Laskevan auringon valo Pyhä-Luostolla

Laskevan auringon valo Pyhä-Luostolla

Kiipeän yksin tunturinrinnettä. Kadotin polun tovi sitten, mutta sillä ei varsinaisesti ole väliä. Lumikengät ja illan aikatauluttomuus mahdollistavat lisämutkat. Vapaa on vain umpihanki. Lempimantrani valkoisilla aavoilla kulkevalle.

Kalpea aurinko häikäisee tykkylumisten puiden välistä. Olisinko tarvinnut aurinkolasit, helmikuussa? Hanki toistaa valon välkettä oman suurpiirteisen arvioni mukaan tuhatkertaisesti. Ilmeisesti.

Taivaan sini on syvä. Kesäinen, jopa. Sitä vasten piirtyvät kuusten hattaramaiset hahmot nappaavat auringosta itselleen kultaiset ääriviivat. Koko luminen komeus keinuu hiljaa silloin tällöin puhaltavassa tunturituulessa. Keinahdus on kevyt ja lempeä, kuin joku haluaisi tykkylumen pysyvän kuusten koristeena vielä tovin ja siksi varoo yllyttämästä keinun vauhtia liian kovaksi.

Puurajan yläpuolella irrotan lumikengät, ne kalisevat ja ovat tiellä. Kiinnitän ne repun sivuille irti toisistaan kuin riitapukarin. Haluan nauttia tunturin laen hiljaisuudesta ilman metallin kalskahduksia.

Huipulle johtaa kovaksi tallattu polku, täällä on ollut muitakin tänään. Lumista polkua on helppo lukea: muutama lumikenkäilijä, isohko koira, reilusti kengänjälkiä. Polun sivussa hangen valkeutta rikkoo käärmemäisesti mutkittelevia syvänteitä. Vapaalaskijat käyvät täällä usein. Minäkin eilen, eri puolella tunturia.

Mutta missä kaikki ovat nyt? Juuri, kun maisema on pukeutumassa koreimpaan iltapukuunsa, maalautumassa punaisen, sinisen ja violetin eri sävyihin kuin kuninkaallisessa toimituksessa. Joskus ihmettelen, miten onnistun välttämään muiden ihmisten seuran juuri kauneimpina hetkinä.

En voi sanoa, että se harmittaisi.

Puiden jäädessä sivuun, maisema avautuu joka suuntaan. Lännessä Pyhäjärvi ja sen suloisen pieni kylä erottuvat siniharmaan metsän keskeltä kuin pienoismalli luontokeskuksen vitriinin alla. Kauempana Luoston tunturijono nousee valkoisena jättiläisenä vasten punaoranssia taivaanrantaa. Itään tähystäessäni luulen näkeväni Venäjälle asti. Kuka on sanomaan, onko tuo horisontissa nouseva puu itärajan tällä puolen vai ei? Tässä hetkessä ei kukaan.

Istahdan lumen kuorruttamalle kivelle laakealla tunturinhuipulla kasvot kohti valoa. Jään seuraamaan auringon kulkua tunturijonon taakse. Hetkeen pysähdyttyäni näen sen liikkeen paljain silmin. Se seilaa tasaisen rivakasti kohti horisontin rajaa. Juuri sitä ennen se heittää vielä vuorokauden viimeisen kultakylvyn ja valaisee koko tunturin huipun.

Viimeiset voimat näytettyään valo häviää siniseen maisemaan. Puiden kultainen siluetti katoaa, ne ottavat ylleen yönsinisen hunnun ja näyttävät sen kanssa entistä painavimmilta. Auringon hehku hohkaa vielä hyvän tovin taivaalla kuin huudellen viimeisiä sanojaan kaukaa tunturien takaa.

Äsken kuin pysähtynyt hetki pyyhkiytyy seuraavaan iltaisen kolean tunturituulen aloitellessa vuoroaan. Irrotan lumikengät maassa kohmenneesta repustani. On niiden vuoro kantaa minut kolisten takaisin alas pimenevää rinnettä pitkin. Kuljen senkin matkan vain lumeen piirtyneitä jälkiä lukien, rinne on autio ja hiljainen. Muut ovat menneet jo aikoja sitten.

Alhaalla Pyhäjärven kylä uinuu jo illan pimeydessä kuin eri ajassa. Lännestä kajoaa vielä pieni puna, vielä viimeinen henkäys päivän kirkkautta. Toisessa suunnassa, taivaan tummuudessa ensimmäiset tähdet virittelevät omaa valoaan.

Jätän lumikengät nojaamaan aitan seinää vasten. Puistan matkalla kertyneen lumen hupusta ja pipon päältä. Kylmä alkaa pureskella koko illan pakkasen armoilla olleita sormenpäitä. Sisällä ystävien talossa palaa valo. Kultainen hehku silläkin.

♥: Sanna

Lue muista Pyhä-Luoston -alueella tekemistäni retkistä

Lumisurffausta Pyhä-Luostolla

Viikonloppuna matkasin kohti Pyhä-Luostoa. Taas. Tuossa pienessä kansallispuistossa ja tunturikylässä keskellä Itä-Lappia on jotakin puoleensavetävää. Kylähenki, jonka huomaa niin hiihtokeskuksen ravintolassa, jossa joka toisessa […]

Pieni hiihtovaellus Pyhä-Luoston kansallispuistossa

Viime viikonloppu kului umpihankea kuluttaen Pyhä-Luoston kansallispuistossa Itä-Lapissa ystäväni ja nimikaimani Sannan kanssa. Sannan, jonka tapasin ensimmäistä kertaa viime syksynä toisella puolella Savukoskelaista erämaan […]

Pyhätunturilla

Viime viikonlopun Itä-Lapin seikkailun lisäksi pääsin käymään myös Pyhä-Luoston kansallispuistossa ja Pyhätunturilla, joka oli alkuperäinen viikonlopun suunnitelma. Kamerani jäi seikkailun tuoksinassa edelleen auton takakonttiin, […]

Lumisurffausta Pyhä-Luostolla

Lumisurffausta Pyhä-Luostolla

Viikonloppuna matkasin kohti Pyhä-Luostoa. Taas. Tuossa pienessä kansallispuistossa ja tunturikylässä keskellä Itä-Lappia on jotakin puoleensavetävää. Kylähenki, jonka huomaa niin hiihtokeskuksen ravintolassa, jossa joka toisessa pöydässä istuu tuttu kasvo kuin ystävien kahvipöydässä, jonka ääressä on aina ihmisiä niin, että kupit loppuvat kesken. Pyhän alue on suloisen pieni. Hiihtokeskus on jopa tällaiselle hiihtokeskusinhoajalle sopivan kokoinen. Semmoinen, että itse tunturi on pääasiassa eikä sen ympärille rakennetut hulppeat puitteet, ravintolat ja putiikit. Kyläkeskus kattaa tunturin varjoon jäävän muutaman rakennuksen, isoimpana niistä luontokeskus, jolle salliikin hieman mahtipontisemma puitteet kuin muille. Pyhä sopii minulle hyvin.

Pyhäjärven kylä Pelkosenniemellä Soutajatunturista katsottuna. Taustalla kohoaa Luoston tunturit ja Pyhä-Luoston kansallispuistomaisemat.
Pyhäjärven kylä tunturista katsottuna. Horisontissa kohoavat Luoston tunturit ja Pyhä-Luoston kansallispuistomaisemat.

Aamu Pyhällä valkeni kuulaana ja kauniina. Kuin sokerikuorrutuksen saaneena. Ystävieni talo, jonka vielä remontoimattomalla vintillä nukuin kahden makuupussin lämmössä sijaitsee Pyhäjärven rannalla, hieman kauempana itse hiihtokeskuksesta. Järven oisella puolella nouesvat Pyhätunturi ja Soutajatunturi, joiden ääriviivat erottuivat aamun huurteisesta sumupilvestä juuri ja juuri.

Päivän ohjelmana oli kiivetä Soutajatunturille ja kokeilla lumisurffausta. Minä ensimmäistä kertaa.

En ole laskenut itseäni urheilijaksi, saati extremeurheilijaksi koskaan. Olen luonteeltani varovainen, pidän hitaista ja rauhallisista aktiviteeteista. En tosin tiedä, mitä tämän talven aikana sille kaikelle on tapahtunut. Yhtäkkiä löydän itseni vapaalaskemasta tuntureiden puuterilumilla, lumisurffaamasta vapailla hangilla ja lumilautailemasta moottorikelkan perässä. Kaiken lisäksi nautin siitä kaikesta täysin sydämin. Nautin vauhdista, jota ennen olen pelännyt, nautin kylmästä tuulesta ja elämisen riemusta. Lappi tekee ihmeitä ihmiselle.


Rakensimme junan lumimönkijän perään, jotta saisimme kuljetettua viisi ihmistä, kolme koiraa ja lumisurffaustarvikkeemme tunturiin. Juna koostui koirien kelkkareestä, yhdestä potkukelkasta ja yhdestä ahkiosta sekä niiden välisistä köysiviritelmistä. Viimeistekin rippeet minusta extreme-lajien inhoajana karsiutui siinä kyydissä. Lumi tuiskusi silmille, isommat koirat juoksivat täysin rinnoin auringon kultaamalla hangella, pipo ja kaulahuivi keräsi puuterilumikerroksen ylleen. Hetki maistui elämältä.

Kuva: Jari Kivelä
Kuva: Jari Kivelä

Junaviritelmän jätimme järven jäälle ja kiipesimme tunturiin lihasvoimin. Umpihanki oli syvä, mutta kevyt. Isoimmat kulkivat edellä, pienimmät (lue: koirat) pääsivät tallaamaan valmista polkua. Aurinko helli ulkoilijoita, lumi kimmelsi tuhansin pienin timantein. Hengitystä tasaamaan jäänyt laskija sai ihailla järven takana avautuvaa puhdasta kansallispuistomaisemaa, joka kylpi sinisen ja kalpean keltaisen eri sävyissä. Hyvin lumelta suojatut saappaat upposivat hankeen, mutta olivat kevyet nostaa ylös askel askeleen jälkeen.

Kuva: Jari Kivelä

Kokeineimmat olivat valinneet rinteeksi loivan, hyvillä maisemilla varustetun. Ilmapiiri oli kevyt, nauru herkässä itse kunkin ottaessa lumikylpyjä tasapainon herpaantuessa laudan päältä. Vauhti ei päätä liioin huimannut syvässä lumessa. Parhaan laskun sai se, joka onnistui ohjaamaan laudan edellisen hankeen piirtämälle jäljelle ja saamaan hieman enemmän vauhtia kuin mitä upottava hanki itsessään antoi.

Muutaman harjoittelukerran jälkeen alastuloa voisi sanoa jo lumisurffaukseksi. Sitä aiemmat olivat enemmän tai vähemmän hankikylpyjä ja tasapainon hakemista. Onnistumisen riemu ja uuden oppiminen purkautuivat ilmoille voittajan elkein.

Kuva: Jari Kivelä

Päivä humahti nopeasti. Hanki kirjoutui laskun jäljistä piirtäen siihen tummansinisen sävyisiä kiemuroita. Posket punoittivat tunturin rinteen nousemisesta ja pakkasen kosketuksesta. Koirat eivät jaksaneet juosta joka laskijan perässä haukkuen, vaan kietoivat itsensä lumikieppiin aurinkoiseen paikkaan ja vahtivat laumaansa enää vain puolella silmällä. Reppu keveni keksieväistä, jotka jaettiin tasaisesti kaikkien kesken. Niidenkin, joihin tutustuttiin vasta tunturin rinteessä. Pyhällä kylähenkeen kuuluu retkieväiden jakaminen. Mikä olisi parempi keino saada uusia ystäviä kuin jakaa väsyneille laskijoille kotitekoisia suklaakeksejä?


Aurinko jatkaa pohjoisen pimeyden jäljiltä väsyneiden hellimistä. Se on paistanut lähes päivittäin jo viikkojen ajan. Se tuntuu ihanan raikkaalta tuulahdukselta, kevään ensi merkiltä ja uudenlaisen energian tuojalta. Vaikka eletään vielä täysiä talvikuukausia, auringon kultaamina ne tuntuvat toisenlaisilta kuin aiemmat.

Aurinkoa ja puuterilunta keväisiin päiviisi toivottaa

♥: Sanna

Postauksen ensimmäinen kuva: Jari Kivelä

Jos haluat kokeilla Pyhä-Luoston alueella lumisurffausta, ystäväni järjestävät ohjattuja retkiä, joille on joka tason laskija tervetullut. En voi kuin suositella ❤


Lue myös muita talviaiheisia kirjoituksiani:

Pakureissussa – VIDEO

Olen kuvannut koko kevään ja alkukesän, mutta videon työstäminen jäi kaiken Bertan rakentamisen, muuton ja nyt reissaamisen jalkoihin. Haluan kuitenkin jatkaa videoiden tekemistä ja jakamista – niiden avulla koen pystyväni välittämään tunnelmia, ajatuksiani ja tunteitani vielä valokuvia monipuolisemmin. Videolla kerron kevään ja kesän saapumisesta pohjoiseen, pakun rakentamisesta ja siihen muutosta. Siitä, miten opin rakentamaan, mistä […]

Pakureissussa – Liikkuva koti matkalla etelään

Jätin pohjoisen aavat taakseni ja käänsin keulan kohti etelään. Olen käynyt viimeksi etelässä tapaamassa ystäviäni ja perhettäni joulukuussa. Pohjoiseen muttettuani uhmasin, että minua on vaikea saada sieltä pois useammin kuin kaksi kertaa vuodessa. Alunperin vitsiksi tarkoittamani pitää näköjään paikkaansa paremmin kuin hyvin. Paku alkaa näyttää kodilta. Edelleen petaan sängyn joka aamu – ihan vain siksi, […]

Pakureissussa: Utsjoki ja Ailigas-tunturi

Utsjoki valloitti. Olen käynyt siellä ennenkin, mutta nyt ensimmäistä kertaa kesällä. Kesä kaukana pohjoisessa on vasta aluillaan. Lehdet puissa pieniä ja hennon vaaleanvihreitä. Tienvarsien kasvit juuri maasta puhjenneita ja uusia kaikessa hentoudessaan. Utsjoella yövyin pienen puron varrella, josta kirjoitin jo aiemmin. Sieltä lähtiessäni tie kuljetti minua Nuorgamiin asti, Suomen pohjoisimpaan kylään ja pysähdyin samalla rannalla, […]

Pieni hiihtovaellus Pyhä-Luoston kansallispuistossa

Pieni hiihtovaellus Pyhä-Luoston kansallispuistossa

Viime viikonloppu kului umpihankea kuluttaen Pyhä-Luoston kansallispuistossa Itä-Lapissa ystäväni ja nimikaimani Sannan kanssa. Sannan, jonka tapasin ensimmäistä kertaa viime syksynä toisella puolella Savukoskelaista erämaan koskea. Itäkairassa muutaman kilometrin käveltyäni joen ylityspaikalla vastarannalla seisoi vaalea nainen sinisessä anorakissa ja vaaleissa hiuksissa seuraten haparoivaa joenylitystäni. Olen kirjoittanut siitäkin seikkailusta aiemmin, pääset lukemaan sen täältä.

Tiedättekö sen tunteen, kun kohtaa uuden ihmisen ensimmäistä kertaa, mutta tuntuu kuin hänet olisi tuntenut aina? Sellainen tunne minulla oli kaimani kanssa. Ystävystyimme heti.

Tapasimme Luostotunturin juurella parkkipaikalla, jossa pakkasimme yhdeksi yöksi tarvitsemamme tavarat ahkioon ja rinkkaan. Auton takakontista purimme liukulumikengät, joilla pääsee kulkemaan kevyesti ja mukavasti syvemmässäkin umpihangessa. Olimme varanneet yöpymiseen Yrjölän varaustuvan. Hiihtomatkaa kertyi parkkipaikalta reilu kuusi kilometriä, mutta se kului niin kevyesti, että teimme vielä muutamia kiertolenkkejä hyvien liukulumikenkien turvin umpihangessa. Aurinko kurkisteli puiden lomasta ensimmäisiä kertoja tänä vuonna. Kuvittelimme sen lämmittävän kalpeita poskiamme lumihuppuisten puiden keskellä. Hanki kohisi jaloissa. Hongat natisivat kylmyyttä ja vanhuuttaan. Muuten hiljaisuus oli saumaton.

Yrjölän kellertävän tuvan saavutimme jo aikaisin iltapäivällä. Hetken mielessäni kävi taas hassu, vanhan kaupunkilaisen ajatus pitkästä illasta ilman mitään tekemistä. Tuvan jäähileistä lukkoa kohmeisin sormin avatessa ja tupaan astuessa ajatus kaikkosi pian. Tupa oli umpijäässä. Ikkunat olivat jäähileiset ja pimensivät läpinäkymättömyydellään tupaa, Sannan lupaamaasta tunturimaisemasta ei sisällä ollut tietoakaan. Tottuneet eränkävijäsannat aloittivat tutun touhun; puiden hakeminen ja pilkkominen, tuvan kamiinan sytyttämien, läheisen puron jään rikkominen ja veden kantaminen sisään. Välillä kävimme lämmittelemässä ulkona. Kyllä, lämmittelemässä ulkona. Arvioimme, että lämpötila sisällä tuvassa oli ainakin viisi pakkasastetta kylmempi kuin ulkona, jossa oli mitä täydellisin tammikuun pikkupakkaskeli. Kamiinan tuhkia tyhjätessäni metallinen tuhkalapio jäätyi kiinni käteeni.

Illalla, seitsemän tunnin tuvan lämmityksen ja sitä odotellessamme tehtyämme muutaman kilometrin ylimääräisen hiihtolenkin tupa alkoi tuntua lämpimältä. Sen verran lämpimältä, että maltoin riisua yhden kolmesta siihen asti päälläni pitämästä villapaidasta. Sanna piti lupauksensa myös tuvan ikkunasta näkyvästä tunturimaisemasta. Tuvan ikkunat eivät sulaneet jäästä, Sanna raaputti hileeseen maiseman menevän aukon metallisella keittiölastalla kuin auton jääraapalla konsanaan. Jep, Sanna on hauska tyyppi.

Tuvan yhteydessä on myös sauna, joka avaa narisevan, hirvensarvikahvaisen ovensa samalla avaimella tuvan kanssa. Tällä kertaa pelkän tuvan lämmittämiseen kului sen verran ihmis- ja puuenergiaa, että sauna jäi odottamaan seuraavaa kertaa. Kuulin kuitenkin huhuja sen lempeistä löylyistä ja rauhoittavasta kosketuksesta. Yrjölän saunalle pitänee vielä hiihtää toistamiseen talven aikaan.

Talvella tuvalle ei johda polkuja eikä hiihtolatuja. Moottorikelkkareitti viistää ohitse, mutta näin kauden ulkopuolella kevyt lumikerros sen pinnalla kertoi sen olleen käyttämätön jo monta päivää. Jo tutuksi tullut kirkas ja kuulas tähtitaivas levittyi hiljaisen tuvan ylle pimeyden laskeuduttua. Vain savupiipusta silloin tällöin sinkoilevat himmenevät kipinät kilpailivat valonlähteinä tähtien kanssa. Luonto huokaisi päivän päätteeksi. Jossakin lumesta väsähtänyt kynttiläkuusi tiputti lumihupun yltään kinokseen tumpsahtaen.

Luonnonrauha on sanoinkuvaamattoman rauhoittavaa.

Päivä valkeni tupatyylillä verkkaiseen tahtiin. Aamuyöllä kamiinaan uudelleen aseteltu tuli lämmitti parven nukkujat kauttaaltaan ja herätessä makuupussi, puhumattakaan merinokerrastosta oli aivan turha. Alakertaan pystyi hipsimään paljain jaloin kuin kotona konsanaan.

Kuva: Sanna Juutilainen

Kiirettä ei ole, kelloa ei tarvitse katsoa. Ajan määrittää valon hljalleen lisääntyvä määrä jo lähes jäähileistä vapautuneiden ikkunoiden takana.

Tavaroiden pakkaus ja tuvan siivoaminen vievät oman aikansa. Kirveen kanssa jäänsekaisesta vedestä nostetut vesisankolliset tyhjennetään. Monista monoista ja vaelluskenkien pohjiin jääneistä kivistä naarmuttunut puulattia lakaistaan huolella seuraavien vieraiden villasukille sopivaksi. Iltaa kuluttaneiden kynttilöiden tilalle jätetään uudet, jos sellaiset on tulleet mukaan, usein on. Mieltä lämmittää seuraavien matkaajien levon ja rauhan hetket.

Edelleen kylmästä kohmeinen ovi suljetaan, avain laitetaan tarkkaan talteen taskun pohjalle odottamaan kyytiä takaisin luontokeskukselle. Sukset viritetään jalkaan, ahkio ruokitaan taas pulleaksi, rinkka kiristetään selkään sopivaksi.

Matka jatkuu tuntureiden tutkivassa katseessa, lumipukuisten puiden alla, halki umpihangesta korean aapan, jossa ikiaikaiset hongat kurottavat hetkeen pysähtyneitä oksiaan kuin sormia kohti auringon säteitä. Suksi hankaa lempeästi vasten puuterinpehmeää hankea. Iloinen ja rentoutunut rupattelu suksien suihkeen lomassa siivittää auringon säteiden ohella matkaa joutuisammaksi.

Kiitos, ihana ystäväni Sanna retkestä, lämpimistä sanoista, puhdistavista naurupyrskähdyksistä ja siitä, että jaat kanssani samankaltaisen maailmankuvan, arvomaailman ja elämänilon. Kiitos Pyhä-Luoston kansallispuisto ja ihmeellinen luonto.

Kiitos sinulle, kun luit retkitarinani 🤗

♥: Sanna

Kuva: Sanna Juutilainen

Postauksen ensimmäinen kuva: Sanna Juutilainen

Lue myös aikaisempia kirjoituksiani retkistä jaa kansallispuistoista

Seikkailuviikonloppu Itä-Lapissa

Viikonloppu oli erilainen, täynnä ohjelmaa, uusia ihmisiä, liikkumista ja ulkoilmaa. Mutta niin ihana, nautin täysin sydämin tästä hieman eriskummallisestakin viikonlopun ohjelmasta. Pakkasin kameran ja kaikki tarvikkeet mukaan autoon, mutta en “ehtinyt” kuvata sillä kertaakaan. Sinne se jäi, auton perään, kun seikkailin täysillä Itärajan tuntumassa. Siksi hyvin niukkakuvainen kirjoitus tällä kertaa. Koittakaa kestää 😅 Alunperin minun […]

Lokakuinen Kevon luonnonpuisto

Viime vuoden pohjoisen road tripin jalanjäljillä pakkasin alkuviikosta autoni makuuhuoneeksi muutettuun takatilaan retkitavarat, koiran ja kameratarvikkeet ja käänsin ratin kohti pohjoista. Vaikka asunkin pohjoisessa, on pitkää maatamme tästä jäljellä vielä reilu 400km ennen kuin pohjoisen raja tulee vastaan. Toisaalta, jos etelästä päin katsoo, 400km ei ole näillä leveyspiireillä matka eikä mikhään, kuten täällä päin sanotaan. […]

Yö ulkona talvella: Etelä-Konneveden kansallispuisto

Viime viikonloppu oli kiireisin pikkujoulujen juhlistamisviikonloppu. Siitä – ja muistakin – syistä lähdin viikonlopuksi Etelä-Konneveden kansallispuistoon ystäväni Emman kanssa. Retkeily on tuttua puuhaa, mutta talvella yön yli retkeily ei niinkään. Tämä oli ensimmäinen kerta. Jännitin, miten selviän yön yli ja pakkasin varmuuden vuoksi kaikki omistamani retkeilytarvikkeet mukaan. Sääennuste lupasi lumisadetta ja muutamaa pakkasastetta. Uskoin vakaasti […]