Odottavan aika

Odottavan aika

Toukokuu on odottava. Luonto odottaa heräämistä, lumi odottaa sulamista ja joki jäistä vapautumista. Minä odotan – omaksikin yllätyksekseni – yllättävän paljon kesää ja lämpöä. Kasvien heräämistä ja kesäöitä. Lämmintä tuulta ja puiden lehtien havinaa. Kesän vapautta, matkoja ja uusia seikkailuja.

Toukokuu on pohjoisessa hiljainen. Koivuissa voi lähempää tarkastellen nähdä aivan pienet silmujen alut, jotka puhkeavat kuuleman mukaan jopa yhdessä vuorokaudessa täyteen loistoonsa, mutta kaipaavat ensin kunnon auringon lämmön. Kevättalven vierailijat, matkailijat ja turistit, ovat kaikonneet etelän lämpöön. Heille suunnatut palvelut, ravintolat ja matkailuyritykset sulkevat ovensa ennen kesäkauden avaamista juhannuksen aikaan.

Kaikki odottavat.

Ensimmäiset muuttolinnut ovat saapuneet. Joutsenpari on jo muutaman viikon ajan kajautellut huutojaan joen varrella. Sain parin tallennettua videollekin, kun ohittivat rantani ensimmäisen kerran. Joskus käy valokuvaajan tuuri – satuin olemaan rannassa juuri kuvaamassa oikeaan aikaan. Sama tapahtui, kun peurapariskunta ylitti joen vain vähän matkan päässä omasta rannastani. Sekin näkyy videolla.

Aurinko on avannut ensimmäiset laikut jäästä juuri rannan tuntumassa. Yksi ilta Papu haukkui pihalla kovasti kohti rantaa. Se oli häätänyt rannan sulaan levähtämään jääneen yksinäisen joutsenen, joka pelottomasti, mutta närkästyneenä marssi jäätä pitkin kauemmas. *Taps taps taps*, sen räpylät läiskyi vetiseen hankeen, kun se hiljaa mutisten keinui kauemmas lepäämään. Papu luuli tehneensä hyvänkin työn häätäessään rannan valtaajan. Minä olisin mielelläni antanut joutsenen asuttaa rantaani.

Välillä aurinko lämmittää niin, että ulkona voi jo istua ilman takkia ja pipoa. Kierähdän usein illalla mökin ja joen väliselle jo lumesta vapautuneelle ja kuivalle varvikolle nauttimaan kevätilloista. Suljen silmät ja kuuntelen lintujen ilta-aarioita. Yksinäinen peippo on asuttanut pihaa muutaman viikon. Se kiertää puusta puuhun ja kurluttaa kaunista säveltään. Vielä kukaan ei ole sille vastannut. Ehkä se on vain liian ajoissa liikkeellä. Peippo tuntuu kotoisalta, kuin oman metsän haltijalta, jonka äänen kuulen savupiipun kautta heti ensimmäisenä aamulla herätessänikin.

Lumen sulaminen tuo mukanaan myös märän maan, saven ja lian. Pihani on ruskean saven ja punapohjaisen harjuhiekan mutavellisekoitus. Kumisaappaat kuuluvat joka päivän asuvalintaan. Pihatie on kuravellisten lätäköiden täplittämä ja autoni saa joka kerta sitä ajaessani kuravellikuorrutteen päälleen.

Ehkä oma kärsivällisyys on nyt vain koetuksella, mutta aika tuntuu pitkältä. Talvi ja sen aktiviteetit on jo ohi, kesä ei ole vielä täällä. Kuten olen aiemmin jo kirjoittanut, jostain syystä lähes ympärivuorokautinen valo väsyttää ja tuntuu runsaudellaan yhtäkkiä oudolta. Mieli ei osaa enää lukea kellonaikaa valon perusteella. Se on yhtä kirkas koko ajan eikä ole saanut vielä kesän lempeää hohkaansa, vaan tuntuu välillä jopa raa’alta.

Nautin valosta mieluiten heti auringonnousun jälkeen tai vasta illalla sen laskettua. Jos molemmat haluaa nähdä, yöunet jää jo kovin vähälle – aurinko kun nousee jo aamukolmen jälkeen ja laskee vasta illalla yhdeltätoista.

Odottavan aika on pitkä. Onneksi saan lisäpuhtia päiviin, kun tulevana viikonloppuna haen uuden pakettiautoni (edellisen pakun rakennus ei mennyt ihan niin kuin ajattelin, katso vaikka itse) ja alan sisustamaan sitä kesän reissuja varten. Siitä lisää myöhemmin, nyt vesisateen ropistessa mökin kattoon laitan vielä takkaan tulta ja syvennyn kirjan pariin. Kesä on jo ihan ovella.

Aurinkoa ja lämpöä kevääseen! Ihanaa, kun olet täällä odottamassa sitä kanssani 💛

Halauksin, Sanna

Arjeksi muuttuneita asioita

Arjeksi muuttuneita asioita

Muutama viikko sitten taivas oli kirkas lähes joka ilta. Tähdet täplittivät tumman sinistä taivaankantta ja revontulia näkyi useana yönä. Ensimmäistä kertaa täällä asuessani katsoin ikkunasta ulos revontulten loisteeseen, sammutin valot ja menin nukkumaan sen sijaan, että olisin sännännyt ulos pakkaseen kameratarvikkeiden kanssa puoleksi yöksi.

Revontulista, pohjoisen maagisimmasta asiasta, on tullut osa arkea. Niiden perässä ei tarvitse juosta joka yö, koska tiedän sen mahdollisuuden tulevan taas uudelleen. Ehkä jo huomenna. Tai ensi viikolla. Viimeistään ensi talvena. Tai sitä seuraavana.

Ihana ajatus.

On ihanaa, miten arki tänne muuttamisen jälkeen on muuttunut. En tiedä, kauanko jaksan vielä verrata kaupunkielämää nykyiseen elämääni, mutta vielä se tuntuu kutkuttavan kontrastiselta. Kaupungissa aamu alkoi paljain jaloin lämmitetyllä lattialla tepastellessa ja naapurin heräämisen ääniä kuunnellessa. Nyt aloitan arkiaamun (ja lähes jokaisen muunkin aamun) villavaatekerroksilla ja tuvan lämmittämisellä.

Tyypillinen lämpötila helmikuisena aamuna.

Aamutoimien jälkeen kaupungissa veisin Papun ulos, useimmiten kierrokselle kalskean korttelin ympäri tai parhaimmillaankin lähiön kellertävien katuvalojen loisteessa säälittävän pienille metsälämpäreille. Nyt saatan tehdä monen kilometrin hiihtolenkin joen jäällä heti auringon noustessa. Olla tunteja ulkona, seurata hangen olomuodon vaihtumista ja tasaisesti lisääntyvän valon vaikutusta tai tutkia yön aikana lumeen piirtyneitä eläinten jälkiä,

Ahman jäljet joen jäällä.
Mitä luultavimmin suden jälki. Alueella, josta jäljen löysin, ei asu ketään monen kilometrin säteellä eikä siellä ollut ihmisten jälkiä.

Arkiseksi on muuttunut myös auton kanssa puuhailu – tai tappelu, riippuen kulloinkin vallitsevasta mielentilasta. Pääosin koen siitäkin aiheutuvat lisäpäänvaivat hauskoiksi seikkailuiksi, jotka värittävät arki-iltojen kulkua. Rautakanki, lapio ja käynnistyskaapelit ovat löytäneet tiensä autoni vakiovarustukseen. Niiden tarpeellisuuden olen joutunut oppimaan kantapään kautta.

Se, mitä jaksan ihmetellä ja olla kiitollinen varmasti vielä monen vuoden jälkeen, on ihmisten avuliaisuus. Voin hyvillä mielin koputtaa pimeän tullen tuntemattoman talon oveen pyytämään apua auton käynnistämisen kanssa. Tai kysyä neuvoa paikallisesta ravintolasta, jonka lähelle autoni jumahti, miten jäätyneet jarrut saa parhaiten avattua. Sillä rautakangella. Kuinkas muutenkaan.

Yhtenä iltana tienvarressa keskellä ei mitään.

Vastavuoroisesti voin hiihtää muutaman kilometrin jäälle jumiin jääneen mottorikelkkailijan auttamiseksi ylös vetisestä hangesta. Tai hoitaa naapurin koiraa päivisin, kun itse olen kotona, mutta he töissä.

Yhteisöllisyys on aivan erilaista kuin kaupungissa. Jaksan toitottaa siitä, mutta se on mielestäni parhaimpia asioita täällä asuessa.


Kaupungissa asuessani kahlaisin tähän aikaan vuodesta loskassa koleassa ja harmaassa säässä asfaltoituja katuja pitkin työpaikalle mieli harmaana. Täällä välimatkat ovat pitkiä, mutta minusta ne eivät siltä tunnu. Nautin ajamisesta vaihtuvassa tunturi- ja metsäluonnossa. Niitä seuratessa ja kaiken kauneutta todistaessa kymmenien kilometrien päivämatkat menevät ohi liiankin nopeasti.

Teidenvarsilla riittää seurattavaa.

Kaupunkikodin ikkunasta aukeaisi parhaimmillaankin maisema rakennettuun kaupunkiluontoon, jossa jokainen puu on piirretty ensin kartalle ennen kuin se saa kasvaa omalla paikallaan. Nyt kotini ikkunasta aukeaa elävä luontomaalaus, jonka värit vaihtuvat joka päivä.

Viikonlopun koittaessa viettäisin kaupunkilaisena vapaa-aikaa joko sisätiloissa tai matkustaisin vähintään tunnin päästäkseni luonnon ääreen rentoutumaan. Tunnin matka tuntui silloin pitkältä, joten kynnys lähteä luontoon kasvoi.

Täällä pääsen luontoon suoraan etuoveltani. Sellaiseen luontoon, joka saa kasvaa ja rehottaa rauhassa. Jossa linnut ja muut eläimet viihtyvät, sillä muut kulkijat muutamaa moottorikelkkaa ja hiihtäjää lukuunottamatta, ovat harvassa. Luontoon, jossa voin kulkea hiihtäen koskemattomassa umpihangessa kilometrikaupalla kuulematta ääntäkään saati näkemättä ketään.

Enkä suinkaan ole aina yksin. Muutin etelästä pohjoiseen hieman jopa kyynisenä ajatellen, että asun sitten vaikka yksin keskellä ei mitään, jos muu ei auta. Täällä ympärilleni on kertynyt kuin vahingossa saman henkisiä ihmisiä, joiden kanssa joka viikonloppu tai tavallinen arki-iltakin tuntuu seikkailulta.

Iltaisin palaan mökkiini pimeää pihatietä pitkin tähtien tai revontulten loisteessa. Sytytän tulen uudelleen takkaan ja kääriydyn kahden peiton alle viileälle vintille. Lähes joka ilta mietin mielessäni päivän parhaat kohdat läpi ennen nukahtamista. Niihin kuuluu toistuvat aiheet: täällä asuvat ihmiset, joka päivä muuttuva ja kauneudellaan ihmetyttävä luonto sekä omat, luovat projektini, joihin saan täällä inspiraatiota, tilaa ja aikaa paljon enemmän kuin ennen.

Koti luonnon valojen loisteessa.

Ystäväni kysyi menneellä viikolla, mitä asioita kaipaan kaupungista. Hetken mietittyäni vastasin “en yhtään mitään”. En taida kaivata kaupungista mitään. Täällä on hyvä ihmisen olla.

♥: Sanna

Käytännön juttuja

Käytännön juttuja

Olen saanut paljon kysymyksiä liittyen käytännön asioihin; missä asun, kuinka pitkä matka on lähimpään kauppaan, mitä palveluita löytyy kirkonkylältä, millä liikun, kuinka kaukana naapurit asuvat yms. Kiitos niistä, ihanaa, että saan kysymyksiä!

Tässä vastauksia kaikkeen siihen ja vähän myös vierestä.

Millä kuljet paikasta toiseen?

Omistan auton. Ilman sitä kulkeminen olisi taatusti hankalaa. Autolla käyn muun muassa kaupassa Kolarin kirkonkylällä, jonne on noin kuuden kilometrin matka. Tulen käyttämään autoa paljon myös elokuussa alkavassa työssäni liikkuessani kylältä toiselle, tuntureille ja takaisin. Kilometrejä kertyy matkamittariin huomaamattakin. Olen oppinut jo sen, että tankki kannattaa täyttää viimeistään, kun mittari on puolessa välissä, ettei pitkillä välimatkoilla käy huonosti sen suhteen.

Mitä palveluita kylältä löytyy?

Ison tien varressa on uudehko kauppa, posti, Alko, kierrätyspiste ja kylmä polttoaineasema. Kauppa on selvästi kalastajamatkailijoiden suosima, parkkipaikka on usein täynnä kalastusveneitä vetäviä autoja. Kauppa ei vedä vertoja isojen kaupunkien hypermarketeille, mutta toistaiseksi olen löytänyt sieltä kaiken tarvittavan. Myös aamukahviini tarvitsemani iKaffen sekä lempi”mausteeni” savustetun seesamiöljyn. Kaikki hyvin, siis.

Kolarin kirkonkylä näyttää siltä, miltä mikä tahansa joskus kukoistaneen pienen kunnan keskusta voi näyttää. Tyhjiä liikehuoneistoja, autiot kadut ja muutama vielä pystyssä oleva pikku putiikki. Mutta silti täältäkin löytyy kaikki tarvittava; pankki, apteekki, koulut, päiväkoti, vanhainkoti, nuorisokeskus ja ilmeisesti kylän tärkein putiikki, kalastustarvikekauppa.

Kirkonkylän läpi ajettaessa Ruotsin raja tulee nopeasti vastaan. Ruotsin puolelle kauppaan on noin kahdeksan kilometriä matkaa. Siellä en ole vielä käynyt, mutta aion kyllä käydä syksymmällä.

Mitkä ovat lähimmät kaupungit?

Lähimmät kunnat ovat Pello ja Muonio. Muonion läpi ajoinkin jo kerran matkallani Pallastunturille. Rovaniemi on lähin isoin kaupunki, sinne matkaa kertyy alle 200km. Siellä tiedän kyläläisten käyvän välillä hakemassa isompia ostoksia ja aion itsekin, kun tulee tarvetta käydä kaupungissa. Eihän tuo ole matka eikä mikhään, voisi joku paikallinen sanoa.

Lähin iso keskus on Äkäslompolo ja Ylläksen alue. Siellä olen muutamaan kertaan käynyt, lähinnä patikoimassa kansallispuiston poluilla ja tuntureilla. Äkäslompolossa on vilkkaampaa kuin kuvittelin. Nyt on kyllä matkailun huippukuukausi meneillään ja vallitsevat matkustusrajoitukset ovat tuoneet entistä enemmän kotimaanmatkailijoita tännekin.

Äkäslompolosta näkee sen olleen joskus pieni kylä tuntureiden kupeessa; siellä täällä kukkaniittyjen keskellä kohoaa hienoja hirsirakennuksia ja maalaispihapiirejä. Niiden rinnalle on noussut maisemaa hallitsemaan kaikenmoisia majoitusmökkejä, välinevuokraamoita, kahviloita, matkamuistomyymälöitä ja matkailuyrityksiä. Matkailuautot ja maastopyörät hallitsevat katukuvaa.

Äkäslompolon keskustassa on somestakin tuttu Jounin kauppa. Kävin siellä yhtenä iltana etsimässä hyttyskarkotinta, tuloksetta. Kauppa on huomattavasti isompi kuin Kolarin kirkonkylän ja varsinkin tuoretavaroita oli selvästi enemmän. Lisäksi yllättävän paljon vaatteita, Lapin matkamuistoja ja toki alkoholihylly oli metrejä pidempi kuin oman lähikauppani. Kaupan yhteydessä on myös ravintola, Alko, apteekki ja parkkipaikan toisella puolella välinevuokraamo ja joitakin pieniä putiikkeja.

Onko hyttysiä?

On. Onko niitä paljon? On. Tottuuko niihin yhtään? Ei.

Tuulisella ja aurinkoisella säällä sekä paikoittain sääskiä on vähemmän, mutta jostain syystä ne viihtyvät erityisen hyvin mökkini pihapiirissä. En ole voinut toistaiseksi nauttia pihallani oleskelusta juuri ollenkaan. Heti, kun pysähdyn, valtava armeija hyökkää kimppuun . Odotan juuri postista hyttyskarkotinta, jota Jounin kaupalta kävin etsimässä. Sen pitäisi kuuleman mukaan auttaa parhaiten.

Tähän mennessä olen Papun kanssa käyttänyt koirille ja hevosille tarkoitettavaa luonnollista hyttysmyrkkyä sekä hajutonta Offia, koska en kestä kaikista tujuimpia myrkkyjä. Hyttysten pistoihin löysin paikallisesta myymälästä mesiangervovoidetta. Se on tehokas kutinan poistaja ja kovassa käytössä.

Kuinka kaukana naapurisi asuvat?

Molemmin puolin on talot noin sadan metrin päässä. Toisessa on asukkaita vain kesäisin. Toisessa talossa kävin vierailulla, kun kotiini tuli sisälle vieras koira (se on oma tarinansa se). Kuulin, että sen oli ostanut nuori pariskunta. He olivat juuri remontoimassa taloa ja muuttamassa siihen myöhemmin asumaan. Juttelimme pikaisesti ja kysyin, mitä he tekevät ja miten ovat päätyneet kylälle. Toinen heistä oli tehnyt uraa kilpaurheilijana ja puolisonsa hänen managerinaan. He olivat muuttaneet tänne Etelä-Suomesta, koska kaipasivat sitä jotakin ja “miksi ei?”. Kerroin asuvani naapurissa yksin koirani Papun kanssa. “Varsin eksoottinen ratkaisu”, oli vastaus 😀

Omalta pihatieltäni näkyy juuri ja juuri naapurin talo.

Minkälaisessa talossa / mökissä asut?

Asun talviasuttavassa mökissä, jonka löysin Tori.fi:n kautta. Mökistä löytyy kaikki niin sanotut mukavuudet, mutta ei mitään ylimääräistä; juokseva vesi, viemäröinti, normaali keittiö yms. Alakerrassa on tupa varaavalla takalla, pieni keittiö ja sauna. Yläkerrassa on makuualkovi ja isohko aula, jonka olen muuttanut musisointi- ja työtilaksi. Iltaisin on mukava kääriytyä peittojen alle, kun sade rummuttaa kattoa.

Pihasta lähtevät portaat vievät suoraan joen rantaan. Paras asia tässä asumisessa.

Eikö siellä käy aika pitkäksi?

Ei. Nautin suunnattomasti yksin olemisesta enkä yleensäkään kaipaa kovin paljoa aktiviteetteja. Toistaiseksi olen lomalla, joten aikaa on tavallistakin enemmän. Käytän sen lukemiseen, neulomiseen, patikointiin, metsämarjojen kypsymisen tarkkailuun, kukkien keräämiseen, kylään tutustumiseen ja kaikkeen, mitä milloinkin tekee mieli tehdä.

Kiitos kysymyksistä, niitä voi jatkossakin lähettää. Pus!

♥: Sanna