Hei hei, kesä!

Hei hei, kesä!

On kesän viimeinen päivä. Huomenna alkaa syyskuu ja uusi aika. Syksyn raikas ilma, pakkasyöt ja pimenevät illat puhdistavat ilmaa. Taakse jää kesän lämpö, auringonvalo ja lintujen kuorokonsertit. On enemmän aikaa hiljaisuudelle, rauhoittumiselle. Oivallista aikaa kuunnella sisintään, jos niin haluaa ajatella. Minä ainakin haluan.

Tämä kesä on ollut ainutlaatuinen. Vaikken aio nyt ryhtyä sentimentaaliseksi, kesän aikana on tapahtunut paljon. Muutin koko elämäni monellakin tapaa, kun muutin heinäkuussa vähine tavaroineni keskelle Lapin metsää, pieneen mökkiin kaksin Papun kanssa. Nämä kaksi kesäkuukautta ovat olleet upeat. Valehtelematta niin upeat, että usein mietin, onko tämä tottakaan. Joka aamu herätessäni ja avatessani oven suoraan pohjoisen luontoon ja tähän jokivarteen, en voi kuin olla onnellinen.

Joskus jään miettimään, nautinko varmasti oikeista asioista oikeista syistä. On vaikea luottaa siihen, että kaikki todella tuntuu hyvältä. Pohdin, jos nautin elämästäni täällä, koska…joku järjetön syy tähän kohtaan. Onneksi usein tulen tulokseen, että nautin ja se on tärkeintä. Eräs ystäväni kerran totesi minulle, kun pohdin ääneen vastaavia ajatusryppäitäni, että tunne toimii palautteena. Kun joku asia tuntuu hyvältä, se usein myös on niin. Jäljelle jää vain se, että siihen tunteeseen pitää luottaa.

Pyörittelen ajatuksia päässäni usein aivan liikaa, mutta yritän opetella niistä pois ja nauttia hetkestä. Täällä ollessa se on onneksi helpompaa kuin kaupungissa. Jostain syystä kaupungissa tunsin paineita tehdä asioita, joita en oikeasti halunnut tehdä. Omistaa asioita, joita en oikeasti halunnut omistaa. Olla ihmisten kanssa, joiden kanssa en oikeasti halunnut olla. Koko oma maailma, omat tarpeet ja halut hukkuivat johonkin sen hälyn keskelle ja usein unohdin kokonaan, kuka olin tai mitä halusin.

Täällä, kaiken luonnon, hiljaisuuden ja tyhjyyden, mutta kuitenkin rikkauden ja uskomattoman monimuotoisuuden keskellä ne asiat ovat kuin itsestäänselviä. Niille on tilaa ja aikaa. Kukaan tai mikään ei kyseenalaista sitä. En edes minä itse. Se turha, mikä teki oloni ennen onnettomaksi, jäi johonkin sinne 1000km varrelle, jonka tänne kuljin. Kaus piti tulla, mutta jokainen kilometri on ollut sen arvoista.

Muutama viikko sitten, kun kesäkukat jaksoivat vielä kukoistaa ilta-auringossa, kahlasin kumisaappailla tyhjää, mutta rehevää joenvartta ja kuvasin kesän viimeistä kukkaloistoa. Noissa hetkissä ei voi tuntea minkäänlaisia paineita siitä, minkälainen pitäisi olla, millä lailla asua tai mitä omistaa. Voi vain ihastella mitä upeampia yksityiskohtia, värejä, muotoja, kontrasteja ja sitä lajikirjoa, mitä niinkin pienellä maapalasella voi olla. Mitä lähemmäksi menee, sitä ihmeellisemmäksi yksityiskohdat käyvät. Kaikki muu unohtuu. Se on upea tunne.

Aivan ihanaa alkavaa syksyä sinne, missä ikinä oletkin. Nautitaan joka hetkestä ihan semmoisena kuin se on, sen enempää miettimättä.

♥: Sanna

“Epäonnistunut” aamuyö

“Epäonnistunut” aamuyö

Suunnittelin viikon ainoaksi sateettomaksi ja kirkkaaksi aamuksi valokuvausretkeä Muonion lähellä sijaitsevalle suolle. Olen ajanut sen ohi muutaman kerran kesäisenä aamuyönä ja tiedän siinä olevan upea aamu-usva auringon noustessa juuri oikeasta suunnasta luoden kultaisen hehkun suon tyyneen veden pintaan.

Herätyskello soi 3:30. En osaa toimia aamuisin ilman ruokaa, joten tarvitsin aamiaisen ja kahvia saadakseni itseni käyntiin. Jostain syystä lähtöni venyi ja venyi, olin tien päällä vasta puoli viiden aikaan ja aurinko oli jo korkealla. Aamu oli silti upea. Oma lähimetsänikin oli hämyisen udun peittämä ja meinasin jo jäädä vain siihen kuvaamaan. Matkalla näin myös monta potentiaalista kuvauspaikkaa, mutta mielessäni oli kuitenkin tietynlainen kuva ja tunnelma, joka vaati sitä tiettyä suomaisemaa lähellä Muoniota.

Hieman ennen Muoniota, aurinko meni yllättäen pilveen eikä sumuakaan enää näkynyt. Kello oli jo reilusti yli viiden ja tiesin aamu-usvan ja maagisen aamuauringon alkavan vedellä viimeisiään. Koko taivas oli pilvessä ja ilma oli harmaa, kuten monina muinakin aamuina. En saisi tänä aamuna mielessäni olevaa valokuvausideaa toteutettua.

Harmitti.

Olen lukenu viime aikoina epäonnistumisesta. Siitä, miten epäonnistuminen määritellään ja toisaalta, onko sitä edes olemassa. Onko epäonnistumista olemassa? Iso osa historian tärkeimmistä keksinnöistä on syntynyt epäonnistumisen myötä. Maailman suurimmat firmat kuuluttavat epäonnistumisen nimeen, “fail fast and fail forward”, jotta uusia uraauurtavia ideoita voidaan synnyttää epäonnistumisen oppimiskokemuksista.

Mitä tekisit, jos tietäisit, ettet voisi epäonnistua?

Aika herättävä kysymys, eikö? Inspiroiva ajatusleikki. Mitä tekisin, jos en voisi epäonnistua, jota seuraa jatkokysymys, miksi en tekisi sitä silti? Ehkä osittain tämän kysymyksenkin takia olen tässä, kirjoittamassa, valokuvaamassa, luomassa jotakin uutta, vaikka joka hetki sen luominen nostaa pelon epäonnistumisesta. Loppujen lopuksi ajatus epäonnistumisesta on vain ajatus, oletus. Pahimmillaankin vain kokemus muiden joukossa, josta oppineena voi ponnistaa kohti uusi valloituksia.

Takaisin aamuyön tapahtumiin, jota uteliaat porot kävivät pällistelemässä tuon tuosta.

Päätin ottaa aamun oppimiskokemuksena, käänsin auton ja lähdin takaisin kotiin. Matkalla näin sivusilmällä pienen metsähakkuuaukean, joka kasvoi valtoimenaan maitohorsmaa. Aukean takana kohosi kaunis koivikko, jonka läpi aamuauringon viimeiset kultaiset säteet siivilöityvät lähes täydellisesti aukealle jääneen usvan sekaan. “Tämä on parempi kuin ei mitään”, mietin, kun käänsin auton vielä kerran keskellä tyhjää maantietä ja parkkeerasin tien pientareelle.

Horsmaa ja heinää kasvoi vyötärönkorkuisena, se oli aamukasteesta painava. Tiesin kastuvani läpimäräksi, jos lähden päättömästi kahlaamaan läpi aukean enkä ollut ollenkaan varma, saisinko siltikään tallennettua hetken ja maiseman tunnelmaa tarpeeksi hyvin.

Epäröin hetken istuen kostealla ja kylmällä asfaltilla kameravälineet sylissäni. Yksinäinen poro kopsutteli Muoniosta päin tietä pitkin katsomaan, kuka kumma täällä teutaroi tähän aikaan aamusta.

Päätin kuitenkin yrittää, sitähän tunnetusti ei laiteta, eikös?

Kahlasin vatsaa myöten vettä valuvana aukion toiselle laidalle. Unohdin ajan, unohdin, että oli märkä ja kylmä, unohdin, että kello on puoli kuusi aamuyöllä jossakin Kolarin ja Muonion välissä. En välittänyt siitä, säädinkö kameran asetukset oikein (useimmiten en) ja tuleeko valokuvista sellaisia kuin toivoin. Nautin hetkestä.

Aamu ei ollut epäonnistunut. En saanut toivomaani suomaisemakuvaa aamuauringossa eikä suunnitelmat menneet, kuten olin ajatellut. Aamu oli silti hieno, inspiroiva ja kaunis.

Muistetaan aina välillä epäonnistuakin. Ihanaa, kun luet tarinaani ja olet mukana. Pus!

♥: Sanna

Marjametsässä

Marjametsässä

Viime viikot ovat pääosin olleet hyvin sateisia. Melkein tuntuu, että kun kuuntelen säätiedotusta radiosta tai uutisista, se menee suunnilleen näin: “Sää lämpenee koko Suomessa ihan hellelukemiin asti. Kauan odotettu heinäkuun kesäsää saavuttaa vihdoin Suomen. Ai niin, paitsi Länsi-Lappiin luvataan rankkasateita ja ukkosia. Mutta muuten on hieno kesäsää, nauttikaa!”. Ei ehkä ihan, mutta tiedätte, mitä tarkoitan.

En odota hellettä auringonotto ja ranta mielessä. Odotan, että keli kuivenee ja aurinko pääsee hieman lämmittämään maata, sillä aivan kohta on marjastusaika! Voisin kutsua itseäni intohimoiseksi marjastajaksi. Saaliini ei ehkä ole ennätysmäinen, mutta tavoite on joka vuosi saada pakkaseen marjoja niin, että voin niitä hyvällä mielin syödä joka aamu seuraavaan kesään asti. Toistaiseksi se ei ole vielä toteutunut.

Toisaalta, en murehdi marjasatoa tai sen riittämistä, kun menen metsään. En laskeskele kiloja tai euromääriä kerätessäni marjoja. Olen metsässä, lempipaikassani, nautin luonnosta, hetkestä, eväistä, maisemista ja marjat ovat sen kaiken kaupanpäällisiä. Sitten joskus marraskuun harmaudessa, kun nostan pakkasesta tuoreita, taatusti puhtaita marjoja, muistan tuon hetken metsässä, muistan heinäkuun lämmön ja kaiken sen ihanuuden, mikä antaa odottaa itseään seuraavaan kesään asti.

Se on marjastuksen ydin. Pakastaa ja säilyttää marjojen lisäksi heinäkuiset hetket ilta-auringossa nauttien kahvia, suklaata ja tuoreita mustikoita mättäällä. Siirtää niiden muisto fyysisessä muodossa hetkiin, jolloin niitä on muuten vaikea tavoittaa.

Muutama ilta sitten kävin lähimetsässä marjassa. Käyn siellä lähes joka päivä Papun kanssa lenkillä ja tarkastamassa, missä vaiheessa marjojen kypsyminen on. Marjat ovat antaneet odottaa itseään, mutta nyt en malttanut enää odottaa. Nappasin mukaani kursailematta kymmenen litran ämpärin ja tienvarsikirpputorilta löytämäni metallisen marjapoimurin ja marssin metsään.

Silmät kiiluen löysin marjoja. Niitä on paljon, varpuryppäät raskaina roikkuen. Mutta ne eivät ole vielä kypsiä, vaikka kuinka haluaisin. Ämpäri alkoi täyttymään varsin nopeasti, mutta raakojen osuus siitä oli aivan liian suuri. Tällä mittakaavalla kerääminen ei vielä onnistu.

Phuuh.

Karsin tavotteistani siis pakastimen täyttämisen ja keskityin siihen toiseen, hetkestä nauttimiseen. Otan lähes aina metsään mennessä mukaan jonkinlaiset eväät. Itseni tuntien retkeni venyy kuitenkin tuntien mittaiseksi, vaikka olisin päättänyt käydä vain pistäytymässä. Hukun usein hetkeen ja ajantaju katoaa, kun teen jotakin mielekästä. Kotimatka tuntuu mukavammalta, kun ei tarvitse lähteä tarpomaan vatsa tyhjänä ja mieli kiukkuisena.

Löysin mukavan kiven ja nautimme Papun kanssa ilta-auringon lämmöstä, ympärillä lentävistä kuukkeleista ja sieltä täältä sormin napsittavista mustikoista (Papukin tykkää niistä!).

Eväshetken jälkeen keräsin vielä käsin poimurin täyteen kypsimpiä marjoja. Sain kuin sainkin kotiin viemisiä ja aamupuuron päällisiä. Riittipä niitä pakkaseenkin asti muutama rasiallinen. Lopulta ilta oli kuitenkin onnistunut sekä tunnelman että marjasadon kannalta.

Kotimatkalla tapasin lisää kyläläisiä, joiden kanssa jäin juttelemaan hetkeksi. He kertoivat mustikoiden kypsyvän vielä muutaman viikon ajan, ainakin. Jään odottelemaan, kyllä niiden aika vielä koittaa.

♥: Sanna

Käytännön juttuja

Käytännön juttuja

Olen saanut paljon kysymyksiä liittyen käytännön asioihin; missä asun, kuinka pitkä matka on lähimpään kauppaan, mitä palveluita löytyy kirkonkylältä, millä liikun, kuinka kaukana naapurit asuvat yms. Kiitos niistä, ihanaa, että saan kysymyksiä!

Tässä vastauksia kaikkeen siihen ja vähän myös vierestä.

Millä kuljet paikasta toiseen?

Omistan auton. Ilman sitä kulkeminen olisi taatusti hankalaa. Autolla käyn muun muassa kaupassa Kolarin kirkonkylällä, jonne on noin kuuden kilometrin matka. Tulen käyttämään autoa paljon myös elokuussa alkavassa työssäni liikkuessani kylältä toiselle, tuntureille ja takaisin. Kilometrejä kertyy matkamittariin huomaamattakin. Olen oppinut jo sen, että tankki kannattaa täyttää viimeistään, kun mittari on puolessa välissä, ettei pitkillä välimatkoilla käy huonosti sen suhteen.

Mitä palveluita kylältä löytyy?

Ison tien varressa on uudehko kauppa, posti, Alko, kierrätyspiste ja kylmä polttoaineasema. Kauppa on selvästi kalastajamatkailijoiden suosima, parkkipaikka on usein täynnä kalastusveneitä vetäviä autoja. Kauppa ei vedä vertoja isojen kaupunkien hypermarketeille, mutta toistaiseksi olen löytänyt sieltä kaiken tarvittavan. Myös aamukahviini tarvitsemani iKaffen sekä lempi”mausteeni” savustetun seesamiöljyn. Kaikki hyvin, siis.

Kolarin kirkonkylä näyttää siltä, miltä mikä tahansa joskus kukoistaneen pienen kunnan keskusta voi näyttää. Tyhjiä liikehuoneistoja, autiot kadut ja muutama vielä pystyssä oleva pikku putiikki. Mutta silti täältäkin löytyy kaikki tarvittava; pankki, apteekki, koulut, päiväkoti, vanhainkoti, nuorisokeskus ja ilmeisesti kylän tärkein putiikki, kalastustarvikekauppa.

Kirkonkylän läpi ajettaessa Ruotsin raja tulee nopeasti vastaan. Ruotsin puolelle kauppaan on noin kahdeksan kilometriä matkaa. Siellä en ole vielä käynyt, mutta aion kyllä käydä syksymmällä.

Mitkä ovat lähimmät kaupungit?

Lähimmät kunnat ovat Pello ja Muonio. Muonion läpi ajoinkin jo kerran matkallani Pallastunturille. Rovaniemi on lähin isoin kaupunki, sinne matkaa kertyy alle 200km. Siellä tiedän kyläläisten käyvän välillä hakemassa isompia ostoksia ja aion itsekin, kun tulee tarvetta käydä kaupungissa. Eihän tuo ole matka eikä mikhään, voisi joku paikallinen sanoa.

Lähin iso keskus on Äkäslompolo ja Ylläksen alue. Siellä olen muutamaan kertaan käynyt, lähinnä patikoimassa kansallispuiston poluilla ja tuntureilla. Äkäslompolossa on vilkkaampaa kuin kuvittelin. Nyt on kyllä matkailun huippukuukausi meneillään ja vallitsevat matkustusrajoitukset ovat tuoneet entistä enemmän kotimaanmatkailijoita tännekin.

Äkäslompolosta näkee sen olleen joskus pieni kylä tuntureiden kupeessa; siellä täällä kukkaniittyjen keskellä kohoaa hienoja hirsirakennuksia ja maalaispihapiirejä. Niiden rinnalle on noussut maisemaa hallitsemaan kaikenmoisia majoitusmökkejä, välinevuokraamoita, kahviloita, matkamuistomyymälöitä ja matkailuyrityksiä. Matkailuautot ja maastopyörät hallitsevat katukuvaa.

Äkäslompolon keskustassa on somestakin tuttu Jounin kauppa. Kävin siellä yhtenä iltana etsimässä hyttyskarkotinta, tuloksetta. Kauppa on huomattavasti isompi kuin Kolarin kirkonkylän ja varsinkin tuoretavaroita oli selvästi enemmän. Lisäksi yllättävän paljon vaatteita, Lapin matkamuistoja ja toki alkoholihylly oli metrejä pidempi kuin oman lähikauppani. Kaupan yhteydessä on myös ravintola, Alko, apteekki ja parkkipaikan toisella puolella välinevuokraamo ja joitakin pieniä putiikkeja.

Onko hyttysiä?

On. Onko niitä paljon? On. Tottuuko niihin yhtään? Ei.

Tuulisella ja aurinkoisella säällä sekä paikoittain sääskiä on vähemmän, mutta jostain syystä ne viihtyvät erityisen hyvin mökkini pihapiirissä. En ole voinut toistaiseksi nauttia pihallani oleskelusta juuri ollenkaan. Heti, kun pysähdyn, valtava armeija hyökkää kimppuun . Odotan juuri postista hyttyskarkotinta, jota Jounin kaupalta kävin etsimässä. Sen pitäisi kuuleman mukaan auttaa parhaiten.

Tähän mennessä olen Papun kanssa käyttänyt koirille ja hevosille tarkoitettavaa luonnollista hyttysmyrkkyä sekä hajutonta Offia, koska en kestä kaikista tujuimpia myrkkyjä. Hyttysten pistoihin löysin paikallisesta myymälästä mesiangervovoidetta. Se on tehokas kutinan poistaja ja kovassa käytössä.

Kuinka kaukana naapurisi asuvat?

Molemmin puolin on talot noin sadan metrin päässä. Toisessa on asukkaita vain kesäisin. Toisessa talossa kävin vierailulla, kun kotiini tuli sisälle vieras koira (se on oma tarinansa se). Kuulin, että sen oli ostanut nuori pariskunta. He olivat juuri remontoimassa taloa ja muuttamassa siihen myöhemmin asumaan. Juttelimme pikaisesti ja kysyin, mitä he tekevät ja miten ovat päätyneet kylälle. Toinen heistä oli tehnyt uraa kilpaurheilijana ja puolisonsa hänen managerinaan. He olivat muuttaneet tänne Etelä-Suomesta, koska kaipasivat sitä jotakin ja “miksi ei?”. Kerroin asuvani naapurissa yksin koirani Papun kanssa. “Varsin eksoottinen ratkaisu”, oli vastaus 😀

Omalta pihatieltäni näkyy juuri ja juuri naapurin talo.

Minkälaisessa talossa / mökissä asut?

Asun talviasuttavassa mökissä, jonka löysin Tori.fi:n kautta. Mökistä löytyy kaikki niin sanotut mukavuudet, mutta ei mitään ylimääräistä; juokseva vesi, viemäröinti, normaali keittiö yms. Alakerrassa on tupa varaavalla takalla, pieni keittiö ja sauna. Yläkerrassa on makuualkovi ja isohko aula, jonka olen muuttanut musisointi- ja työtilaksi. Iltaisin on mukava kääriytyä peittojen alle, kun sade rummuttaa kattoa.

Pihasta lähtevät portaat vievät suoraan joen rantaan. Paras asia tässä asumisessa.

Eikö siellä käy aika pitkäksi?

Ei. Nautin suunnattomasti yksin olemisesta enkä yleensäkään kaipaa kovin paljoa aktiviteetteja. Toistaiseksi olen lomalla, joten aikaa on tavallistakin enemmän. Käytän sen lukemiseen, neulomiseen, patikointiin, metsämarjojen kypsymisen tarkkailuun, kukkien keräämiseen, kylään tutustumiseen ja kaikkeen, mitä milloinkin tekee mieli tehdä.

Kiitos kysymyksistä, niitä voi jatkossakin lähettää. Pus!

♥: Sanna

Sadepäiviä

Ensimmäinen viikko pohjoisen taivaan alla on mennyt pääosin sateen kanssa. Ja hyttysten. Aika kuluu hitaahkosti elokuvia katsellen ja sadekuurojen välillä ulkona oleillen.

Näin kylällä miehen, joka lenkkeili huiskien samalla sääskiä itsestään koivunoksalla. Otin heti keinon testiin: toimii, mutta ei ole pomminvarma. Sääsket voittavat silti.

Kun sade usein illan suussa lakkaa, lähden ulos tutkimaan lähimetsää. Kuulin, että kyläläiset ovat aikoinaan saaneet valita, haluavatko kylälle katuvalot vai valaistun ladun. Parinsadan metrin päässä kotoani alkaa hieno, valaistu latu- ja polkuverkosto. Fiksuja kyläläisiä, sanoisin.

Heti ensimmäisenä iltana kaivoin muuttokasseista villapaidat, lapaset ja villasukat. Lämpömittari nousee päivisin usein korkeimmillaankymmenen asteen tienoille, joinakin päivinä viidentoista korville. Silti kesä on koreimmillaan, kasvit kukissaan ja marjat valmiina kypsymään. Radiossa kerrottiin runsaiden sateisen lupaavan ennätysmarjasatoa. En malttaisi odottaa!

Illalla, kun sade lakkaa, istun usein hetken Tornionjoen rannassa. Rehellisesti sanottuna istumista ei kestä kovin kauaa valtavan hyttysmäärän takia. Valokuvaamiseenkin olen joutunut kehittämään uudenlaisen ripeän vaihteen, hyttyset kun iskevät heti kun jokin ruuminosa pysähtyy paikoilleen.

Joki muuttaa muotoaan joka ilta. Se saattaa olla tummien sadepilvien verhoama, pinta rikottuna runsaan sadekuuron myötä tai peilityyni puolen yön aikaan. Kamerani on nyt jo täynnä joen eri hetkistä napattuja valokuvia. Saa nähdä, kuinka monta niitä kertyykään tässä rannalla asuessa.

Jatkan lomailuani lähinnä sisällä elokuvia katsellessa ja neuloessa. Olen odottanut iltaa, jolloin taivas selkiytyisi ja pääsisin tunturiin ihailemaan yöttömän yön aurinkoa ennen kuin se tämän kuun puolivälissä loppuu taas tältä vuodelta. Tänään on luvattu aurinkoista iltaa. Taidan siis valmistautua tunturiin lähtöön. Palaan asiaan myöhemmin, miten käy!

♥: Sanna

Uuden edessä

Uuden edessä

Vihjasin aiemmin, että syksylle on uudet suunnitelmat. Totisesti.

Päätin muuttaa Lappiin, Kolariin. Kartalla Suomineidon kainalon kohdalle. Kylälle, jossa en ole ikinä käynyt. Tuntureiden, Torniojoen ja loputtoman luonnon keskelle.

Ihanaa!

Itse päätös oli lopulta nopea. Niin nopea, että tässä kesän aikana olen useasti palannut siihen ja miettinyt, onkohan kaikki sittenkin ollut vain unta. Olenko todella viimeisen parin kuukauden (kuinka lyhyt aika se onkaan!) aikana järjestellyt elämäni kokonaan uusiksi, niin että ensi viikolla herään napapiirin yläpuolella, yöttömän yön maassa tavaroineni, koirineni kaikkineni.

Kyllä, niin se vain on.

Keväällä sain sähköpostiini ilmoituksen työpaikasta. Niitä on viimeisten vuosien ajan kilahdellut sinne harva se viikko, joten siinä itsessään ei ollut mitään ihmeellistä. Vaan siinä, miten oikeaan aikaan se osui ja miten hyvältä se kaikki kuulosti. Työpaikka, oman alani, jonka kanssa olen jo tovin paininut onko se oikea ala minulle vai ei, kuulosti niin minun paikaltani, etten voinut sivuuttaa sitä. Painaa roskaposti-nappulaa ja jatkaa elämää. Hain työpaikkaa. Siltä seisomalta sen enempää miettimättä. Se on viime aikoina muodostunut tavakseni tehdä päätöksiä; toiminta ensin, ajattelu sitten. Joskus se toimii, toisinaan ei. Toivon, että tällä kertaa se toimii.

Sen jälkeen kaikki menikin nopeasti; haastattelu, päätös (myönteinen, jee!), asunnon etsiminen, muuton organisointi. Odotus.

Nyt odotus loppuu. Huomenna aamulla auringon noustessa käännän täyteen pakatun autoni nokan kohti pohjoista. Sitä samaa pohjoista, johon viime vuoden lokakuussa kirjoitin jättäväni palasen sydämestäni, jotta voin palata takaisin noutaakseni sen. Nyt en vain nouda sitä yhtä palasta, vaan vien sinne loputkin sydämestäni.

Päivitän pohjoisen kuulumisia ja tapahtumia tänne myös jatkossa valokuvin ja kirjoituksin. Jos haluat olla mukana matkallani, ihanaa, tervetuloa ❤️

♥: Sanna