Neljännesvuosi Lapissa – fiiliksiä

Neljännesvuosi Lapissa – fiiliksiä

Mihin aika katoaa?

Olen asunut nyt kolme kuukautta Lapissa. Heinäkuusta alkaen olen ollut kolarilainen, tunturi-lappilainen. Asunut mökissä keskellä pohjoisen metsää Muonionjoen rannalla ihmetellen joka aamu erilaisena näyttäytyvää joen luontoa. Seurannut lähimetsissä porojen tallaamia polkuja, evästellen loputtomalta tuntuvilla metsän antimilla ja vahvalla kahvilla. Viettänyt lukuisia kesä- ja syysiltoja ja öitä tunturissa, ajanut satoja kilometrejä aamuyöllä sumuverhossa uinuvassa pohjoisen luonnossa ensimmäisissä ja viimeisissä auringonsäteissä. Opetellut lämmittämään mökkini puu-uunia pakastuvina öinä niin, että tarkenen nukkua yöllä ilman kolmea täkkiä. Nähnyt omalta kuistiltani revontulten loisteen ja suunnattomalta tuntuvan tähtitaivaan.

Tiedättekö, mikä tässä kaikessa on parasta?

Aiemmin olen tottunut ajatukseen, että jossakin vaiheessa mukavat asiat loppuvat, koittaa harmaa arki, “paluu” takaisin johonkin aikaan, jossa vain odotan seuraavaa viikonloppua, seuraavaa lomaa, seuraavaa hetkeä, kun pääsen pakenemaan arjen pyöriä ja olemaan hetkessä, tekemään juuri sitä, mitä haluan tehdä. Tuntea olevani vapaa, kokemaan hetket juuri siinä, olemaan läsnä ja hengittämään vapaasti.

Parasta on, että sitä ajatusta ei enää ole.

Arki on tässä, joen rannalla joutsenten muuttolähtöä seuraten, viimeisten lehtien putoamista ihmetellen. Arki on arkea täälläkin, mutta se ei tunnu siltä. Se sulautuu käsi kädessä ihmeellisiin hetkiin, niihin, joita ennen odotin kokevani vain viikonloppuna. Työmatkalla bongattu metso, tunturien sumuiset huiput horisontissa, iltauinti hyisessä syyskuisessa joessa, aamupakkasesta huurtuvat, ruskan värittämät varvut, aamuauringon palavan kultainen hehku metsän takana. Kaikki se ja miljoona muuta pientä, upeaa hetkeä on osa jokapäiväistä arkea.

Mietin yksi ilta, kun ajoin töistäni tunturikylästä kotiin hämärtyvässä, sumuisessa illassa koivujen lehtien vielä kullastavassa kajossa, miten onnekas olen. Heinäkuussa, kun pakkasin Pirkanmaalla tavarani punaisen farmarini peräkonttiin ja ajoin 800km pohjoiseen, hoin itselleni ääneen, että en voi uskoa, että tein näin. Jätin kaiken taakseni, ystäväni, perheeni, kotini, työpaikkani ja muutin keskelle metsää paikkaan, josta en tuntenut yhtä ainutta ihmistä koko Lapin maakunnan alueelta. Näin mielessäni pahimman skenaarion; yksin keskellä tuntematonta erämaata keskellä tuntemattomia ihmisiä eikä ketään, joilta pyytää apua tai johon tukeutua.

Kuinka väärässä pieni ihmismieli voi ollakaan.

Asun yksin keskellä metsää, tunnen vielä vähän ihmisiä, mutta tiedän tarkalleen, että saan apua monelta taholta niin tarvitseassani. Jollakin ihmeen konstilla ystäväni etelästä löytävät ja jaksavat tulla luokseni tänne asti vierailulle. Olen löytänyt ympärilleni saman henkisiä ihmisiä. Sellaisia, joita luulin, ettei ole olemassakaan. Kuvani ihmisistä ja siitä, miten elämää voi elääkään ja mitä sillä tehdä on avartunut suunnattomasti. Pienin askelin olen löytänyt paikkani täältä keskeltä suunnatonta tunturiluontoa.

En malta odottaa, mitä seuraava vuosineljännes tuo tullessaan.

Ihanaa, että olet mukana matkallani 🤗

♥: Sanna