Road trip Utsjoelle ja Nuorgamiin

Road trip Utsjoelle ja Nuorgamiin

Samaisella reissulla, jolla patikoin Kevon luonnonpuistossa ja Paistunturin laakeilla erämaa-alueilla, ajoin seuraavana päivänä myös hetken mielijohteesta Suomen ja koko EU:n pohjoisimpaan kylään Nuorgamiin asti.

Pohjoisen tiet ovat vallattomia ja aivan ihania! En ole koskaan ollut autoihminen, ennen tänne muuttoani vihasin autolla ajamista ja jopa siellä matkustamista. Siinä kun ei voi tehdä samalla mitään järkevää, aika menee hukkaan.

Pyh, sanon minä nyt. Kaikenlaisia ajatuksia sitä mahtuu omaan päähän siitä, että aina pitäisi olla tekemässä jotakin, aina pitäisi olla tehokas ja saada aikaiseksi jotakin fiksua.

Nyt en keksi parempaa tapaa viettää kirkasta lokakuun päivää kuin ajaa pitkin Lapin erämaita halkovia teitä, väistellen tielle poukkoilevia, metsästäjiä pakenevia hirviä, valkeiksi muuttuneita poroja ja jostain syystä tiellä viihtyviä riekkoja ja teeriä. Ihastellen talven väriseksi muuttunuttua kylmää aurinkoa ja silmänkantamattomiin jatkuvia tunturi- ja suomaisemia.

Radiotaajuuksia, puhelimen kuuluvuuksia saati internetyhteyttä ei ole kuin pohjoisen “isoissa” keskuksissa, Karigasniemellä, Utsjoella ja Nuorgamissa. Ehkä jossakin siellä välissäkin pienissä kylissä, joista silloin tällöin löytyy omakotitaloon perustettu kahvila/baari/huoltoasema/majatalo/puoti, joista matkalainen saa juoda kupposen kahvia ja ihmetellä saamenkielen ymmärtämättömyyttään. En pitänyt kirjaa yhteyksistä, radiokin oli suljettuna lähes koko matkan. Edellä mainitut aktiviteetit, omakeksimät laulut ja ajatusten loputon virta siivittivät automatkaa tarpeeksi mukavasti ilman ulkopuolisia aktiviteettejakin.

Jatkoin autossa nukkumista. Nopeasti takakonttiin kyhätty makuutila yllätti mukavuudellaan ja suloisella kotoisuudellaan. Toisen pakkasyön jälkeen, kun heräsin yöllä Papun koittaessa kaivautua untuvamakuupussini sisään kylmissään, keksin vuorata takakontin ja takaovien ikkunat villapaidoilla ja vilteillä. Niinkin pieni eristys riitti pitämään yöllä lämmön edes vähän paremmin auton sisäpuolella eikä kolmantena yönä tarvinnut enää villasukkiakaan. Saan tästä vielä hyvän asuntoauton, kun hieman teen lisää tuotekehitystä.

Aamuisin oli pakko kaivautua ulos lämpimästä takakontista valmistamaan aamupalaa retkikeittimellä auton ulkopuolelle huurtuvaan maisemaan milloin minkäkin tien poskessa.

Tapani mukaan en pitänyt matkatessa kiirettä. Pysähdyin Karigasniemellä patikoinnin jälkeen syömään lounaaksi muutaman sadan metrin päästä Norjan puolelta tuotua lohta. Tarjoilija suositteli ehdottomasti isoa lohiannosta, kun kerroin tulleeni patikoimasta Kevon luonnonpuistosta. Tarjoilija oli oikeassa. Kyllä maistui.

Jossakin välillä Karigasniemi-Utsjoki vietin tunteja Tenojoen varrella, joka osottautui yhdeksi hienoimmista paikoista, missä olen käynyt. Koko tie Karigasniemeltä Utsjoelle kulkee Tenojoen vartta, toisella puolellaan Norjan lumihuippuiset vuoret, toisella meidän ei ihan niin komeat, mutta kuitenkin omalla tavallaan jylhät tunturit. Tie mutkittelee läpi erämaaluonnon ja tarjoilee mitä upeampia maisemia jokivarrelta.

Utsjoelle saapuessani näin kyltin “Nuorgam 30km” ja hetken mielijohteesta päätin ajaa yöksi Nuorgamiin. Tie päättyi maamme pohjoisimmissa kolkassa Norjan rajaan, jossa koronarajoitusten takia auto oli käännettävä ympäri. Muuten olisin mielelläni jatkanut Norjaan asti, maahan, joka vetää vuorineen ja vuonoineen minua puoleensa kuin magneetti.

Hei, Norja!

Nuorgamissa kävin soittamassa paikallisen majatalon ovipuhelinta (kyllä, ihmettelin sitä itsekin) ja kyselin mahdollisuutta päästä saunaan. Kuten viime vuonnakin matkatessani lokakuussa, kaikkien matkailukausien ulkopuolella, sain vastaukseksi kepeän naurun, ettei heillä ole tarjota moista kausien ulkopuolella. Majoituskin on siinä ja siinä, saadaanko sellaista järjestettyä. Kerroin olevani vain saunan tarpeessa viiden päivän peseytymättöyyden jälkeen ja toivotin hyvää illanjatkoa. Sauna olisi tullut tarpeeseen, mutta erämaassa yksin matkatessa ei ole ihan niin viimeisen päälle, miltä autossa tuoksahtaa.

Aamu valkeni Norjan puolelle heijastuvalla, kelmeän kalpealla auringonvalolla. Tenojoki kuohui lähellä Norjan rantaviivaa. Jätin väsyneen Papun viltteihin käärittynä jatkamaan uniaan untuvamakuupussiini autoon, pakkasin kameratarvikkeet reppuun ja lähdin tutkimaan Tenojoen rantaviivaa. Vesi oli matalalla, jäisiä rantakiviä pitkin pääsi kulkemaan varpaiden kastumatta joen puoliväliin asti. Puhelimeen oli tullut viesti “tervetuloa Norjaan, tarkistathan koronarajoitukset ja karanteenimääräykset”. Kipitin nopeasti takaisin omalle puolellemme.

Jokin tässä pohjoisen karussa, tyhjässä, kylmässä, joskus jopa rumassa luonnossa kiehtoo. En osaa sitä sanoin kuvailla. Ajattelen ja tunnen kuitenkin usein kylmissäni pohjoisen tuulessa ja tuiskussa seikkaillessani itseni suunnattoman eläväksi. Tunnen eläväni kaikilla aisteillani, joka solullani. Olen kiinni hetkessä, yhteydessä itseeni ja ympäröivään luontoon kaikessa sen karuudessaankin.

En muista jälkeenpäin sitä, miten kylmissäni olin, miten varpaani olivat kolmatta päivää märät tai miten sormet taistelivat kohmeissaan saadakseen kameran linssisuojuksen irti. Muistan aution rannan, jään huurtamat kivet, joen villin ja vapaan kohinan, kylmän, lumelta tuoksuvan tuulen puhalluksen läpi harjaamattomien hiusten ja vapauden tunteen.

♥: Sanna

Lokakuinen Kevon luonnonpuisto

Lokakuinen Kevon luonnonpuisto

Viime vuoden pohjoisen road tripin jalanjäljillä pakkasin alkuviikosta autoni makuuhuoneeksi muutettuun takatilaan retkitavarat, koiran ja kameratarvikkeet ja käänsin ratin kohti pohjoista.

Vaikka asunkin pohjoisessa, on pitkää maatamme tästä jäljellä vielä reilu 400km ennen kuin pohjoisen raja tulee vastaan. Toisaalta, jos etelästä päin katsoo, 400km ei ole näillä leveyspiireillä matka eikä mikhään, kuten täällä päin sanotaan.

Erämaita halkovat tiet ovat usein pitkiä ja päällystämättömiä.

Halusin sisällyttää muuten hyvin suunnittelemattomaan ja epämääräiseen reissuuni jonkinlaisen vaelluksen. Koska mukanani kulkee reilu 10-vuotias Papu, jolla on joskus ollut polviongelmia, kovin pitkää matkaa en uskaltanut lähteä kulkemaan. Yhden hengen tavarat rinkassa painavat tarpeeksi ilman seitsemän kilon lisäpainoa, jonka sinne joutuisi laittamaan, jos jotakin kävisi. Niinkin on joskus vaellettu.

Kevon luonnonpuisto osottautui sopivaksi välietapiksi matkalla hetken mielijohteesta keksimääni matkan päätepisteeseen Utsjokeen. Illan hämärissä, ajettuani satoja kilometrejä valaisemattomia ja päällystämättömiä teitä halki erämaan parkkeerasin autoni pakkasessa kirkastuvan tähtitaivaan alle Kevon luonnonpuiston parkkipaikalle. Iltatoimien jälkeen kääriydyin teekupposen ja Papun viereen untuvamakuupussin lämpöön auton ikkunoiden kerätessä pakkasen kiristymisen myötä kuurankukkasia koristuksekseen.

Aamu valkeni vasta yhdeksän maissa. Kuulas aurinko nousi hitaan raukeasti pakkasaamussa erämaan ylle hädin tuskin enää lämmittämämään yön aikana huurtunutta maisemaa. Retkikeittimellä kohmeisin sormin valmistettu aamupala nautittiin kelmeän auringon valossa auton peräkontista tehdyllä terassilla.

Päivästä tuli kaunis, kirkas ja aurinkoinen. Kevon luonnonpuiston retkipolku halkoo ensin Paistunturin erämaan tunturikoivikkoa ennen kuin se nousee kahden järven ympäröimän harjun päälle. Alueella on helppo kulkea. Sulan maan aikaan retkeillä saa vain yhdellä ainoalla polulla, joka ei juuri haaraudu matkan varrella.

Harjun kumpuileva maasto tarjoaa uskomattoman kauniit maisemat erämaan tunturinlakiin ja järvien kirkkaisiin vesiin. On upea tunne nähdä horisontin lumihuippuisille keroille, erämaan lähes koskemattomiin ulottuvuuksiin, joissa ainoastaa porot ja satunnaiset paikalliset kulkevat. Pohdin, kuinka luksusta tällainen luonto nykymaailmassa onkaan. On etuoikeutettua nähdä ja kokea luonnonvoimien hallitsemaa maisemaa, jossa ihmisen rooli on lähes olematon.

Päivämatkani päättyi 12km jälkeen Ruktajärven autiotuvalle jo iltapäivällä, auringon vasta aloittaessa matkaa takaisin tunturien taakse. Hetken mielessäni kävi ajatus, mitä tekemistä keksisin koko loppupäiväksi. Kello näytti vasta kolmea. Minulla ei ollut mukanani kirjaa, ei kirjoitusvälineitä, internet- tai puhelinverkkoyhteyttä erämaassa ei ole enkä niitä sellaisissa puitteissa kaipaakaan. Myöhemmin naurahdin ajatukselleni, sillä sen enempää en ehtinyt tekemisen puutetta murehtiakaan. Puiden tekemisen, tuvan lämmittämisen, ruoan valmistamisen, makuupaikan valmistelun ja tavaroiden huoltamisen jälkeen aurinko oli jo painunut mailleen. Illaksi tupaan tuli kolme muuta retkeilijää, joiden kanssa vaihdoimme vaellus- ja elämänkokemuksia kynttilän ja otsalampun valossa.

Ennen illan pimeyttä kävin vielä reippaasti kulkevan Papun kanssa kävelemässä muutaman kilometrin iltalenkin luonnonpuiston puolella, joka alkaa vasta autiotuvan jälkeen. Luonnonpuisto alueena on Suomen luontokohteista tarkimmin suojeltuja ja siellä on tiukat säännöt, joihin pitää aina tutustua etukäteen. Kevon luonnonpuiston reitit ja ohjeet löytyy esimerkiksi Luontoon.fi -sivustolta. Samalta sivustolta löytyy myös kansallispuistojen ja monein muiden retkeilyalueiden samaiset tiedot. Luonnonpuistoissa ei päde jokamiehenoikeudet ja esimerkiksi marjojen ja sienien kerääminen on paikallisia asukkaita lukuunottamatta kiellettyä.

Aamulla hyvin nukutun yön ja retkillä aina niin verkkaisen aamupalan jälkeen matka kääntyi samaa polkua takaisin kohti parkkipaikalle jättämääni autokotiani. Olin tarkistanut, että päiväksi luvattu lumisade alkaisi vasta iltapäivällä ja ripeällä kävelyvauhdilla ehtisin sen alta pois. Tuvassa kanssani yötä olleet naiset kertoivat kuitenkin lumisateen alkavan jo varsin pian. Noustuani ensimmäisen harjun laelle tuntureiden rinteillä näkyikin vauhdilla lähestyvä lumisade, joka alkoi vain hetkeä myöhemmin.

Pohjoisessa sää muuttuu nopeasti. Puolessa tunnissa herkän haavoittuvainen ja suloisen pehmeänä maahan putoama lumi muuttui oikein olan takaa puhaltavaksi lumimyrskyksi, joka peitti alleen kaikki harmaan ja sinisen sävyt, jotka aiemmin hallitsivat tunturimaisemaa. Talvi saapui hetkessä.

Märistä vaatteista, liian heppoisista kengistä (vaelluskengistäni putosi ensimmäisenä päivänä pohja, varakenkinä mukana oli kaupunkikäyttöön tarkoitetut nahkavarsikengät) ja kasvoille puhaltavasta pakkasviimasta huolimatta olin onneni kukkuloilla. Mietin usein luonnossa kaiken muun maailman ulottumattomissa ollessani, miten koko muu maailma voisi siinä hetkessä muuttua, mullistua, kääntyä päälaelleen, mutta minä olisin siitä autuaan tietämätön. Millään muulla ei ole väliä kuin sillä hetkellä. Ei ole mitään virikkeitä, ei muita ihmisiä, ei murheita eikä alituisia ajatuksia menneisyydestä tai tulevaisuudesta. On täysi vapauden tunne, tunne siitä, että on läsnä.

Kun kulkee vain ajatustensa kanssa viisi tuntia päivässä, on pakko kohdata ne. Siinä ajassa ajatuksia ehtii tulla paljon ja niiden kanssa ehtii olla, niitä on kuunneltava ja ne on prosessoitava. Ei ole pakokeinoa. Ei voi ottaa puhelinta käteen, syöttää itselle ulkopuolisia virikkeitä ja työntää tuntemukset sivualalle.

Jokaisen kannattaisi kokea tällainen luonnossa kulkeminen ja kohdata itsensä edes joskus. Olemme sen itsellemme velkaa. Se tekee hyvää, mielelle ja ruumiille.

Kokeile vaikka.

Lämpimiä halauksia ja ihanaa alkanutta talvea, täällä se alkoi tänään!

♥: Sanna

Syntymäpäiväjuhlintaa

Syntymäpäiväjuhlintaa

Täytin vuosia viikonloppuna.

Viime vuonna samana päivänä juhlistin syntymäpäivääni yksin pohjoisessa vuonoilla ja tuntureilla matkatessani kaksi viikkoa vuokratulla pakettiautolla halki Lapin ja Pohjois-Norjan. Jos haluat lukea lisää vuoden takaisesta reissusta, siitä löytyy tarinaa täältä.

Tänä vuonna jonkinlainen ympyrä sulkeutui. Vuosi sitten samaan aikaan matkasin täällä pohjoisessa vailla määränpäätä, mielessä kuitenkin pieni toivonkipinä ja ajatus, josko voisin joskus asuakin täällä.

Vain vuosi myöhemmin ympärilläni on joukko uusia ja vanhoja ystäviä ja juhlimme merkkipäivääni omalla joenrannallani Kolarissa, pohjoisen tähtitaivaan alla. Nuotion tulen lämmössä soittaen, laulaen ja tanssien.

Kuva: Salla Penttilä

Todellisuudessa juhlinta alkoi jo muutama päivää aiemmin. Ystäväni etelästä oli luonani viikon verran ja tuntui, että melkein koko viikko oli yhtä juhlaa, luontokokemuksia, hyvää ruokaa ja seuraa.

Ensin kävimme ystäväni ja naapurini kanssa nauttimassa Aakenustunturin sumuisista ja kosteista maisemista sekä syömässä ihanan lounaan lämpimässä ja tunnelmallisessa autiotuvassa.

Kuva: Salla Penttilä
Kuva: Salla Penttilä

Nuotijuhlinnan jälkimainingeissa oli vielä vuorossa patikointi illanhämärässä Äkäsaivo-järven ympäristössä, Yllästuntureiden kupeessa. Yöksi pienen autiotuvan kamiinan lämpöön, ihastellen tähtitaivasta tuvan ikkunasta puisella lavetilla maaten.

Viime vuonna kuvittelin, etten keksisi parempaa tapaa viettää syntymäpäivääni kuin yksin seikkaillen pohjoisen taivaan alla. Niin sitä ihminen muuttuu mielipiteineen ja ajatuksineen. Tänä vuonna olen sitä mieltä, ettei syntymäpäiväni olisi ollut mitään ilman ystäviäni ympärilläni. Kiitos ihan jokaiselle, tämä oli paras juhlapäivä tähän asti ❤️

Jottei juhlinta ihan vielä loppuisi, lähden viime vuoden hengessä yksinäni vielä pohjoisemmaksi seikkailemaan vielä muutamaksi päiväksi. Autoni on väliaikaisesti muutettu majoitustilaksi patjoineen, retkikeittimineen ja tunnelmavaloineen.

Tästä seikkailusta lisää myöhemmin 😎

Ihanaa syyslomaviikkoa!

Halauksin, Sanna

Pyhätunturilla

Pyhätunturilla

Viime viikonlopun Itä-Lapin seikkailun lisäksi pääsin käymään myös Pyhä-Luoston kansallispuistossa ja Pyhätunturilla, joka oli alkuperäinen viikonlopun suunnitelma. Kamerani jäi seikkailun tuoksinassa edelleen auton takakonttiin, joten lähes kaikki kirjoituksen kuvat ovat ystäväni, Onnin ottamia. Kiitos, Onni!

Lauantai näyttäytyi sateisena ja usvaisena. Saapuessamme Pyhäjärvelle, sitä ympäröivistä tuntureista näkyi hädin tuskin niiden juuri. Sateinen sää vesitti alkuperäisen suunnitelman olla yön yli tunturissa, Soutajalla. Sen sijaan kiersimme Pyhän nähtävyydet päiväseltään ja loppuillasta usvainen sade olikin kastellut retkivaatteet läpimäriksi.

Pyhätunturilla järjestetään joka vuosi (paitsi tietenkin tänä eriskummallisena vuonna) suosittu festivaali Pyhä Unplugged, jossa maankuulut artistit tuodaan Pyhätunturiin esiintymään keskelle tunturiluontoa. Yksi festivaalin esiintymispaikoista sijaitsee Aittakurun maagisessa kurussa, jota kehystää molemmin puolin ikivanhat, jääkauden murtamat kalliolohkareet.

Kurussa on erinomainen akustiikka (musiikki-ihmisenä tällaiset asiat kiinnostavat, ettette ihmettele 🙈). Pieni, kivikon jyhkevyydelle häviävä ja viime talven lumivyöryssä iskua saanut esiintymislava on rakennettu kurun pohjalle ja sen lavalta pitäisi äänen kantaa kymmenisen metriä ylempänä sijaitsevaan katsomoon kuulemma vain puheen voimakkuudella. Teimme muutaman testikajautuksen, mutta ylempänä kurussa ääntä katsomaan tulleet patikoijat keskeyttivät yksityisen soundcheckimme.

Seuraavana aamuna ilma oli kirkastumaan päin, joten lähdimme alkuperäisen suunnitelman mukaan patikoimaan Soutaja-tunturin huipulle. Ruska-aika on kuumimmillaan ja kuulemma yleensä täysin tyhjällä tunturinrinteellä tuli vastaan retkeilijöitä reiluin määrin. Sinänsä se ei haittaa, pohjoisen taivaan alla on tilaa joka tallaajalle ja rakkakivikon väleistä pilkistäviin ruskan väreihin uppoutuu silmä niin, ettei muita kulkijoita usein huomaakaan.

Papu on saman aikaan hyvä ja huono tunturikoira. Se jaksaa kulkea tunturin rinnettä ylös ja alas täysin ongelmitta, käy joka kerta tarkistamassa, olisiko nuotiopaikoille jäänyt retkeilijöiltä makkarankuoria ja pitää retkikunnan kasassa paimenkoiralle ominaisesti haukkumalla heti, jos joku jää liikaa jälkeen. Rakkakivikossa pienet tassut joutuvat kuitenkin liialle koetukselle ja kulku hidastuu. Pienuudesta on kuitenkin hyötyäkin, sillä Papua jaksaa kantaa pisemmänkin matkaa kainalossa kantamalla eikä se ole moksiskaan yllätyskyydeistä. Katselee maisemia ja haistelee tuulia uudesta perspektiivistä.

Ilma ja maisema oli niin kaunis, että pidimme useankin kahvi- ja marjansyöntitauon tunturin laakealla, puisella huipulla riitti nähtävää ja tutkittavaa.

Iltapäivällä palasimme kylään, Pyhäjärven ympäristöön ja tapasimme paikallisia kalastajia, jotka olivat juuri tulleet järveltä nuottaamasta. Pyhäjärvi on kuulemma liian kalainen, sillä aikoinaan siitä on ylikalastettu vain parhaat, isoimmat kalat. Kalakannan luonnollinen tasapaino on päässyt järkkymään, toiset kalat lisääntymään liiaksi niin, että kannalla ei ole tilaa kasvaa kuin pieneen mittaan. Järvi onkin nyt täynnä pientä särkeä ja ahventa, jota kalastajat nuottaavat eli vetävät kalaverkkoja liikkuvan veneen perässä ja koittavat näin palauttaa vesistön luonnollisen tasapainon.

Koska maamme kalamaku ja syömistottumukset ovat kääntyneet lähes täysin tuontikalan puoleen, kalastajat nostavat järvestä tonneittain kalaa, joka kärrätään kuorma-autolla paikallisten husky-yrittäjien koiranruoaksi ja loput kaadetaan metsään villikettujen ruoaksi. Eikö tunnukin järjettömältä? Välillä nykymaailma ja sen meno tuntuu ylitsepääsemättömän eriskummalliselta, johon äitini toteaisi “niin se maailma vaan makkaa”.

Paikalla oli muutama paikallinen, jotka talkoovoimin valmistivat omaan käyttöönsä särkisäilykkeitä. Säilykkeisiin ehti muutamin käsiparin voimin perata häviävän pienen osan koko massiivisesta kalasaaliista, mutta ainakin edes osa tästä täysin puhtaasta, luonnollisesta ja kotimaisesta ruokakalasta pääsee syömäkäyttöön.

Perkasimme kilokaupalla kaloja, samaan aikaan kalastajat kantoivat sisään lisää 50 litran saaveja täynnä kalaa.

Kalatalkoiden päätteeksi saimme maistaa erinomaista herkkua, uppopaistettua särkeä. Täysin uusi tuttavuus, mutta uskomattoman hyvää! Tästä ruoasta voisi maksaa paikallisessa ravintolassa mielellään. Ehkä joku nappaisi tästä hyvän yritysidean itselleen? 🤗

Koko viikonloppu oli niin täynnä ihmisiä, toimintaa ja uusia elämyksiä, että olin hieman pyörryksissä kaikesta, kun lähdin ajamaan sunnuntai-iltana takaisin kohti Kolaria. Pitkä, 300km kotimatka ei tuntunut laisinkaan pahalta. Upeat, ruskan värittämät maisemat ja kullankeltainen ilta-aurinko tarjosivat tarpeeksi viihdettä väsyneelle seikkailijalle ja ajoin koko matkan pysähtymättä.

Pohjoinen jaksaa aina vain tarjoilla upeuttaan, uusia kokemuksia ja ihmisiä. Olen onnellinen, kun voin kutsua Lappia kodikseni.

♥ Halauksin, Sanna

Seikkailuviikonloppu Itä-Lapissa

Seikkailuviikonloppu Itä-Lapissa

Viikonloppu oli erilainen, täynnä ohjelmaa, uusia ihmisiä, liikkumista ja ulkoilmaa. Mutta niin ihana, nautin täysin sydämin tästä hieman eriskummallisestakin viikonlopun ohjelmasta.

Pakkasin kameran ja kaikki tarvikkeet mukaan autoon, mutta en “ehtinyt” kuvata sillä kertaakaan. Sinne se jäi, auton perään, kun seikkailin täysillä Itärajan tuntumassa. Siksi hyvin niukkakuvainen kirjoitus tällä kertaa. Koittakaa kestää 😅


Alunperin minun piti viikonloppuna käydä ystäväni luona Pyhätunturilla ja katsella siellä paikkoja, käydä tunturissa ja tutustua Pelkosenniemen seutuun. Suunnitelmiin tuli kuitenkin muutos. Ystävä työskentelee Metsähallituksen leivissä, jonka kautta häntä oli pyydetty “malliksi” Itä-Lappiin, Urho Kekkosen kansallispuiston alueelle. Valokuvia käytettäisiin alueen retkeilymainoksiin ja muuhun Itä-Lapin markkinointiin. Malliksi kaivattiin muitakin, erityisesti koira oli tervetullut, joten minut ja Papu napattiin viime tipassa myös mukaan.


Perjantai-iltapäivän 300km ja neljän tunnin ajomatkan jälkeen olin Savukosken kunnassa, Tulppion kylässä. Pakkasin tavarani erämaata ja sen “ajo omalla vastuulla” -teitä paremmin kestävään ystäväni autoon ja jatkoimme matkaa vielä pidemmälle Itään, lähes Venäjän rajan tuntumaan. UKK-puistossa meitä odotti heti alkuun Nuorttijoen ylitys. Puoli reiteen asti nouseva, virtaava jääkylmä vesi, joka piti ylittää ohuesta ja hatarasta köydestä kiinni pitäen kantaen täyttä rinkkaa selässä ja koettaen olla liukastelematta virran pyöreiksi pyörittämillä kivillä. Aikamoinen kokemus, ainakin tällaiselle joen ylittäjäensikertalaiselle 😬


Virran toisella puolella tapasimme valokuvaajan, Jaakon, ja myös hyvin ex-tempore -ajatuksella mukaan napatun kaimani Sannan. Muu porukka oli ehtinyt olla jo paikalla yhden yön ja kuvata osan tarvittavasta materiaalista. Meille jäi kuvattavaksi vielä iltakuvat nuotiolla sekä seuraavan päivän melontakuvat Kairijoella. Majoituimme yöksi suloiseen, pieneen auiotupaan aivan joen tuntumaan. Illalla kaminan liekkien luomat hypnoottisesti katossa hyppivät varjot ja sen joka paikkaan leviävä lämpö hiljensi tuvan melkein heti iltaruoan jälkeen. Iloinen juttelu ja hauskanpito vaihtui varsin nopeasti makuupussien kohinaksi, kun kukin haki hyvää asentoa puisella lavetilla.


Aamulla kello herätti puoli kuusi, jolloin kaminaan lisättiin puita. Hetki sen jälkeen vielä kevyttä unta makuupussin lämmössä samalla odotellen tuvan lämpiämistä uuteen päivään. Naapuripetiläiset aloittivat aamun iloisesti laulamalla. Meillä oli hauska porukka kasassa.

Aamutoimien jälkeen pakkasimme tavarat ja lähdimme takaisin kohti joenylityspaikkaa. Toisella kerralla se onnistui jo selvästi edellispäivää huolettomammin eikä virtaavan veden aiheuttamat pienet tasapainon heilahtelut tuntuneet enää niin vakavilta. Papu matkusti molemmilla kerroilla kainalossani keskittyneenä ja hiljaa. Sekin aavisti saavansa kylmän kylvyn, jos meinasi venkoilla.


Autoille päästessämme lähdimme ajamaan kohti Kairijokea ja siellä sijaitsevaa Kairijoen eräkeskusta. Ajoimme tunnin verran nyrkin kokoisilla kivillä päällystettyä tietä pitkin. Autoni alapohja sai mojovan kivipesun ja voin vain toivoa, että kaikki pysyi siellä paikallaan. Olimme alueella, jossa ei ole internet- tai puhelinyhteyttä. Vaikka en ainakaan myönnä olevani niiden koukussa, oli vapauttava tunne olla yhteyksien ulottuvuuksissa. Oli olemassa vain tämä ulottuvuus, tämä hetki ja ihmiset, jotka ovat kanssani fyysiseesti läsnä. Muu maailma saattaa kääntyä ympäri, mutta me olisimme asiasta täysin tietämättömiä.


Kairijoen eräkeskukselta saimme kahvikupposten jälkeen matkaamme kanootin. Muutaman rennon lilluskelukerran lisäksi olen kulkenut kanootilla vain kerran ja sekin täydellisessä säässä, peilityynellä järvenselällä. Nyt matkasimme kanootilla alas virtaavaa jokea pitkin, jonka vesi oli hyvin matalalla. Kiviä ja vedenalaisia hiekkasärkkiä oli enemmän kuin tyyntä pintaa ja vaikkei joen kuohut päätä huimanneet, veivät ne kuitenkin meitä eteenpäin välillä sinnekin suuntaan, mikä ei ollut alkuperäinen suunnitelma. Onneksi en ollut yksin, ystäväni vastasi takapenkillä ohjauksesta ja reitin suunnittelusta. Minä koetin auttaa parhaani mukaan, vaikka välillä sainkin ohjeen olla melomatta ollenkaan, kun yritin ottaa liiaksi ohjat käsiini 😅

Valokuvaajamme Jaakko seurasi melomismatkaamme välillä joen ylittävillä silloilla, välillä yläilmoista dronen siivin. Pääosin meloimme täydessä hiljaisuudessa upeissa ruskan väreissä ihastellen kirkkaan veden läpi näkyvän joen pohjan ihmeitä ja upeaa syysilmaa.

Suvantokohdissa ehti nauttia maisemista ja uskalsi kaivaa puhelimenkin esiin. Kuva: Onni Kojo

Rantauduimme joen rannalla sijaitsevalle laavulle, jossa juhlistimme onnistunutta seikkailua nokipannukahveilla ja iloisella rupattelulla. Nauru halkoi kirpeää syysilmaa, kun ideoimme uusia luovia projekteja ja jaoimme elämänkokemuksiamme. Oli aika palata takaisin, erämaan kaira oli antanut tarvitsemamme. Tutustuin hienoihin uusiin ihmisiin ja nauroin vedet silmissä. Kiitos, supertiimi. Toivottavasti pääsemme pian toteuttamaan seuraavaa seikkailua 💛

Kuva: Onni Kojo

♥ Halauksin, Sanna

Talven hetki

“Miksei sitä tekisi joka päivä. Ottaisi hetken ja vaan antaisi olla. Ajan voi hukata joka ikinen päivä. Hetkessä elämisen taito, se on laji, jota koitan harjoitella koko ajan.” O.M.K. Talvi tuli, nopeasti ja kovalla voimalla. Vain muutamassa päivässä se peitti alleen valkoiseen, hiljaiseen vaippaan kaiken; kasvit, puut, tiet, mökin, joen. Vesi virtasi joessa lumen ja […]

Road trip Utsjoelle ja Nuorgamiin

Samaisella reissulla, jolla patikoin Kevon luonnonpuistossa ja Paistunturin laakeilla erämaa-alueilla, ajoin seuraavana päivänä myös hetken mielijohteesta Suomen ja koko EU:n pohjoisimpaan kylään Nuorgamiin asti. Pohjoisen tiet ovat vallattomia ja aivan ihania! En ole koskaan ollut autoihminen, ennen tänne muuttoani vihasin autolla ajamista ja jopa siellä matkustamista. Siinä kun ei voi tehdä samalla mitään järkevää, aika […]

Lokakuinen Kevon luonnonpuisto

Viime vuoden pohjoisen road tripin jalanjäljillä pakkasin alkuviikosta autoni makuuhuoneeksi muutettuun takatilaan retkitavarat, koiran ja kameratarvikkeet ja käänsin ratin kohti pohjoista. Vaikka asunkin pohjoisessa, on pitkää maatamme tästä jäljellä vielä reilu 400km ennen kuin pohjoisen raja tulee vastaan. Toisaalta, jos etelästä päin katsoo, 400km ei ole näillä leveyspiireillä matka eikä mikhään, kuten täällä päin sanotaan. […]

Roadtrip Lappiin ja Norjaan lokakuussa: Haave todeksi

Roadtrip Lappiin ja Norjaan lokakuussa: Haave todeksi

Kliseinen otsikko, tiedän. Hieman hävettää jättää se tuohon, mutta menköön. Älkää tuomitko. 

Olen seurannut somen puolella jo pitkään amerikkalaisten sometähtien “vanlifea” eli sitä, kun ihminen myy kaiken, ostaa vanhan pakettiauton tai bussin ja remontoi siitä kodin itselleen. Tästä liikkuvasta kodista saattaa perusmukavuuksien, kuten vessan ja suihkun lisäksi löytyä jos jonkinmoista pimp my bus -tyyppistä vempelettä: laajakuvatelkku, takka, viinibaari tai kattoterassi ei amerikanserkun mielestä ole mitenkään yliampuvaa.

Jotkut matkaavat yksin, toiset nelihenkisen perheen tai kuuden koiran kanssa. Kaikki on nähty.

(Jos haluat käydä katsomassa itse, mitä kaikkea bussiin saakaan Amerikan puolella rakentaa, Instagramissa yli 900 tuhatta muutakin ihmistä seuraa esimerkiksi tiliä @project.vanlife.)

Äidille ja muille sukulaisille tässä kohtaa tiedoksi – en ole myynyt omaisuuttani ja muuttanut bussiin. Mutta päätin tulevan syntymäpäiväni kunniaksi toteuttaa tämän haaveeni suomalaiseen tyyliin krumeluureja karsien. Vuokrasin retkiauton kahdeksi viikoksi ja matkaan sillä yksinäni pohjoiseen, Lappiin ja Norjaan. Suunnitelma on löyhä ja huonosti tehty, mutta yritän suhtautua siihen ja omaan huonoon suunnittelukykyyni avoimin mielin. Minulla on kulkuväline, joka samalla toimii majoituksenani sekä kaksi viikkoa vapautta. Sillä ei kovin pahasti voi mennä pieleen. 

_MG_0180

Tervetuloa mukaani tälle reissulle, joka luultavasti ei mene ollenkaan niin kuin nyt ajattelen. Mutta josta uskon saavani paljon hyviä – ja, no – kokemuksia, joita joskus muistelen. Aion nauttia joka hetkestä ja kahden viikon vapaudestani.

♥ : Sanna