossa talvella. Kynttilät tuovat tunnelmaa ja glögi lämmittää Enonrannan laavussa.

Päivä valkeni täyteen valoonsa aamupalan aikana. Majoitteet saimme purkaa ja pakata jo täydessä valossa, mikä ei joulukuun puolessa välissä ole kovin kirkas. Otsalamppu oli edelleen tarpeen laavun sisällä, päivänvalosta huolimatta.

Yöllinen lumisade oli kuorruttanut puut valkoisiksi. Järvi oli yhä jäätön, mutta niin kylmä, että se odotti vain yhtä reipasta pakkaspäivää jähmettyäkseen paikoilleen. Maisemasta oli kadonnut värit, jäljellä vain harmaan sinipainnotteisia sävyjä.

Etelä-Konneveden kansallispuistossa talvella. Enonrannassa satoi yöllä lunta.
Etelä-Konneveden kansallispuistossa talvella. Enonrannassa satoi yöllä lunta.

Lumi oli peittänyt myös edellisiltaiset jälkemme ja polku oli taas kadonnut valkeaan kinokseen. Kahdesta silmäparista huolimatta polkumerkkejä oli välillä vaikea löytää puihin takertuneen kostean lumen takia.

Etelä-Konneveden kansallispuistossa talvella. Lumi oli peittänyt polun jäljet. Puihin merkityistä merkeistä oli vaikea saada selvää, kun lumi oli peittänyt niitäkin.

Matkasimme saman reitin takaisin, edellispäivän hankikävely tuntui vielä jalkojen lihaksissa eikä meistä kumpikaan ollut lähtenyt reissulle kilometrimäärätavoitteella. Vaikka usein matka takaisin päin on nopeampi, otimme oman aikamme. Ei ollut kiire pois.

Pydähdyimme viiden kilometrin matkalla luvattoman monta kertaa vain nauttimaan maisemasta tai tutkailemaan metsän elävien jälkiä. Emme kohdanneet muita koko kansallispuiston alueella. Se oli juuri, mitä tarvitsimme ja halusimme pikkujouluilta. Metsän rauhaa ja ystävän seuraa.

Kotiin päästessä olin väsynyt, mutta levollinen. Raskaasta tarpomisesta ja kevyistä yöunista huolimatta retki antoi enemmän kuin otti.

Kiitos Etelä-Konneveden kansallispuisto.

Etelä-Konneveden kansallispuistossa talvella. Maisema lumen peitossa, ei näkynyt pitkälle.

♥: Sanna