Vuosi 2019

Vuosi 2019

Vuosi vetelee viimeisiään. En ole ennen tehnyt koontia menneestä vuodesta, ajattelin sen olevan jotenkin turhaa. Mitä sitä menneeseen katsomaan, kun elämme tässä ja nyt? Tulevaisuus on ollut minulle aina toivoa täynnä ja suunnittelen sitä innolla. Menneisyys on mennyt ja sillä selvä.

Kerätessäni kuvia tätä kirjoitusta varten huomaan, miksi vuoden kasaaminen yhteen on tärkeää. Unohdan helposti, miten hienoja hetkiä vuoteen mahtuu, miten monta upeaa muistoa olen onnistunut luomaan, miten monta upeaa asiaa on tapahtunut ja miten hienojen ihmisten kanssa on tekemisissä.

Tässä vuoteni 2019 pääosin kuvien kertomana.

Talvi 2019

Tammikuussa asuin Tampereella, Näsijärven rannalla. Vuosi alkoi tiukassa pakkasessa. Ihailin sitä usein Näsijärven jäältä käsin, toppavaatteisiin kietoutuneena. Maisema kaupunkiin päin oli usein pakastuneen huuruinen ja utuinen.

Näsijärvi pakkasaamuna tammikuussa 2019

Heti uudenvuoden jälkeen, pitkän säästämisen tuloksena onnistuin hankkimaan itselleni “oikean” kameran. Sellaisen, josta olin pitkään haaveillut. Tämä oli ehkä yksi isoimmista vuottani määrittävistä asioista – sen seurauksena opettelin (edelleen opettelen) valokuvaamaan. Se into on vuoden aikana vienyt minut moneen hienoon paikkaan ja hetkeen.

Canon 7D Mark II - uusi kamerani

Kevät ja kesä 2019

Loppukeväästä olin muuttanut Keski-Suomeen. Pakkasen ja lumen väistyessä tein retkiä lähimaastoon. Niin pitkälle kuin autottomana kaupunkilaisena pääsin.

Keski-Suomessa lähiretkeilyä suon reunalla kesällä.
Keski-Suomessa lähiretkeilyä kesällä.

Lyhyen kesälomani vietin lapsuuteni mummolassa, Kainuussa. Paikassa, josta on kymmeniä kilometrejä lähimpiin kaupunkeihin ja jossa saa nauttia pysähtyneestä ajasta, savusaunan lempeistä löylyistä ja Kainuun korven ainutlaatuisesta luonnosta.

Kainuun luonto, savusauna ja auringonlasku heinäkuun helteillä.
Kainuun luonto ja sumua auringonnousussa heinäkuussa.

Kesähelteiden ollessa kuumimmillaan kävin ystäväni Emman kanssa Itäisen Suomenlahden kansallispuistossa. Kansallispuistoon kuuluu vain pieniä, alle yhden neliökilometrin kokoisia saaria ja luotoja. Kävimme Ulko-Tammion saarella, jonka kävelee päästä päähän kesällä alle tunnissa. Ulko-Tammioon pääsee vain neljä kertaa kesässä lautalla Haminasta.

Itäisen Suomenlahden kansallispuistossa retkellä heinäkuussa. Kartta näyttää tietä.

Valvoimme auringonlaskuun, nauroimme ja nautimme kesästä. Vietin yön riippumatossani Itämeren rannalla, se on tähänastisista ulkona viettämistäni öistä ikimuistoisin.

Itäisen Suomenlahden kansallispuistossa retkellä heinäkuussa. Auringonlaskussa Itämeren rannalla.
Itäisen Suomenlahden kansallispuistossa retkellä heinäkuussa. Auringonlaskussa Itämeren rannalla.
Itäisen Suomenlahden kansallispuistossa retkellä heinäkuussa. Auringonlaskussa Itämeren rannalla.
Itäisen Suomenlahden kansallispuistossa retkellä heinäkuussa. Auringonlaskussa Itämeren rannalla, menossa nukkumaan riippumatossa.

Paluumatkalla lautta pysähtyy toviksi Tammion saarella, jossa aika on pysähtynyt vuosisadan vaihteeseen. Laiturilla lauttamatkalaisia odottivat paikalliset kesämökkeilijät maitokärryineen valmiina auttamaan vierailijoita kantamusten kanssa, hirsisten rannikkorakennuksien kupeessa soi haitarimusiikki, kovaan saarikallioon tamppautuneet polut toimivat saaren ainoina teinä mutkitellen vanhojen, kartanomaisten rakennusten väleissä. Autoja ei ole, sähköverkonkin olemassaoloa epäilin useiden talojen katolla lepäävien aurinkopaneelien takia.

Itäisen Suomenlahden kansallispuistossa Tammion saarella heinäkuussa.
Itäisen Suomenlahden kansallispuistossa Tammion saarella heinäkuussa.

Syksy 2019

Syksyllä palasin kaupunkiin, paikkaan, joka ei ole enää pitkään aikaan tuntunut kodilta. Tämä vuosi on vahvistanut ajatustani siitä, että haluan asua maalla. Vietin vapaa-aikani kaupunkiluonnossa ja lähimetsissä. Ensimmäistä kertaa elämässäni keräsin myös niin paljon marjoja, että niitä riittää koko talven varalle.

Keski-Suomalainen luonto loppukesästä auringonlaskussa. Horsmia pellon laidalla.
Keski-Suomalainen luonto loppukesästä auringonlaskussa. Päivänkakkaroita ja Peltosaunioita pellon laidalla.
Keski-Suomalainen luonto loppukesästä auringonlaskussa. Marjojen keräämistä talven varalle.
Keski-Suomalainen luonto loppukesästä auringonlaskussa. Marjojen keräämistä talven varalle.
Keski-Suomalainen luonto loppukesästä auringonlaskussa. Laajavuoren vanha metsä on kaunis sammalpeitteessä.

Loppusyksyn vähenevä valo tuntui raskaalta. Pimeys ja harmaus veivät voimat ja mielialan maahan.

Keski-Suomalainen luonto syksyn harmaudessa. Sumua ja kosteutta Lehesvuoren luontopolulla.
Keski-Suomalainen luonto syksyn harmaudessa. Sumua ja kosteutta Lehesvuoren luontopolulla.
Keski-Suomalainen luonto syksyn harmaudessa. Sumua ja kosteutta Lehesvuoren luontopolulla.

Syksy meni pitkälti matkatessa Keski-Suomi–Pohjanmaa-väliä. Pohjanmaalla kun asuu tällä hetkellä toinen puoliskoni. Vaikka matkustaminen on aika-ajoin raskasta, uusi ympäristö ja uudenlainen luonto on virkistävää vaihtelua Sisä-Suomessa varttuneelle. On mielenkiintoista, kun meri on läsnä lähes kaikkialla. Olen erityisen ihastunut Pohjanmaan laakeuteen: Siihen, miten sumu kerääntyy aamuisin pelloille paksuina lauttoina ja aurinko tuntuu näyttäytyvän pisempään horisontin ollessa matalalla. Maaseutumaisema hyväilee maalle kaipaavaa sieluani.

Pohjanmaan rannikolla, Fäbodan alue ja meren tyrskyt syksyllä.
Pohjanmaan maalaismaisemaa.
Pohjanmaan maalaismaisemaa.

Syksyn – ja myös koko vuoden – kohokohtana pidän lokakuussa toteuttamaani matkaa, jossa lähdin pienellä matkailuautolla yksinäni Lappiin ja Norjaan. Siellä aloitin myös tämän blogini ja kirjoitin ensimmäiset kirjoitukseni. Jos kirjoitukseni ovat jääneet välistä, ne alkavat tästä: https://sannavaara.com/2019/10/17/roadtrip-lappiin-ja-norjaan-lokakuussa-haave-todeksi/.

Kilpisjärvellä lokakuussa. Maisemat Norjaan päin.
Kilpisjärvellä lokakuussa. Maisemat Norjaan päin.
Norjan Lyngenissä lokakuussa. Vesiputous, ruska ja joen kuohut.

Viimeistään matkallani varmistin itseni siitä, että halun asua luonnon välittömässä läheisyydessä. Vaikka alla olevan kuvan maisemissa Norjan Lyngenissä.

Norjan Lyngenin Alpit lokakuussa. Norjan maalaismaisema, vuoristo, kirkas vuonon vesi.

Talvi 2019

Marraskuussa talven mielialavaihtelut ja pääosan aikaa täysin musta maa kävi välillä kovin raskaaksi. Vietin paljolti vapaa-aikani leväten, lukien, neuloen ja lähiluonnossa liikkuen. Lyhyetkin retket – vaikka räntäsateessa – piristivät mieltä ja kehoa, kun niille vain malttoi lähteä.

Marraskuu Pirkanmaalla, sumuista ja märkää.
Marraskuu Pirkanmaalla, sumuista ja märkää.
Marraskuu Pirkanmaalla, sumuista ja märkää.

Joulukuussa koin hienoja hetkiä Pohjanmaalla Ohtakarin kalastajasaarella ja vietettyäni ensimmäistä kertaa yön ulkona talvella Etelä-Konneveden kansallispuistossa. Kirjoitin niistä molemmista omat kirjoituksensa blogiini, löydät ne täältä: https://sannavaara.com/2019/12/09/kiireeton-viikonloppu-ohtakarilla/ ja https://sannavaara.com/2019/12/19/yo-ulkona-talvella-etela-konneveden-kansallispuisto/.

Ohtakarin kalastajasaari ja Itämeri joulukuussa.
Yö ulkona talvella riippumatossa Etelä-Konneveden kansallispuistossa Enonrannan laavun lähellä. Yöllä satanut lumi jäi kevyenä tarpin pinnalle.
Yö ulkona talvella riippumatossa Etelä-Konneveden kansallispuistossa. Yöllä satoi paksulti lunta.

Nyt loppuvuoden lähestyessä maa on saanut taas hetkeksi uuden, paksun lumipeitteen. Muutama päivä on ollut henkeäsalpaavan kaunis kalpeassa auringonvalossa ja kirpeässä pakkasessa. Se ja pyhäpäivien lomailu kirjojen, vilttien, villasukkien ja rakkaiden ihmisten kanssa on kohottanut syksyn mittaa madaltunutta mielialaa.

Kaunis pakkaspäivä Pohjanmaalla auringonlaskussa pellolla.
Kaunis pakkaspäivä Pohjanmaalla auringonlaskussa pellolla.
Kaunis pakkaspäivä Pohjanmaalla auringonlaskussa pellolla.
Kaunis pakkaspäivä Pohjanmaalla auringonlaskussa pellolla.

Vuosi 2019 ei ole ollut lempivuoteni, siihen on mahtunut monta kompastumista ja kantapään kautta uusien asioiden opettelua. Mutta olen oppinut, se on tärkeintä. Matkalle on mahtunut upeita asioita ihanien ihmisten kanssa. Nyt olen valmis seuraavaan vuosikymmeneen, se tuo taatusti hienoja hetkiä ja uusia seikkailuita.

Ihanaa uutta vuotta!

♥: Sanna

Roadtrip Lappiin ja Norjaan lokakuussa: Kotimatkalle

Roadtrip Lappiin ja Norjaan lokakuussa: Kotimatkalle

Senjalla heräsin Ersfjordin rannalla pikku pakkasessa vuorien välistä. Auton ikkunat olivat sisäpuoleltakin jäässä, kuten monena muunakin aamuna. Rannalla ei ollut ketään muuta, aamuaurinko valaisi vain muutaman talon vuoren kupeessa. Aamu-usva oli juuri häipymässä takaisin Jäämeren aavalle.

Yhtäkkiä en enää keksinyt, mitä haluaisin täällä tehdä. Olin kirjaimellisesti kirmannut sydämeni kyllyydestä vuorilla, niityillä ja puronvarsilla vailla minkäänlaista pelkoa siitä, mitä muut ihmiset ajattelevat, jos moisen näkevät. Kukaan ei ollut näkemässä. Olin kokenut ja nähnyt paljon enemmän kuin ajattelin, saanut tuntea ihanaa vapauden tunnetta, kun kellonajalla tai viikonpäivälläkään ei ole väliä. Tuntui, että olin täysi.

Olin valmis kotimatkalle.

Pipo päässä on hyvä nukkua, kun ulkona – ja sisällä – asteet laskevat pakkasen puolelle

Kotimatkaa en ollut suunnitellut sen paremmin kuin tulomatkaakaan. Pikaisesti katsoin kartasta, että voisin ihan hyvin ajaa Ruotsin läpi, vaikkakin Käsivarren reitti saattoi olla hieman lyhyempi. Mutta minulla ei ollut kiire mihinkään.

Paluumatka sujui samalla ajatuksella kuin tullessakin; pysähdyin kun näin kiinnostavia paikkoja, kuvasin ja nautin maisemista. Puoli tuntia, pari tuntia tai puoli päivää, vapaus oli minun.

Ruotsin puolella vuorien ylityksen jälkeen erämaa-alueella alkoi sankka lumipyry. Abiskon kohdalla se oli jo niin kova, ettei eteensä nähnyt. Meinasin pysähtyä Abiskoon ja käydä kansallispuistossa vielä päiväseltään, mutta päivänvaloa oli enää hetki jäljellä ja jaksoin vielä ajaa tovin, joten jatkoin matkaa.

Abiskosta Kiirunaan ajettaessa matkalla on iso järvi, Torneträsk. Kaunis ja näyttävä – kuulemma. En nähnyt koko järveä saati sen maisemia kovalta lumituiskulta. Taisin myös ihmetellä tienvarsilla olevia varoituskylttejä lumivyöryistä ja pohdin ajaessani vuorten kupeissa lumesta kinostuvaa tietä, kuinka paljon lunta pitää sataa ennen kuin se voi alkaa vyörymään.

Valokuvia Ruotsin puolelta minulla ei ole. Olin väsynyt ajamisesta ja lumituiskusta. Sain väistellä aura-autoja ja valkoisia poroja, jotka tuntuivat hyppäävän tielle kuin tyhjästä.

Pimeässä, lumettomassa metsässä valkoinen poro näkyy kuin heijastin. Mutta lumen sekaan se sulautuu liiankin hyvin.

Ajatuksenani oli ajaa, kunnes en enää jaksa ja jäädä johonkin tien varteen nukkumaan. Lumen kinostuessa jo yli 15cm ja aura-autojen kasatessa sitä teiden varsille, näin silmissäni aamun, kun (valkoinen) autoni on hautautunut kinosten keskelle Ruotsin Lapin erämaassa, missä puhelimen kuuluvuutta ei ollut juuri nimeksikään.

Jatkoin siis sitkeästi matkaa Kiirunaan asti, jossa pysähdyin yöksi kalliihkolle, mutta varsin mukavalle leirintäalueelle aivan kaupungin ytimeen. Monen päivän maalais- ja vuoristomaisemien jälkeen Kiirunankin pieni kaupunki tuntui suurelta, autojen äänet kovilta ja katuvalot kirkkailta.

Muistin taas, miksi haaveilen ja suunnittelen muuttoa maalle, kauas kaikesta kaupungin melskeestä.

Norjan maalaismaisemassa sielu lepää.

Ajattelin kirjottaa lopuksi hienoin ja kaunein sanankääntein, miten upea ja tärkeä matka tämä oli. Mutta siinäpä se, mitä sanotuksi saan ja taidan. Matka oli upea ja niin kovin tärkeä.

Muistin, miten paljon inspiraatiota ja luovuutta löydän luonnosta. Muistin, miten tärkeää on, että on vielä luontoa, johon kukaan ei ole koskenut. Se on vähenemässä ja liian harva tietää tai muistaa, miltä se näyttää. Mutta sitä on vielä. Pidetäänhän siitä huoli, jooko?

Tämä oli matka, jolla ei ollut päämäärää ja se oli hyvä juuri niin.

♥: Sanna

Roadtrip Lappiin ja Norjaan lokakuussa: Se kuuluisa Senja

Roadtrip Lappiin ja Norjaan lokakuussa: Se kuuluisa Senja

Onneksi olin viettänyt täydellisen päivän ja illan Skibottnin rannalla , olin levännyt ja harmonisessa mielentilassa, kun jatkoin matkaani Lyngenin alppien läpi (kyllä, välillä myös läpi – parhaimmillaan kolme kilometriä kapeaa, pimeää tunnelia pitkin) kohti kehuttua Senjan saarta.

Senja on saari, joka kasvattaa suosiotaan matkailijoiden joukossa vuosi vuodelta. Paikalliset kertoivat, että oman arvionsa mukaan viime kesänä matkailijoita oli paljon ja niistä 8/10 oli suomalaisia. Nyt niitä ei näkynyt ainuttakaan.

Saavuin Senjalle iltahämärissä, hieman jo uupuneena tien päällä olemisesta. Koska olen huono suunnittelemaan – tai no, en ollut suunnitellut ollenkaan, mihin saarella menen ja missä yövyn, lopputulema oli myös sen mukainen. Matkalla Senjalle, vesivarastoni loppuivat täysin, joten olin leirintäalueen tarpeessa, mutta en meinannut löytää sellaista mistään.

Google suositteli Senja Camping -leirintäaluetta hienoin kuvin ja arvosteluin, mutta ajettuani 10km pientä, pilkkopimeää hiekkatietä, joka lopulta päättyi umpikujaan ilman minkäänlaista havaintoa leirintämahdollisuudesta, olin valmis itkupotkuraivareihin.

Itkupotkuraivareista ei tässäkään kohtaa ollut hyötyä, kun kukaan ei niitä ollut todistamassa. Kerättyäni itseni, jatkoin matkaani saaren toiselle puolelle, jossa suljetun leirintäalueen omistaja onneksi oli puhelimen päässä tavoitettavissa ja tuli ystävällisesti avamaan oven matkalaiselle. Ensitapaamisella kättelyn lomassa hänkin kysyi unisin silmin “What are you doing here at this time of the year?”. Niin, lokakuussa ei Norjassakaan juuri muita matkailijoita näkynyt.

Seuraava aamu valkeni hädin tuskin sakean sumun keskeltä. Rannalla merelle ei näkynyt kuin muutama metri. Yöllä oli ollut pakkasta, maa oli kuurassa ja maisema aavemaisen utuinen ja harmaa.

Illansuussa horisontti alkoi yllättäen seljetä ja ensimmäistä kertaa huomasin olevani korkeiden vuorien ympäröimänä. Sumu oli aiemmin niin peittävä, että edes niiden siluettia ei näkynyt.

Illalla autoni ikkunaan yllättäen koputettiin. Norjalainen seurue oli tullut lähikaupungista viettämään viikonloppua alueelle ja kutsuivat minutkin iltanuotiolle. Konjakkipullon ja tulen liekkien lämmössä yritimme keskustella yhteisen kielen puuttumisesta huolimatta englannin, ruotsin ja norjan yhdistelmällä muun muassa lisääntyvästä turismista ja sen vaaroista, revontulien ihmeellisyydestä, pohjolan luonnosta ja kulttuureista. Koin yhtäkkiä vahvan yhteyden näihin tuntemattomiin, ystävällisiin ihmisiin, kielimuurista huolimatta, kun istuimme hiljaa tulen leimussa ihastellen taivaalla leiskuvia revontulia.

Aamulla maisema oli jäinen, mutta kirkas. Aurinko näyttäytyi ensimmäistä kertaa koko reissuni aikana. Norjalaiset pyysivät minua mukaansa käymään kaupungissa, mihin he olivat matkalla, mutta kieltäydyin kohteliaasti. Kun valittavana oli tämä upea saari ja sen luonto tai tiheään asuttu kaupunki, valinta ei ollut vaikea. Hyvästelin joukon ja jatkoin matkaani pohjoisemmaksi, kohti Ersfjordin rantaa.

Matkalla löysin upean vuoristopuron, jonka ääressä hurahtikin huomaamatta puoli päivää valokuvaten ja nauttien aurinkoisesta pakkasilmasta. Kävelin puron vartta edestakaisin, kiipeilin sen jäisillä kivillä ja maistelin sen jääkylmää ja turkoosiin vivahtavaa puhdasta vettä.

Nämä ovat niitä hetkiä, jotka jäävät minulle rakkaimpina mieleen; paikat, jotka löytyvät sattumalta ja joissa on jotakin erityisen koskettavaa ja joista löydän suunnattomasti inspiraatiota.

Aurinko paistoi, mutta maa oli kuuran peitossa. Pienet, kosken kuohuista syntyneet lammikot olivat jo jäässä, samoin auringon valosta oranssin vivahteen saanut heinikko.

Lähdin ajamaan vielä pohjoisemmaksi, ensin Hestenin vuorelle ja siitä yöksi Ersfjordenin rannalle, joka on myös noussut suosituksi matkakohteeksi kesäaikaan.

Hestenille nousu oli nopea päähänpisto. Sinne oli helppoa ajaa, retkireitti näytti vain 2km eikä vaatinut kummempia valmisteluita. Olin kyllä tietoinen norjalaisten “helpoista” retkireiteistä ja niiden vaativuustasojen eroista verrattuna suomalaisiin reitteihin. Saattaahan moiset nousut olla helppoja kansalle, joka syntyy ja elää korkeiden vuorten keskellä. Ihmiset, jotka elävät lähes merenpinnan tasolla koko elämänsä (allekirjoittanut), lähtökohta on hieman eri.

Suomen nyppylät kalpenevat näiden jyrkkyyksien rinnalla.

Yllätyin, että vuoren rinteillä oli niinkin paljon ihmisiä. Vastaan tuli lähes kymmenkunta seuruetta. Suurin osa kapuajista oli norjalaisia tai ruotsalaisia, mutta myös muutama kiinalaisseurue oli matkalla alas.

Aloitin kapuamisen sopivaan aikaan. Aurinko oli juuri alkanut laskea vuorten taakse ja suurin osa ihmisistä oli tulossa vuoren rinteiltä alas. Sain kavuta rauhassa. Otin oman aikani vuoren valloittamiseen, istuskelin rinteillä ja nautin maisemista. Toki tasoitin samalla kiihtyvää pulssiani ja maitohapoilla käyviä jalkojani – nousu ei ollut helppo, norjalaisten arvioista huolimatta.

Tauolla on hyvää aikaa taiteilla.

Ajattelin tälläkin kertaa, ettei minun ole pakko päästä huipulle asti. Etenkin, kun huomasin, että loppumatka oli niin jyrkkä, että se vaati lyhyen matkaa nelinkontin etenemistä. Olin jo väsynyt ja pohdin, onko sen arvoista, että nousen vielä muutamakymmen metriä ja olen aivan puhki. Alaskin olisi jaksettava.

Jostain syystä päätin kuitenkin jaksaa loppuun asti. Ja hyvä niin. Maisema huipulta oli huimaava ja väsymys unohtui hetkessä. Kyynel lähes vieri poskelle, niin liikuttunut olin sen hetken upeudesta.

Vuoren huippu oli kapea kaistale maata, vain muutama metri. Sen molemmin puolin avautui maisema alas vuonoon ja naapurivuorien lumipeitteisille huipuille. Vieressä kohosi Senjan saaren ehkä tunnetuin huippu, Segla, harmaan sinisenä vasten laskevaa aurinkoa.

Huipulla kanssani auringonlaskun jakoi vain kiinalaisnainen, joka odotti matkakumppaneitaan. Keskustelimme tovin maisemista ja Norjan luonnosta, mutta pääosin jätimme toisemme rauhaan ja keskityimme omaan kokemukseemme.

Join teekupposen, otin muutaman kuvan ja aloitin matkan alas. Taas yksi, ikimuistoinen päivä lähestyi loppuaan auringon laskiessa pystysuorien Seglan kivirinteiden taakse.

♥: Sanna

Roadtrip Lappiin ja Norjaan lokakuussa: Kilpisjärveltä Norjan Lyngeniin

Roadtrip Lappiin ja Norjaan lokakuussa: Kilpisjärveltä Norjan Lyngeniin

En ole ainut, joka on sitä mieltä, että tie Suomen käsivarresta Kilpisjärven kautta Norjaan on Suomen, Euroopan, ehkä jopa maailman kaunein. Kilpisjärvi ja Käsivarren erämaaluonto sai sydämestäni pienen palasen, mutta en osannut valmistautua maisemiin, joita Norjalla on tarjota.

Vähän jopa harmittaa, että käytin kaikki sanavarastoni adjektiivit jo aiemmissa kirjoituksissa kuvailemaan maisemien ja luonnon kaunetta. Vaikkakin Suomen luonto ansaitsee niistä jokaisen, olisi Norjalle pitänyt jättää edes muutama.

Suomen rajan jälkeen maisema muuttuu nopeasti, vuoret kohoavat yhä vain korkeammiksi ja viimeistään meren rannalle Lyngeniin päästessä oli tämä matkalainen uuvuttanut itsensä ihastellessaan jokaista niemennokkaa, vuorenhuippua, lukuisia vesiputouksia, tunturikoivikkoja, kirkasvetisiä vuonoja ja värikkäitä kyliä vuoren rinteillä.

Yövyin pienellä rannalla Skibot-kylän reunamilla, jossa juhlin myös syntymäpäivääni omalla tyylilläni. Käytin koko päivän rannalla kävelemiseen, maisemista nautiskeluun ja rannalta löytämieni aarteiden keräilyyn.

Nautin suunnattomasti auringon säteiden kultaisesta hehkusta vuorten takana, meren aalloissa ihmeellisen sileiksi ja pyöreiksi hiotuneista rantakivistä, puhtaasta, aavistuksen mereltä ja lumelta tuoksuvasta ilmasta, hiljaisuudesta, jonka rikkoi vain lähellä kuohuva koski, kylällä laiduntavien lampaiden kaulassa kilisevät kellot ja aaltojen kevyt kuohke. En olisi keksinyt parempaa tapaa juhlistaa merkkipäivääni.

Illansuussa kiipesin vieressä kohoavan kukkulan päälle. Sen rinteiltä valui jäänkirkasta vettä pienen vesiputouksen muodossa mereen. Istuskelin pitkään ihaillen veden tekemiä uurteita kiviin ja kuuntelin sen pauhua.

Kukkulan päältä aukesi kaunis näkymä vuonolle ja vastarannalla kohoaville vuorille. Katselin auringonlaskua ja mutustelin syksyn viimeisiä karpaloita.

Se oli ikimuistoinen syntymäpäivä. En olisi keksinyt parempaa tapaa juhlistaa sitä.

Skibotnista jatkoin aamusta matkaa syvemmälle Lyngenin niemimaalle. Päämäärää vailla ajattelin käydä katsomassa, miltä siellä näyttää. Vuoret kohosivat yhä jyrkempinä ja jylhempinä kohtisuoraan merestä pilviin asti. Pysäyttävän kaunista.

Pikaisen googlettelun perusteella selvisi, että Lyngenistä pääsee autolautalla vuonon yli Svensbystä Breivikeidetiin, joka oikaisee ajomatkaa huomattavasti. Ja mikä ettei, kyllähän matkaan mahtuisi yksi lauttamatkakin.

Svensby on pieni kylä ja satama keskellä lampaiden valtaamia peltoja.
Autolautta oikaisi myös paikallisten työmatkalaisten ajomatkaa, ja matkaajia riitti.

Lyngeniin jäi pala minusta. Jylhät vuoret, kristallinkirkkaat vedet ja norjalainen maalaisidylli hurmasi minut täysin. Vuorten välissä sijaitsevat pikku kylät tuntuivat elävän täysin omassa maailmassaan luonnon keskellä. Lyngeniin, jos johonkin aion palata vielä.

♥: Sanna

Roadtrip Lappiin ja Norjaan lokakuussa: Haave todeksi

Roadtrip Lappiin ja Norjaan lokakuussa: Haave todeksi

Kliseinen otsikko, tiedän. Hieman hävettää jättää se tuohon, mutta menköön. Älkää tuomitko. 

Olen seurannut somen puolella jo pitkään amerikkalaisten sometähtien “vanlifea” eli sitä, kun ihminen myy kaiken, ostaa vanhan pakettiauton tai bussin ja remontoi siitä kodin itselleen. Tästä liikkuvasta kodista saattaa perusmukavuuksien, kuten vessan ja suihkun lisäksi löytyä jos jonkinmoista pimp my bus -tyyppistä vempelettä: laajakuvatelkku, takka, viinibaari tai kattoterassi ei amerikanserkun mielestä ole mitenkään yliampuvaa.

Jotkut matkaavat yksin, toiset nelihenkisen perheen tai kuuden koiran kanssa. Kaikki on nähty.

(Jos haluat käydä katsomassa itse, mitä kaikkea bussiin saakaan Amerikan puolella rakentaa, Instagramissa yli 900 tuhatta muutakin ihmistä seuraa esimerkiksi tiliä @project.vanlife.)

Äidille ja muille sukulaisille tässä kohtaa tiedoksi – en ole myynyt omaisuuttani ja muuttanut bussiin. Mutta päätin tulevan syntymäpäiväni kunniaksi toteuttaa tämän haaveeni suomalaiseen tyyliin krumeluureja karsien. Vuokrasin retkiauton kahdeksi viikoksi ja matkaan sillä yksinäni pohjoiseen, Lappiin ja Norjaan. Suunnitelma on löyhä ja huonosti tehty, mutta yritän suhtautua siihen ja omaan huonoon suunnittelukykyyni avoimin mielin. Minulla on kulkuväline, joka samalla toimii majoituksenani sekä kaksi viikkoa vapautta. Sillä ei kovin pahasti voi mennä pieleen. 

_MG_0180

Tervetuloa mukaani tälle reissulle, joka luultavasti ei mene ollenkaan niin kuin nyt ajattelen. Mutta josta uskon saavani paljon hyviä – ja, no – kokemuksia, joita joskus muistelen. Aion nauttia joka hetkestä ja kahden viikon vapaudestani.

♥ : Sanna