Vuosi 2019

Vuosi 2019

Vuosi vetelee viimeisiään. En ole ennen tehnyt koontia menneestä vuodesta, ajattelin sen olevan jotenkin turhaa. Mitä sitä menneeseen katsomaan, kun elämme tässä ja nyt? Tulevaisuus on ollut minulle aina toivoa täynnä ja suunnittelen sitä innolla. Menneisyys on mennyt ja sillä selvä.

Kerätessäni kuvia tätä kirjoitusta varten huomaan, miksi vuoden kasaaminen yhteen on tärkeää. Unohdan helposti, miten hienoja hetkiä vuoteen mahtuu, miten monta upeaa muistoa olen onnistunut luomaan, miten monta upeaa asiaa on tapahtunut ja miten hienojen ihmisten kanssa on tekemisissä.

Tässä vuoteni 2019 pääosin kuvien kertomana.

Talvi 2019

Tammikuussa asuin Tampereella, Näsijärven rannalla. Vuosi alkoi tiukassa pakkasessa. Ihailin sitä usein Näsijärven jäältä käsin, toppavaatteisiin kietoutuneena. Maisema kaupunkiin päin oli usein pakastuneen huuruinen ja utuinen.

Näsijärvi pakkasaamuna tammikuussa 2019

Heti uudenvuoden jälkeen, pitkän säästämisen tuloksena onnistuin hankkimaan itselleni “oikean” kameran. Sellaisen, josta olin pitkään haaveillut. Tämä oli ehkä yksi isoimmista vuottani määrittävistä asioista – sen seurauksena opettelin (edelleen opettelen) valokuvaamaan. Se into on vuoden aikana vienyt minut moneen hienoon paikkaan ja hetkeen.

Canon 7D Mark II - uusi kamerani

Kevät ja kesä 2019

Loppukeväästä olin muuttanut Keski-Suomeen. Pakkasen ja lumen väistyessä tein retkiä lähimaastoon. Niin pitkälle kuin autottomana kaupunkilaisena pääsin.

Keski-Suomessa lähiretkeilyä suon reunalla kesällä.
Keski-Suomessa lähiretkeilyä kesällä.

Lyhyen kesälomani vietin lapsuuteni mummolassa, Kainuussa. Paikassa, josta on kymmeniä kilometrejä lähimpiin kaupunkeihin ja jossa saa nauttia pysähtyneestä ajasta, savusaunan lempeistä löylyistä ja Kainuun korven ainutlaatuisesta luonnosta.

Kainuun luonto, savusauna ja auringonlasku heinäkuun helteillä.
Kainuun luonto ja sumua auringonnousussa heinäkuussa.

Kesähelteiden ollessa kuumimmillaan kävin ystäväni Emman kanssa Itäisen Suomenlahden kansallispuistossa. Kansallispuistoon kuuluu vain pieniä, alle yhden neliökilometrin kokoisia saaria ja luotoja. Kävimme Ulko-Tammion saarella, jonka kävelee päästä päähän kesällä alle tunnissa. Ulko-Tammioon pääsee vain neljä kertaa kesässä lautalla Haminasta.

Itäisen Suomenlahden kansallispuistossa retkellä heinäkuussa. Kartta näyttää tietä.

Valvoimme auringonlaskuun, nauroimme ja nautimme kesästä. Vietin yön riippumatossani Itämeren rannalla, se on tähänastisista ulkona viettämistäni öistä ikimuistoisin.

Itäisen Suomenlahden kansallispuistossa retkellä heinäkuussa. Auringonlaskussa Itämeren rannalla.
Itäisen Suomenlahden kansallispuistossa retkellä heinäkuussa. Auringonlaskussa Itämeren rannalla.
Itäisen Suomenlahden kansallispuistossa retkellä heinäkuussa. Auringonlaskussa Itämeren rannalla.
Itäisen Suomenlahden kansallispuistossa retkellä heinäkuussa. Auringonlaskussa Itämeren rannalla, menossa nukkumaan riippumatossa.

Paluumatkalla lautta pysähtyy toviksi Tammion saarella, jossa aika on pysähtynyt vuosisadan vaihteeseen. Laiturilla lauttamatkalaisia odottivat paikalliset kesämökkeilijät maitokärryineen valmiina auttamaan vierailijoita kantamusten kanssa, hirsisten rannikkorakennuksien kupeessa soi haitarimusiikki, kovaan saarikallioon tamppautuneet polut toimivat saaren ainoina teinä mutkitellen vanhojen, kartanomaisten rakennusten väleissä. Autoja ei ole, sähköverkonkin olemassaoloa epäilin useiden talojen katolla lepäävien aurinkopaneelien takia.

Itäisen Suomenlahden kansallispuistossa Tammion saarella heinäkuussa.
Itäisen Suomenlahden kansallispuistossa Tammion saarella heinäkuussa.

Syksy 2019

Syksyllä palasin kaupunkiin, paikkaan, joka ei ole enää pitkään aikaan tuntunut kodilta. Tämä vuosi on vahvistanut ajatustani siitä, että haluan asua maalla. Vietin vapaa-aikani kaupunkiluonnossa ja lähimetsissä. Ensimmäistä kertaa elämässäni keräsin myös niin paljon marjoja, että niitä riittää koko talven varalle.

Keski-Suomalainen luonto loppukesästä auringonlaskussa. Horsmia pellon laidalla.
Keski-Suomalainen luonto loppukesästä auringonlaskussa. Päivänkakkaroita ja Peltosaunioita pellon laidalla.
Keski-Suomalainen luonto loppukesästä auringonlaskussa. Marjojen keräämistä talven varalle.
Keski-Suomalainen luonto loppukesästä auringonlaskussa. Marjojen keräämistä talven varalle.
Keski-Suomalainen luonto loppukesästä auringonlaskussa. Laajavuoren vanha metsä on kaunis sammalpeitteessä.

Loppusyksyn vähenevä valo tuntui raskaalta. Pimeys ja harmaus veivät voimat ja mielialan maahan.

Keski-Suomalainen luonto syksyn harmaudessa. Sumua ja kosteutta Lehesvuoren luontopolulla.
Keski-Suomalainen luonto syksyn harmaudessa. Sumua ja kosteutta Lehesvuoren luontopolulla.
Keski-Suomalainen luonto syksyn harmaudessa. Sumua ja kosteutta Lehesvuoren luontopolulla.

Syksy meni pitkälti matkatessa Keski-Suomi–Pohjanmaa-väliä. Pohjanmaalla kun asuu tällä hetkellä toinen puoliskoni. Vaikka matkustaminen on aika-ajoin raskasta, uusi ympäristö ja uudenlainen luonto on virkistävää vaihtelua Sisä-Suomessa varttuneelle. On mielenkiintoista, kun meri on läsnä lähes kaikkialla. Olen erityisen ihastunut Pohjanmaan laakeuteen: Siihen, miten sumu kerääntyy aamuisin pelloille paksuina lauttoina ja aurinko tuntuu näyttäytyvän pisempään horisontin ollessa matalalla. Maaseutumaisema hyväilee maalle kaipaavaa sieluani.

Pohjanmaan rannikolla, Fäbodan alue ja meren tyrskyt syksyllä.
Pohjanmaan maalaismaisemaa.
Pohjanmaan maalaismaisemaa.

Syksyn – ja myös koko vuoden – kohokohtana pidän lokakuussa toteuttamaani matkaa, jossa lähdin pienellä matkailuautolla yksinäni Lappiin ja Norjaan. Siellä aloitin myös tämän blogini ja kirjoitin ensimmäiset kirjoitukseni. Jos kirjoitukseni ovat jääneet välistä, ne alkavat tästä: https://sannavaara.com/2019/10/17/roadtrip-lappiin-ja-norjaan-lokakuussa-haave-todeksi/.

Kilpisjärvellä lokakuussa. Maisemat Norjaan päin.
Kilpisjärvellä lokakuussa. Maisemat Norjaan päin.
Norjan Lyngenissä lokakuussa. Vesiputous, ruska ja joen kuohut.

Viimeistään matkallani varmistin itseni siitä, että halun asua luonnon välittömässä läheisyydessä. Vaikka alla olevan kuvan maisemissa Norjan Lyngenissä.

Norjan Lyngenin Alpit lokakuussa. Norjan maalaismaisema, vuoristo, kirkas vuonon vesi.

Talvi 2019

Marraskuussa talven mielialavaihtelut ja pääosan aikaa täysin musta maa kävi välillä kovin raskaaksi. Vietin paljolti vapaa-aikani leväten, lukien, neuloen ja lähiluonnossa liikkuen. Lyhyetkin retket – vaikka räntäsateessa – piristivät mieltä ja kehoa, kun niille vain malttoi lähteä.

Marraskuu Pirkanmaalla, sumuista ja märkää.
Marraskuu Pirkanmaalla, sumuista ja märkää.
Marraskuu Pirkanmaalla, sumuista ja märkää.

Joulukuussa koin hienoja hetkiä Pohjanmaalla Ohtakarin kalastajasaarella ja vietettyäni ensimmäistä kertaa yön ulkona talvella Etelä-Konneveden kansallispuistossa. Kirjoitin niistä molemmista omat kirjoituksensa blogiini, löydät ne täältä: https://sannavaara.com/2019/12/09/kiireeton-viikonloppu-ohtakarilla/ ja https://sannavaara.com/2019/12/19/yo-ulkona-talvella-etela-konneveden-kansallispuisto/.

Ohtakarin kalastajasaari ja Itämeri joulukuussa.
Yö ulkona talvella riippumatossa Etelä-Konneveden kansallispuistossa Enonrannan laavun lähellä. Yöllä satanut lumi jäi kevyenä tarpin pinnalle.
Yö ulkona talvella riippumatossa Etelä-Konneveden kansallispuistossa. Yöllä satoi paksulti lunta.

Nyt loppuvuoden lähestyessä maa on saanut taas hetkeksi uuden, paksun lumipeitteen. Muutama päivä on ollut henkeäsalpaavan kaunis kalpeassa auringonvalossa ja kirpeässä pakkasessa. Se ja pyhäpäivien lomailu kirjojen, vilttien, villasukkien ja rakkaiden ihmisten kanssa on kohottanut syksyn mittaa madaltunutta mielialaa.

Kaunis pakkaspäivä Pohjanmaalla auringonlaskussa pellolla.
Kaunis pakkaspäivä Pohjanmaalla auringonlaskussa pellolla.
Kaunis pakkaspäivä Pohjanmaalla auringonlaskussa pellolla.
Kaunis pakkaspäivä Pohjanmaalla auringonlaskussa pellolla.

Vuosi 2019 ei ole ollut lempivuoteni, siihen on mahtunut monta kompastumista ja kantapään kautta uusien asioiden opettelua. Mutta olen oppinut, se on tärkeintä. Matkalle on mahtunut upeita asioita ihanien ihmisten kanssa. Nyt olen valmis seuraavaan vuosikymmeneen, se tuo taatusti hienoja hetkiä ja uusia seikkailuita.

Ihanaa uutta vuotta!

♥: Sanna

Kiireetön viikonloppu Ohtakarilla

Kiireetön viikonloppu Ohtakarilla

Vietin itsenäisyyspäiväviikonlopun Ohtakarilla – pienellä punaisten kalastajamökkien valtaamalla saarella, jolla kuulee meren aallot joka suunnasta, jos osaa olla tarpeksi hiljaa.

Ohtakari on Pohjanmaan rannikolla, Kokkolasta noin tunnin ajomatkan päässä. Mantereelta saarelle ajettaessa 70-luvulla rakennettua pengertietä pitkin vasemmalla puolella aukeaa Vattajan hiekkarannat. Ranta, joka voittaa pituudessaan Yyterin ja Kalajoen rannat mennen tullen, mutta jota ei juurikaan mainosteta sen veroisena.

Ohtakarin kalastajamökit ja takana Vattajan hiekkaranta.

Hiekkarannan sijaan vietin viikonlopun nauttien ihanasta seurasta tunnelmallisessa kalastajamökissä, jossa oli kaikki tarvittava, mutta ei mitään ylimääräistä. Vessatarpeetkin hoidettiin mökin takana vinossa riveissä seisovissa, mökkien mukaan nimetyissä ulkohuusseissa. Kokemus on sekin, kun hipsii tähtitaivaan valossa huussiin meren aaltojen huojuessa rantaan vain kivenheiton päässä.

Aika kului saarella raukean hitaasti; päivän valoisat tunnit ulkona meren kuohujen jäädyttämillä kivillä taiteillen ja hurmaavan lyhyellä (1,5km) luontopolulla rannan ainutlaatuista luontoa ihaillen. Pimeän tullen ajanviettona toimi mökin ja saunan lämmittäminen, pienistä päiväunista (kyllä, monikossa) nauttiminen, kirjan lukeminen, neulominen ja hieman myös Linnanjuhlien vilkuileminen.

Luontopolku kulki pitkin rakkakivikkoa – tai pirunpeltoa, joka on tarunhohtoisempi nimi vanhalle merenpohjalle.

Ohtakarilla on mielenkiintoinen historia. Siellä on todistettavasti ollut asutusta jo 1500-luvulla, jolloin sitä on kutsuttu Susisaareksi. Se on ollut – ja mökin vieraskirjan perusteella on edelleenkin – tärkeä tukikohta paikallisille kalastajille. Onhan se “viimeinen saari ennen ulkomerta”. Näin talvella tuntui kuin saari olisi uinuva kalastussatama, joka odottaa meren jäähileiden sulamista ja kesän aurinkoa valaisemaan kalamatkoja ulkomerelle.

Saarta täplittää valtoimenaan pieniä punaisen eri sävyillä maalattuja kalastajamökkejä, joista osa toimii nykypäivänä myös vapaa-ajan mökkeinä. Vanhimpien mökkien kulunut punamultamaali ja haalenneet pitsiverhot henkivät aikaa sata vuotta sitten. Ne ja uudemmat, meren sineä vasten kirkkaan punaiset lomamökit kököttävät vieri vieressä sulassa sopusoinnussa välittämättä aikojen ja maalikerrosten vaihtumisesta. Meri ja sen luomat mahdollisuudet on ja pysyy, ajoista viis.

Heräsin itsenäisyyspäivän jälkeisenä aamuna, 102-vuotiaan Suomen vielä uinuessa ihailemaan ulkomereltä sarastavaa auringonnousua. Kovin aikainen lintu ei joulukuussa tarvitse olla, auringonnousua kun voi ihailla hyvin vielä puoli yhdeksänkin aikaan. Se sopi hyvin kiireettömän ja raukean viikonlopun suunnittelemattomuuteen.

Auringonnousu sinänsä ei kovin dramaattinen tapahtuma talvikuukausina ole. Vaalea häivähdys keltaista ja vaaleanpunaista, joka juuri ja juuri jaksaa nousta horistontin yläpuolelle muistuttaa auringon olemassaolosta, joka näinä kuukausina tuntuu niin kaukaiselta. Pienikin valon kajo on tervetullut rikkomaan alkutalven pimeyden.

Meri oli hionut rannan kivet ajan ties kuinka pitkässä saatossa lähes kulmattomiksi ja puhaltanut päälle kevyen jäähuurteen. Parhaat auringonnousun seuraamispaikat olivat (omasta mielestäni) liukkaiden kivien päällystämässä saaren kärjessä, meren aaltojen juuri ulottumattomissa, jonne taiteilin aamujähmeän itseni, koska päätin niin.

Ja olihan tuo sen arvoista. Pienen hetken, silmän levätessä meren aavassa ja olemattomassa horisontissa sen takana, voi kuvitella elävänsä pienessä kalastajakylässä vuosisatoja sitten. Odottavansa aamun pikkutunneilla merelle lähteneitä kalastajia ja mahdollista saalista.

Aallot kivikkoon lempeästi, mutta tottumattomalle korvalle kuitenkin niin kovaa pauhuten istuin tovin huurteisen kylmällä kivellä omassa mielikuvitusmaailmassani. Nautin siitä juuri sen verran kuin Pohjanlahdelta puhaltava tuuli antoi palelematta myöten ja siirryin sisälle takkatulen ääreen.

Ohtakari antaa aihetta mielikuvitusmatkoille ja inspiroi kurkistamaaan kalastajien elämää vuosisatojen takaa. Sen talviuninen tunnelma oli omiaan kahdelle ihmiselle ja koiralle nauttia viikonlopusta ja juhlistaa Suomen syntymäpäivää rauhallisin ja luonnonläheisin elkein.

♥: Sanna