Tavallisuuden taikaa

Tavallisuuden taikaa

Syysviikot on olleet ihania, joskin roisin rumia. Vettä sataa, joen pinta nousee kesän ennätysmatalista mitoista takaisin normaaliksi. Kylmyydestä ei toistaiseksi ole tietoa, pilvisateinen sää pitää ilman lämpimänä eikä talvi tunnu vielä tulevan. Aika tasapainoilee uusien työjärjestelyiden ja rakkaiden ihmisten kanssa ja yrittää jakaa sitä kaikille ja kaikelle tarpeeksi. Kiire ei ole vielä vieraillut täällä, mutta kolkuttaa jo välillä ovea. Sitä yritän välttää viimeiseen asti, se ei ole tervetullut vieras muuten avointen ovien mökissäni.


Istuin aamusta joen rannalla. Satoi hieman, pisaroi pieniä hitusia, muuten oli kirkasta. Istuin ja tuijotin tyhjyyteen. Pitkästä aikaa ei ollut mitään tekemistä kotona, ei ketään kahvilla tai jutusteluseurana. Olin yksin utuisen aamun kanssa.

Se tuntui todella hyvältä.

Etelävirtaan päin joen mutka kehitteli utua ylleen. Ensin vain vähän, juuri ja juuri silmillä havaittavasti. Vastarannan vesilinnut lipuivat udun ja veden välissä kuin tuonen virrassa. Hipihiljaa kuin yhteisestä sopimuksesta.

Utu keräsi voimia tovin mutkan kaarteessa ennen kuin uskalsi yltää rannan puihin. Sinne se ujutti lonkeronsa kuin merivesi nousuveden aikaan. Rannan koivikot hukkuivat hienoon sumuhuntuun. Utu jatkoi matkaansa kohti, se innostui löytäessään lisävoimia metsän kätköistä ja lipui pitkin joen pintaa hipihiljaa.

Hetkessä se ohitti minut, peitti vastarannan koivikon näkyvistä jatkaen välinpitämättömästi matkaansa joen seuraavaan mutkaan. Ehkä siellä istui seuraava ihminen katselemassa tätä luonnon näytöstä.

Tavallisesta aamusta löytyy taikaa, kun hetkeksi pysähtyy ja ihmettelee.

♥ Halauksin, Sanna

Joutsenten aika ja elämäntunne

Joutsenten aika ja elämäntunne

Joutsenet, jotka viime syksynäkin valtasivat joenrantani ja jättivät jälkeensä vitivalkoisia, virrassa lipuvia höyheniä ennen muuttoaan etelään ovat taas täällä. Niiden laulu kaikuu vastarannan oranssina hehkuvista puista ja kiirii tyynen joenpinnan yli sisälle mökkiini asti. Iltaisin, kun makaan jo sängyssä, kuulen niiden huutelun ja voimakkaiden siipien läiskeen veden pinnalla. Naapuri kertoi jo hermostuneensa niiden kovaan huuteluun ja tilkinneensä kaikki raot talostaan, jotta saa nukuttua öisin.

Minua joutsenten äänet ei haittaa. Niiden kailotus on syksyn sointuja kauneimmillaan. Kylmän ilman kaikua ja lähestyvän talven ensisoittoa. Muistan, miten viime syksynä joutsenten lähdön jälkeen lokakuun lopussa joki oli autio ja tyhjä. Ihan kuin siitä olisi puuttunut jotakin, kun sen asukit matkasivat lämpimämpiin olosuhteisiin.

Olen ottanut tavakseni aloittaa syysaamut uimalla joen jo hyiseksi käyneessä vedessä. Hipsin märän heinikon läpi sandaaleissa, joissa varpaat paleltuvat tunnottomiksi jo ennen veteenkin menemistä. Huomaan kehittyneeni kylmän veden vastaanottamien tunteiden hallinnassa, vaikka edelleen, samaan tapaan kuin viime vuonna, sydän hakkaa rintakehän sisäpuolta kuin paniikissa päästäkseen sieltä ulos. Hengitys salpautuu lähes väkisin. Pysähdyn kuitenkin sen kaiken keskelle ja hengitän syvään kymmeniä kertoja. Tunnustelen kylmän veden viiltävää virtausta iholla ja vain hengitän. Muuta ei siinä hetkessä tarvita. Ystäväni kuvasi tunnetta kauniisti elämäntunteeksi. Kun fyysisesti ei ole ihan varma pysyykö elintoiminnot elävien kirjoilla, on lähempänä elämää kuin koskaan.

Joutsenet katsovat tätä kaikkea turvallisen etäisyyden päästä pitäen visusti vielä harmaahöyheniset poikaset kaukana puuskuttavasta ja elämää hihkuvasta olennosta. Saattaa olla, että joku aamu joudun luopumaan rutiinistani antaakseni joutsenille tilaa ja rauhaa. En halua häiritä niitä, vaikka nautin suunnattomasi joka-aamuisesta elämäntunteestani. Voin tuntea eläväni myös niiden lähdön jälkeen, ennen jäiden tuloa. Joki on enemmän niiden kuin minun.

♥ Elämäntäyteisin halauksin, Sanna

Pakkasaamun pohdintaa

Pakkasaamun pohdintaa

Ensimmäiset pakkasaamut on täällä. Niissä on uuden alun tunnelmaa. Vaikka nehän tarkoittavat loppua, kesän loppumista, luonnon kukoistuksen loppumista. Jostain syystä minulle niistä tulee mieleen alku. Kaikki on niin raikasta; ilma, maa jalkojen alla, metsä. Ne huokuu kylmää puhtautta. Ihan kuin voisi puhdistaa itsensäkin vain olemalla ulkona pakkasilmassa.

Tämä on sarjaansa kirjoitus, jossa ei ole mitään ihmeellistä kerrottavaa. Halusin jakaa pienen aamuhetken, kun keitin puuroa, mutta se paloi pohjaan, koska jäin ikkunasta ihailemaan auringonsäteitä. Miksi ihailisin aurinkoa vain ikkunasta? Puuro jäi liedelle – se oli jo pahasti pohjaan palanut eikä sitä voinut pelastaa kuitenkaan – heitin naulakosta villatakin päälle ja astuin ulos.

Muutama pakkasaste oli tehnyt punaisina hohkavista mustikanvarvuista rapeita, sipsimäisen herkullisesti rusahtavia. Tuntui hauskalta astella kumisaappailla niiden ylitse. Aurinko venytteli säteitään metsän oksien lävitse maahan asti tuomatta siihen kuitenkaan juuri ollenkaan lämpöä vielä tähän aikaan aamusta.


Onko olemassa hetkeä, jolloin ei oikeasti tee mitään? Istuimme eilen pitkän tovin ystävän kanssa terassilla tuijottaen metsään. Niin sanotusti tekemättä mitään ja keskustellen siitä, onko olemassa ei-minkään tekemistä. En usko. Tekemättömyys saatetaan usein tuomita laiskuudeksi, mikä on suuri vääryys. Laiskuus ja tekättömyys on yhä kaukana toisistaan kuin aamuinen metsä ja sipsit. Heh.

Vietin hetken pakkasaamuna metsässä tekemättä mitää. Istuen kauan sitten maahan kaatuneella puunrungolla. Kuunnellen, kun tuuli hymisten heilutti kuusten ohuita oksia edestakaisin. Katsellen auringon säteiden tanssia naavan kärjillä ja leikitillen kurkistaen oksien lomasta. Tuntien kylmän ilman ihollani, huokuen uutta raikkautta.

Ei-minkään tekeminen on yksi lempiaktiviteeetistani.

♥ Halauksin, Sanna