Talven hetki

Talven hetki

“Miksei sitä tekisi joka päivä.

Ottaisi hetken ja vaan antaisi olla.

Ajan voi hukata joka ikinen päivä.

Hetkessä elämisen taito,

se on laji, jota koitan harjoitella koko ajan.”

O.M.K.

Talvi tuli, nopeasti ja kovalla voimalla. Vain muutamassa päivässä se peitti alleen valkoiseen, hiljaiseen vaippaan kaiken; kasvit, puut, tiet, mökin, joen. Vesi virtasi joessa lumen ja pakkasen tulon jälkeen vielä pienen hetken, mutta vuorokauden sisällä sekin pysähtyi, aivan kuin uupuneena taistelemaan pakkasen voimaa vastaan. Siihen se jäi paikoilleen, odottamaan kevättä. Silloin tällöin voi kuulla vielä pienten jäähileiden liikuskelun ja helinän, kun ne hakevat paikkaansa massojen joukossa. Muuten joen varrella vallitsee täysi hiljaisuus. Joutsenetkin lähtivät äänekkäästi kohti etelää päivää ennen lumisadetta. Ne tiesivät, koska on aika lähteä.

Talvi hiljensi maiseman. Aivan kuin kaikki nukkuisi, odottaisi kevään ensimmäisiä lämpimiä auringonsäteitä herättämään kaiken uudelleen eloon.

Oma mieli tuntuu myös pysähtyneen, kuin saaneen myös raskaan lumipeitteen päälleen kannettavaksi. Rauha, levollisuus ja lepo ovat läsnä arjessa. On turha kiirehtiä, kun lumen kanssa eläminen ottaa kuitenkin oman aikansa. Liikkeelle lähteminen, mökistä ulos kaivautuminen ottavat oman aikansa. Lumityöt on tehtävä aamulla, auto on puhdistettava lumesta ja jäästä, vaatteita on puettava enemmän pakkaskelillä.

Viime aikoina hetkessä eläminen on ollut elämässäni tärkeässä roolissa. Olen löytänyt luonnosta uudenlaisia kokemuksia vain olla, hengittää, antaa ajan tulla ja mennä. Olen keskustellut usean ihmisen kanssa siitä, miten elää voi niin monella eri tavalla. Elämän ei tarvitse joka hetki olla reunalla kiikkumista, vaarallista ja vauhdikasta. Hetkessä eläminen tarkoittaa etenkin minulle pienten, yksinkertaisten asioiden arvostamista ja niistä nauttimista.

Luonnossa löydän sen rauhan ja levollisuuden, jonka tarvitsen osatakseni elää hetken kerrallaan. Luonto ei kiirehdi, se näyttää esimerkillään mallia, kuinka elämä etenee omalla tahdillaan, päivä kerrallaan, vaikka aina ei siltä edes näytä. Aika on luonnolle suhteellista. Odottaminen, pysähtyminen on luonnollista. Kaikella on oma aikansa, kesän vauhdikkaalla riemunkirjolla ja talven värittömällä kylmyydellä.

“Miksei sitä tekisi joka päivä. Ottaisi hetken ja vaan antaisi olla.”

Niin haluan minäkin tehdä, joka ikinen päivä.

♥: Sanna

Road trip Utsjoelle ja Nuorgamiin

Road trip Utsjoelle ja Nuorgamiin

Samaisella reissulla, jolla patikoin Kevon luonnonpuistossa ja Paistunturin laakeilla erämaa-alueilla, ajoin seuraavana päivänä myös hetken mielijohteesta Suomen ja koko EU:n pohjoisimpaan kylään Nuorgamiin asti.

Pohjoisen tiet ovat vallattomia ja aivan ihania! En ole koskaan ollut autoihminen, ennen tänne muuttoani vihasin autolla ajamista ja jopa siellä matkustamista. Siinä kun ei voi tehdä samalla mitään järkevää, aika menee hukkaan.

Pyh, sanon minä nyt. Kaikenlaisia ajatuksia sitä mahtuu omaan päähän siitä, että aina pitäisi olla tekemässä jotakin, aina pitäisi olla tehokas ja saada aikaiseksi jotakin fiksua.

Nyt en keksi parempaa tapaa viettää kirkasta lokakuun päivää kuin ajaa pitkin Lapin erämaita halkovia teitä, väistellen tielle poukkoilevia, metsästäjiä pakenevia hirviä, valkeiksi muuttuneita poroja ja jostain syystä tiellä viihtyviä riekkoja ja teeriä. Ihastellen talven väriseksi muuttunuttua kylmää aurinkoa ja silmänkantamattomiin jatkuvia tunturi- ja suomaisemia.

Radiotaajuuksia, puhelimen kuuluvuuksia saati internetyhteyttä ei ole kuin pohjoisen “isoissa” keskuksissa, Karigasniemellä, Utsjoella ja Nuorgamissa. Ehkä jossakin siellä välissäkin pienissä kylissä, joista silloin tällöin löytyy omakotitaloon perustettu kahvila/baari/huoltoasema/majatalo/puoti, joista matkalainen saa juoda kupposen kahvia ja ihmetellä saamenkielen ymmärtämättömyyttään. En pitänyt kirjaa yhteyksistä, radiokin oli suljettuna lähes koko matkan. Edellä mainitut aktiviteetit, omakeksimät laulut ja ajatusten loputon virta siivittivät automatkaa tarpeeksi mukavasti ilman ulkopuolisia aktiviteettejakin.

Jatkoin autossa nukkumista. Nopeasti takakonttiin kyhätty makuutila yllätti mukavuudellaan ja suloisella kotoisuudellaan. Toisen pakkasyön jälkeen, kun heräsin yöllä Papun koittaessa kaivautua untuvamakuupussini sisään kylmissään, keksin vuorata takakontin ja takaovien ikkunat villapaidoilla ja vilteillä. Niinkin pieni eristys riitti pitämään yöllä lämmön edes vähän paremmin auton sisäpuolella eikä kolmantena yönä tarvinnut enää villasukkiakaan. Saan tästä vielä hyvän asuntoauton, kun hieman teen lisää tuotekehitystä.

Aamuisin oli pakko kaivautua ulos lämpimästä takakontista valmistamaan aamupalaa retkikeittimellä auton ulkopuolelle huurtuvaan maisemaan milloin minkäkin tien poskessa.

Tapani mukaan en pitänyt matkatessa kiirettä. Pysähdyin Karigasniemellä patikoinnin jälkeen syömään lounaaksi muutaman sadan metrin päästä Norjan puolelta tuotua lohta. Tarjoilija suositteli ehdottomasti isoa lohiannosta, kun kerroin tulleeni patikoimasta Kevon luonnonpuistosta. Tarjoilija oli oikeassa. Kyllä maistui.

Jossakin välillä Karigasniemi-Utsjoki vietin tunteja Tenojoen varrella, joka osottautui yhdeksi hienoimmista paikoista, missä olen käynyt. Koko tie Karigasniemeltä Utsjoelle kulkee Tenojoen vartta, toisella puolellaan Norjan lumihuippuiset vuoret, toisella meidän ei ihan niin komeat, mutta kuitenkin omalla tavallaan jylhät tunturit. Tie mutkittelee läpi erämaaluonnon ja tarjoilee mitä upeampia maisemia jokivarrelta.

Utsjoelle saapuessani näin kyltin “Nuorgam 30km” ja hetken mielijohteesta päätin ajaa yöksi Nuorgamiin. Tie päättyi maamme pohjoisimmissa kolkassa Norjan rajaan, jossa koronarajoitusten takia auto oli käännettävä ympäri. Muuten olisin mielelläni jatkanut Norjaan asti, maahan, joka vetää vuorineen ja vuonoineen minua puoleensa kuin magneetti.

Hei, Norja!

Nuorgamissa kävin soittamassa paikallisen majatalon ovipuhelinta (kyllä, ihmettelin sitä itsekin) ja kyselin mahdollisuutta päästä saunaan. Kuten viime vuonnakin matkatessani lokakuussa, kaikkien matkailukausien ulkopuolella, sain vastaukseksi kepeän naurun, ettei heillä ole tarjota moista kausien ulkopuolella. Majoituskin on siinä ja siinä, saadaanko sellaista järjestettyä. Kerroin olevani vain saunan tarpeessa viiden päivän peseytymättöyyden jälkeen ja toivotin hyvää illanjatkoa. Sauna olisi tullut tarpeeseen, mutta erämaassa yksin matkatessa ei ole ihan niin viimeisen päälle, miltä autossa tuoksahtaa.

Aamu valkeni Norjan puolelle heijastuvalla, kelmeän kalpealla auringonvalolla. Tenojoki kuohui lähellä Norjan rantaviivaa. Jätin väsyneen Papun viltteihin käärittynä jatkamaan uniaan untuvamakuupussiini autoon, pakkasin kameratarvikkeet reppuun ja lähdin tutkimaan Tenojoen rantaviivaa. Vesi oli matalalla, jäisiä rantakiviä pitkin pääsi kulkemaan varpaiden kastumatta joen puoliväliin asti. Puhelimeen oli tullut viesti “tervetuloa Norjaan, tarkistathan koronarajoitukset ja karanteenimääräykset”. Kipitin nopeasti takaisin omalle puolellemme.

Jokin tässä pohjoisen karussa, tyhjässä, kylmässä, joskus jopa rumassa luonnossa kiehtoo. En osaa sitä sanoin kuvailla. Ajattelen ja tunnen kuitenkin usein kylmissäni pohjoisen tuulessa ja tuiskussa seikkaillessani itseni suunnattoman eläväksi. Tunnen eläväni kaikilla aisteillani, joka solullani. Olen kiinni hetkessä, yhteydessä itseeni ja ympäröivään luontoon kaikessa sen karuudessaankin.

En muista jälkeenpäin sitä, miten kylmissäni olin, miten varpaani olivat kolmatta päivää märät tai miten sormet taistelivat kohmeissaan saadakseen kameran linssisuojuksen irti. Muistan aution rannan, jään huurtamat kivet, joen villin ja vapaan kohinan, kylmän, lumelta tuoksuvan tuulen puhalluksen läpi harjaamattomien hiusten ja vapauden tunteen.

♥: Sanna

Syntymäpäiväjuhlintaa

Syntymäpäiväjuhlintaa

Täytin vuosia viikonloppuna.

Viime vuonna samana päivänä juhlistin syntymäpäivääni yksin pohjoisessa vuonoilla ja tuntureilla matkatessani kaksi viikkoa vuokratulla pakettiautolla halki Lapin ja Pohjois-Norjan. Jos haluat lukea lisää vuoden takaisesta reissusta, siitä löytyy tarinaa täältä.

Tänä vuonna jonkinlainen ympyrä sulkeutui. Vuosi sitten samaan aikaan matkasin täällä pohjoisessa vailla määränpäätä, mielessä kuitenkin pieni toivonkipinä ja ajatus, josko voisin joskus asuakin täällä.

Vain vuosi myöhemmin ympärilläni on joukko uusia ja vanhoja ystäviä ja juhlimme merkkipäivääni omalla joenrannallani Kolarissa, pohjoisen tähtitaivaan alla. Nuotion tulen lämmössä soittaen, laulaen ja tanssien.

Kuva: Salla Penttilä

Todellisuudessa juhlinta alkoi jo muutama päivää aiemmin. Ystäväni etelästä oli luonani viikon verran ja tuntui, että melkein koko viikko oli yhtä juhlaa, luontokokemuksia, hyvää ruokaa ja seuraa.

Ensin kävimme ystäväni ja naapurini kanssa nauttimassa Aakenustunturin sumuisista ja kosteista maisemista sekä syömässä ihanan lounaan lämpimässä ja tunnelmallisessa autiotuvassa.

Kuva: Salla Penttilä
Kuva: Salla Penttilä

Nuotijuhlinnan jälkimainingeissa oli vielä vuorossa patikointi illanhämärässä Äkäsaivo-järven ympäristössä, Yllästuntureiden kupeessa. Yöksi pienen autiotuvan kamiinan lämpöön, ihastellen tähtitaivasta tuvan ikkunasta puisella lavetilla maaten.

Viime vuonna kuvittelin, etten keksisi parempaa tapaa viettää syntymäpäivääni kuin yksin seikkaillen pohjoisen taivaan alla. Niin sitä ihminen muuttuu mielipiteineen ja ajatuksineen. Tänä vuonna olen sitä mieltä, ettei syntymäpäiväni olisi ollut mitään ilman ystäviäni ympärilläni. Kiitos ihan jokaiselle, tämä oli paras juhlapäivä tähän asti ❤️

Jottei juhlinta ihan vielä loppuisi, lähden viime vuoden hengessä yksinäni vielä pohjoisemmaksi seikkailemaan vielä muutamaksi päiväksi. Autoni on väliaikaisesti muutettu majoitustilaksi patjoineen, retkikeittimineen ja tunnelmavaloineen.

Tästä seikkailusta lisää myöhemmin 😎

Ihanaa syyslomaviikkoa!

Halauksin, Sanna

Kuurainen ja kullankeltainen lokakuu – VIDEO

Wuhuu! Videourani ei todistettavasti jäänyt vain yhden tähden lennoksi. Toinen video on tehty. Kuten viimeksi aavistelin, tämä oli helpompi tehdä ja julkaista. Melkein meni jo ihan ammattilaisen elkein: “Tuosta noin YouTubeen, häshtägit kohdilleen nuin ja ei muutha kuin julkiseksi!” 😄

Kun innostun jostakin asiasta, innostun siitä täysillä. Motivaatio on joko nolla tai sata – väliversioita ei juuri ole. Sillä ja itsepäisyydelläni olen opetellut monta uutta taitoa ja vaihtanut kerran jo ammattiakin. Video- ja valokuvaus vievät tällä hetkellä täysillä mennessään. En malta odottaa hetkiä, jolloin pääsen toteuttamaan uusi ideoita, joita tulvii harva se hetki. Välillä aika meinaa olla kortilla ja lepo vähemmällä, mutta yritän käyttää inspiraation hetket hyväksi. Ne ovat katoavaista ja arkaa sorttia eivätkä toimi ollenkaan kellon- tai vapaa-ajan mukaan.


Lokakuu on alkanut aamupakkasilla, päivät kulkevat harmaansinisessä usvassa ja tihkusateessa. Silloin tällöin aurinko pilkahtaa pilviverhon takaa kuin muistuttaakseen olemassaolostaan ja nopesti häipyvästä olemuksestaan. Päivänvalo vähenee täällä Kolarin korkeudella tunnin viikossa. Se on vauhti, jonka huomaa lyhyelläkin aikavälillä. Viime viikolla herätyskellon soidessa seitsemän aikaan, oli vielä valoisaa. Tällä viikolla ikkunasta tervehti vain aamun sininen hämäryys, jota vasten kynttiläkuusien mustat hahmot juuri ja juuri erottuivat. Talven tulo on lähellä.

Ihania lokakuisia hetkiä, aurinkoa ja valoa päiviisi vielä, kun niitä riittää!

♥: Sanna