Kaamos Tunturi-Lapissa

Kaamos Tunturi-Lapissa

Kaamos on saavuttanut Tunturi-Lapin. Ensin se verhosi pimeään syliinsä kansallispuiston tuntureista pohjoisimman, Hetan. Jatkoi sitten matkaansa kohti etelää, Pallastunturit jäivät vaille auringonnousua viikko sitten. Tänään kansallispuiston eteläisin Yllästunturi liittyi joukkoon. Kaamos on täällä.

Kaamoksesta puhutaan arkikielessä vuoden pimeimpänä ajanjaksona ympäri Suomen. Puhutaanhan pääkaupunkiseudullakin kaamosväsymyksestä ja kaamoksen ajasta. Täyskaamos tarkoittaa kuitenkin aikaa napapiirin pohjoispuolella, jolloin aurinko – tarkalleen ottaen edes sen yläreuna – ei nouse horisontin yläpuolelle ollenkaan. Täällä Tunturi-Lapissa sen alkamisajankohta riippuu paljolti siitä, missä kohtaa pitkulaista aluetta kaamosta etsii.

Monelle kaamoksessa on negaatiivinen hohka. Pimeys, kylmyys, valottomuus. Minulle kaamos ei ole negatiivinen asia. En pelkää pimeää, päinvastoin. Muistan, miten lapsena koulubussin jätettyä maaseudun tienvarteen kävelin hämärässä pois katuvalojen kirkkaasta loisteesta ja tunsin olevani turvassa pimeän suojissa. Kun minä en näe muita, eivät muutkaan näe minua. Niin ajattelin ja edelleen ajattelen. Pimeys tuntuu turvalliselta, rauhalliselta, suojalta.

Kaamos on kuitenkin muutakin kuin täyttä sysimustaa pimeyttä. Tiesin sen jo aiemmin, mutta olen silti yllättynyt kaamoksen värikirjosta, sen taianomaisen valottomuuden sävyistä. Pienikin valon lähde – oli se lähtöisin sitten kuusta, tähdistä, revontulista tai auringon kaukaisesta hohteesta horisontin takana – moninkertaistuu pohjoisen kylmässä ilmassa, nappaa uusia sävyjä puiden oksilla kimaltavista lumikinoksista ja ilmassa leijailevista pakkashuurteen palasista. Valoisaa aikaa päivällä on hädin hädin tuskin toista tuntia, mutta sen joka päivä eri värinen sävymaailma ja maaginen tunnelma korvaa valottomuuden moninkertaisesti.

Pienikin valon lähde moninkertaistuu pohjoisen kylmässä ilmassa, nappaa uusia sävyjä puiden oksilla kimaltavista lumikinoksista ja ilmassa leijailevista pakkashuurteen palasista.

Kävin viikonloppuna Pallastuntureilla katselemassa kaamosta. Ilma on ollut viimeisten viikkojen ajan sumuinen ja pilvinen. Ajattelin, etten ehkä näe tuntureita pimeydeltä tai sumulta ollenkaan, mutta lähdin kuitenkin matkaan. Ajatukseni osuivat oikeaan, tunturien juurelta kohti horisonttia kohosi valkoinen muuri – näkyvyyden voi sanoa olleen nolla. Päättäväisesti lähdin hiihtämään kohti valkoista autiomaata.

Tunsin reitin ylös, mutta voin sanoa silti epäilleeni itseäni useammin kuin kerran. Näkyvyys oli totaalisen sumuinen ja tuntui, että täysi valkoisuus huijasi näköäkin. Humahdin muutaman kerran suksieni kanssa tunturituulen kasaamiin nietoksiin, vaikka luulin edessä olevan vain tasaista hankea.

Huipulla tunsin olevani kuin toisella planeetalla. Nyt täysin tyyni tunturituuli oli aiempina päivinä viuhtonut laen lumikinokset kurvikkaiksi aaltokuvioiksi kuin merenpohjan hiekan. Siellä täällä sitkeästi törröttävät varvut olivat saaneet kymmenien senttien lumikuorrutuksen päälleen niin, että niiden olisi voinut vannoa osaavan liikkua. Niin eläviltä ne näyttivät sojottavine jääpuikkoulokkeineen. Hiljaisuus oli käsinkosketeltavaa. Sumuvaipan syli oli niin syvä, ettei edes testimielessä hihkaisemani sävelet kaikuneet aavoilla minnekään, vaan pysähtyivät kuin seinään ja uuvahtivat heti alkumetreillä. Kuulin vain ylämäkeen hiihdosta ja tunturien maagisuudesta lisäkierroksia ottaneen sydämeni sykkeen korvissani.

Kuten aina, tunturin sää muuttuu nopeasti. Hädin tuskin olin ehtinyt kahvikuppia kaivaa repusta, kun pilviverho alhaalla laaksossa alkoi liikehtiä ja paljastaa jo tutuksi tullutta, nyt valottoman siniharmaana paljastuvaa pohjoisen maisemaa. Kahvi jäi hankeen kylmenemään, kun aloin vauhdilla järjestellä kameratarvikkeitani ikuistamaan pienen hetken kaamoksen sinertävää maisemaa.

Huomasin olevani yksin pilvien yläpuolella. Alhaalla tunturien välissä sumu piti sitkeästi pintansa eikä liikahtanutkaan. Vain minä ja tunturien laet saimme luvan ihailla kirkastuvaa ilmanalaa sumun peittävän kosketuksen ulottumattomissa. Alhaalla näkemäni muut hiihtäjät jäivät nollanäkyvyyden armoille. Tunsin itseni etuoikeutetuksi, tunturit olivat päättäneet näyttää koreuttaan vain minulle. Niin ainakin haluan ajatella.

Eteläisellä taivaanrannalla pilviverho avautui ja jostain horisontin takaa heijastui auringon väsähtäneitä, mutta kaamoksen keskellä niin upean valoisia säteitä piirtäen tunturien väliin kultaisen viivan kuin isolla pensselillä suoraan vedetyn. Viime aikoina lukemissani eräkirjoissa kaamoksen tunturien väliin piirtämä kultainen viiva mainitaan usein. Vanhan kansan tietämyksen mukaan se ennusti kirkasta ja kylmää yötä. Tiedä häntä, minulle kultainen viiva merkitsi ainutlaatuisen kaunista valoilmiötä keskellä siniharmaata hankien autiomaata.

Rauhoituttuani kaiken kauneudesta maltoin juoda kylmenneen kahvikuppini tyhjäksi ja hotkaista hileiset voileivät kotimatkan voimiksi. Kirkas laaksomaisema ja auringonsäteiden kultainen hohde katosivat ennen evästaukoni loppua. Pimeys laskeutui nopeasti, sumu nousi silminnähtävää vauhtia ylös tunturien rinnettä ja palautti valkoisen erämaan tyhjyyden. Kiristin otsalampun remmin, nostin hankeen säälittä heittämäni repun takaisin selkään ja lähdin laskeutumaan ainoaan suuntaan, minkä kaikennielevässä valkoisuudessa pystyin päättelemään olevan takaisin kotiin päin – alas.

♥: Sanna

Pallastunturin kylmä aamuaurinko

Pallastunturin kylmä aamuaurinko

Sunnuntaiaamuna käänsin auton kotipihasta puoli seitsemältä kohti Muoniota, kohti Pallastuntureita. Kotoani matkaa kertyy tunnin verran, joten pilkkopimeässä aloitettu aamu valkenisi sopivasti tunturin juurella. Se oli suunnitelma.

Lumipeite on vähentynyt ja taas kasautunut sitkeästi uudelleen viime viikkojen aikana useaan otteeseen. Kotipihassani lunta on vain muutama senttimetri, tuntureilla se ilmeisesti ei ehdi sulaakaan, joten sinne sitä on ehtinyt kertyä jo kolmatta kymmentä senttiä. Lähestyttäessä Pallastuntureita lumiset tunturihuiput piirtyvät horisonttiin jo kaukaa lumettoman, tumman metsän takaa.

Parkkipaikka oli tyhjä, Pallashotellin ikkunat pimeät ja maisema aution kylmä ja sininen saapuessani tunturin juurelle. Vaikka nautinkin muiden retkeilijöiden kanssa jaetuista hetkistä, tarinoista ja tutustumisista, tunnen löytäväni erilaisen kokemuksen saadessani koko tunturikokemuksen vain itselleni. Valitsenkin luontohetkilleni yleensä ajankohdat, jolloin tiedän saavani nautiskella kaikesta kauneudesta lähinnä yksikseni, joten autio ja pimeä parkkipaikka oli ilo silmälle.

Tällä kertaa toimin useaan kertaan sanomani periaatteen vastaisesti, ettei väliä ole päämäärällä, vaan matkalla. Aurinko nousisi juuri toiselta puolelta tunturia, joten lähes juoksin tunturinrinnettä ylös ehtiäkseni huipulle ensimmäisten säteiden kanssa. Mielessäni pyöri lukemani saamelaistarina, jossa hyvä ja paha noita juoksevat kilvan tunturin huipulle kaamoksen jälkeen voittamaan auringon ensisäteet itselleen ja siten määrittävät seuraavan vuoden valoisuuden tai pimeyden. Tällä kertaa valonsäteiden kilvassa oli vain minä ja kovaa vauhtia tunturikoiraksi muuttuva Papu, jonka pikku tassut kipittävät lumista tunturinrinnettä ylös yllättävällä vauhdilla.

Olen oppinut tunturisään olevan nopeasti muuttuva, arvaamaton ja hallitsematon. Opin jo kesällä, että heinäkuussakin tunturinlaella tulee kylmä eikä villavaatteet ole lainkaan liioiteltuja, vaikka maanpinnalla lämpötila hipoisi pariakymmentä. Silti unohdan asian innoistuksissani, kuten nytkin. Pariakymmentä metriä ennen huippua tunturin yli pyyhkivä tuuli yltyi niin kovaksi, että piposta oli pidettävä kaksin käsin kiinni. Huipulle kiipesin reilussa etunojassa tuulen painetta vastaan taistellen. Laella jaksoin hädin tuskin seistä paikallani sen verran, että sain otettua muutaman valokuvan auringonnoususta. Tuulen voima oli valtava. Se oli pyyhkinyt huipun lähes lumettomaksi. Askelistani nouseva lumihile katosi hurjalla vauhdilla tunturin toiselle puolelle ja viuhahti kohti alhaalla jylläävää järven pintaa.

Maisema oli henkeäsalpaavan kaunis, mutta villi.

Ajatuksissani oli nauttia kahvikupillinen ja rauhallinen aamu huipulla nousevan auringon kanssa, mutta tunturisää oli eri mieltä kanssani. Jouduin muuttamaan myös reittisuunnitelmaani, joka olisi jatkunut pitkulaista tunturinlakea pitkin kiertäen sen toiselle puolelle. Papu oli hätää kärsimässä istuen isoimman kiven vierustalla, minkä huipulta löysi ilmeisesti peläten olevansa pian lentävien lumihileiden seuraaja matkalla kohti alhaalla odottavaa kylmää järvenpintaa.

Tunnottomat sormet eivät kaivaneet repusta kahvikuppia ja vilttiä, vaan räpelsivät nopeasti kameran linssisuojuksen irti napaten muutaman valokuvan tärisevin käsin hyytävässä tuulessa.

Tuuli tyyntyi siedettäväksi takaisinpäin kävellessä ja rauhoittui tutuksi tunturiviimaksi huipun kadotessa auringon kultaamana selän taakse. Tunturien väliin jäävät varjokohdat saavat uskomattoman monet sävyt vähäisissäkin valonsäteissä.

Kahden keron väliin jää poroaitaus, johon oli kasattu tokallinen tunturista kerättyjä poroja. Niiden kilisevät kellot kaikuivat tuulen viimassa sen kääntyessä sopivasti kulkijaa päin.

Kiertäessäni aitauksen viertä sen portille saapui juuri moottorikelkan selässä kaksi tuuheaan poronnahkalakkiin käärittyä lasta isänsä kanssa. Saavuimme portille yhtä aikaa, lapset ihastelivat Papua ja sen tuuheaa, tuulessa vipattavaa turkkia. Kysyttäessä mies kertoi porojen odottavan seuraavan päivän erottelua, jossa tarkastetaan porojen kunto, valitaan teuraaksi menevät ja merkataan tänä vuonna syntyneet vasat. Lyhytsanainen poromies karvahattuisine lapsineen katosi pian porotokan sekaan, joten jatkoin matkaani alemmas tunturiin kahvitauko mielessäni.

Laaksossa kahden tunturin välissä on tupa, porokämppä, jonka jyhkevän hirsikehikon suojiin tuuli ei yltänyt niin purevasti. Istuin hetken kahvikupillisen kanssa nauttien pienen pienestä lämmöstä, jonka kuvittelin auringon suovan poskilleni. Termospullon tyhjetessä kuulin moottorikelkan lähestyvän äänen. Poromies lapsineen saapui pihaan kertoen tulleensa porokämpälle hetkeksi kylmää suojaan. En ollut ainut, jota tunturituuli koetteli.

Takaisin parkkipaikalle saapuessa aurinko oli kääntynyt jo takaisin kohti horisontin alareunaa. Maisema ei juuri muuttunut auringonnousun punakullan sävyisestä hehkusta ennen kuin laskeva aurinko maalasi samat värit sen ylle.

Talviauringon valo on lyhyt, mutta mahdottoman kaunis.

Valoa ja lämpöä talvipäiviisi täältä tuntureilta ☀️

♥: Sanna

Kuurainen ja kullankeltainen lokakuu – VIDEO

Wuhuu! Videourani ei todistettavasti jäänyt vain yhden tähden lennoksi. Toinen video on tehty. Kuten viimeksi aavistelin, tämä oli helpompi tehdä ja julkaista. Melkein meni jo ihan ammattilaisen elkein: “Tuosta noin YouTubeen, häshtägit kohdilleen nuin ja ei muutha kuin julkiseksi!” 😄

Kun innostun jostakin asiasta, innostun siitä täysillä. Motivaatio on joko nolla tai sata – väliversioita ei juuri ole. Sillä ja itsepäisyydelläni olen opetellut monta uutta taitoa ja vaihtanut kerran jo ammattiakin. Video- ja valokuvaus vievät tällä hetkellä täysillä mennessään. En malta odottaa hetkiä, jolloin pääsen toteuttamaan uusi ideoita, joita tulvii harva se hetki. Välillä aika meinaa olla kortilla ja lepo vähemmällä, mutta yritän käyttää inspiraation hetket hyväksi. Ne ovat katoavaista ja arkaa sorttia eivätkä toimi ollenkaan kellon- tai vapaa-ajan mukaan.


Lokakuu on alkanut aamupakkasilla, päivät kulkevat harmaansinisessä usvassa ja tihkusateessa. Silloin tällöin aurinko pilkahtaa pilviverhon takaa kuin muistuttaakseen olemassaolostaan ja nopesti häipyvästä olemuksestaan. Päivänvalo vähenee täällä Kolarin korkeudella tunnin viikossa. Se on vauhti, jonka huomaa lyhyelläkin aikavälillä. Viime viikolla herätyskellon soidessa seitsemän aikaan, oli vielä valoisaa. Tällä viikolla ikkunasta tervehti vain aamun sininen hämäryys, jota vasten kynttiläkuusien mustat hahmot juuri ja juuri erottuivat. Talven tulo on lähellä.

Ihania lokakuisia hetkiä, aurinkoa ja valoa päiviisi vielä, kun niitä riittää!

♥: Sanna

Ensimmäinen askel on vaikein

Olen ottanut ensimmäisen haparoivan askelen uudenlaiseen luomiseen.

MINÄ TEIN VIDEON! Muutaman minuutin videoon upposi pelkkää editointiaikaa yli 10h, mutta opin hurjan paljon uutta. Kuvaushetket ovat tallentuneena kameralle, mutta myös mieleen unohtumattomina kokemuksina.

Olen itseasiassa kuvannut videopätkiä jo kohta parin vuoden ajan mielessäni ajatus, että joku päivä vielä julkaisen niistä jotakin. Se ajatus on aina jäänyt taustalle. On helppo keksiä tekosyitä, ajanpuutetta, välineiden puutetta, mitä tahansa, ettei tarvitsisi ottaa sitä pelottavan suurta askelta ja jakaa maailmalle jotakin itsestään.

Kaiken luovan tuottamisen julkaiseminen on hurjan pelottavaa. Tuotokseen laittaa palan itsestään ja siihen kohdistuva kritiikki tuntuu suoraan kritiikkinä henkilökohtaisesti. Vaikka tiedän, ettei se niin olekaan, epävarmuuden ja haavoittuvuuden tunteelle ei voi mitään.

Joten, värisevin sormin, pinnallisesti hengittäen ja suurella jännityksellä jaan palan itsestäni ja julkaisen teille ensimmäisen videoni. Ensimmäinen askel on se vaikein, sen jälkeen helpottaa.

Toivottavasti se tuottaa teille edes osan siitä ilosta, mitä olen kokenut sitä kuvatessa ja editoidessa. Kertokaa, mitä pidätte! Uusia ideoita ja seuraavat askeleet on jo aluillaan 🙊

♥ Sanna

The river flows in you – Lempipaikkani Muoniojoen varrella

The river flows in you – Lempipaikkani Muoniojoen varrella

Olen esitellyt lempipaikkaani joen rannalla jo useasti Instagramin puolella, mutta en vielä täällä. Tervetuloa lempipaikkaani!

Sinänsä tuossa paikassa ei ole mitään ihmeellistä. Pitkä, tyhjä rantaviiva kaunista, pohjoisen niittykasvillisuutta ja joen lempeissä pyörteissä hiotuneita kiviä. Toisella puolella jokea Ruotsin metsää, jonka keskelle on aikoinaan raivattu muutama aukko pienelle maatilalle. Mutta tiedättekö, kun joku paikka tuntuu hyvältä. Joku voisi kutsua sitä hyväksi feng shuiksi. En ole aiheeseen niin perehtynyt, mutta sen fiiliksen tuntee. Jotkin asiat ovat kohdillaan ja tuossa paikassa on hyvä olla.

Käyn tuossa lempipaikassani joen rannalla usein. Se sijaitsee muutama kilometriä omasta rannastani joen vartta pohjoiseen ja on täydellinen paikka auringonlaskun ihasteluun.

Kun olimme pieniä, pikkusiskoni opetteli ilmansuuntia ja auringonkiertoa ja kertoi vakavana, että aurinko laskee Ruotsiin. Oli jopa hieman huolissaan naapurikansamme selviämisestä auringonlaskussa. Siitä muistan edelleenkin luonnossa aurinkoa seuratessani kummassa suunnassa on auringonnousu ja kummassa lasku 😄

Aurinko on laskenut Ruotsiin. Toivottavasti ruotsalaiset selvisivät siitä tänäänkin.

Joen ranta oli aiemmin kesällä täynnä pitkiä, puisia lohiveneitä. Lohestuskausi päättyi heinäkuun lopussa ja lohiveneet ovat lähes kaikki kadonneet rannalta suojaan talvelta, odottamaan ensi kesää. Kaikki näkemäni veneet ovat aina lukitsematta sulassa sovussa omilla paikoillaan. Täällä ei ilmeisesti tarvitse pelätä venevarkaita.

Syyskuun lopusta kaikki kalastus joella onkimista ja katiskalla pyytämistä lukuunottamatta on kielletty. Tornion-Muonionjoki kun on Euroopan pisin vapaana virtaava lohijoki, siten ainutlaatuinen ja siksi kalastuksella on tiukat säännöt ja rajoitukset. Hyvin monesta muusta joesta lohikanta on vähentynyt tai kadonnut kokonaan patoamisen myötä. Hyvä esimerkki siitä, miten “vihreillä” ilmastoteoilla, kuten vesivoimalla on toinenkin puoli. On hyvä pitää mielessä, että harva asia on mustavalkoinen ja että kuluttaminen olisi koskaan hyväksi ilmastolle vain, koska sitä kaupataan “vihreillä” arvoilla. No, ei mennä sen syvemmälle aiheeseen. Kaikki me yritämme parhaamme yhteisen hyvän eteen, eikö? 🤗

Alkava ruskakausi on alkanut näyttää jo väriloistoaan. Lehtivihreää katoaa päivä päivältä enemmän ja sen tilalle vaihtuu ruskeankeltainen, lämmin sävymaailma. Paikallisten puheissa (unohdan aina, että myös minut lasketaan tuohon joukkoon 😄) ruska on usein esillä: onko hyvä vai huono ruskavuosi, paljonko viimeyönä oli pakkasta ja miten se vaikuttaa ruskan sävyihin. Kuulemma kalatkin “ovat ruskaa piilossa” eli eivät juuri liiku sen aikaan.

Ympäröivä luonto todella vaikuttaa arkielämään, sillä se on kaikkialla. Sitä on enemmän kuin “ei-luontoa” ja se hallitsee puheeaiheiden lisäksi myös käytännön elämää: talveen varautuminen alkaa, pimeyteen varautuminen alkaa. Se tuntuu luonnolliselta tavalta elää. Olla yhteydessä siihen, mitä on seinien ulkopuolella. Ei ole erillistä elämää luonnossa ja ei-luonnossa. Ne ovat yhtä ja samaa.

Mukavaa, kun kävit lempipaikassani. Lämpöä pimeneviin päiviin 🤗

♥: Sanna

Sairastuvalta päivää

Sairastuvalta päivää

Ei, se ei ole koronaa.

Tuntuu, että tässä kummallisessa ajassa tuo on lause, joka on sanottava kuin jonakin vapaudu-vankilasta -korttina, kun vähänkin yskähtää. Ymmärtäähän sen, terveysasioissa liikkuu paljon pelkoja. Varsinkin tilanteessa, jossa yhtäkkiä me ihmiskuntana olemmekin voimattomia jonkin edessä. Emme osaakaan ratkaista ongelmaa silmänräpäyksessä, poistaa sitä ja huomaamme pienuutemme. Silloin kaikki, pienetkin keinot välttyä lietsomasta pelkoa ja turvattomuutta otetaan käyttöön.

Joten ei, en ole saanut koronaa, vaan normaalin, sitkeän flunssan. Olen yleensä harvoin sairas, mutta tällä kertaa jäin lepopotilaaksi reiluksi viikoksi. Pääsin sen myötä testaamaan koronatestin “mukavuuden” ja olemaan karanteenissa täällä metsän keskellä viisi päivää tuloksia odotellessa.

Papukin tuntui aistivan jonkun olevan pielessä, se tuntui pitävän vahtia puuhistani ja lepäämisestäni tiukalla, mutta lempeällä katseellaan.

Oli uusi tilanne olla yksin karanteenissa paikkakunnalla, jolta en tunne vielä kovin montaa ihmistä. Täällä ei palvelutaso ole samanlaista kuin kaupungeissa, joissa ruokaa ja mitä tahansa tarvikkeita voi tilata kotiovelle lähes vuorokauden ympäri. Minulla ei ollut hätää, kaapit olivat täynnä ruokaa, koska ostan sitä yleensä kerralla enemmän, ettei tarvitse päivittäin ravata kirkonkylälle pienten asioiden takia. Mielenkiintoinen lähtökohta kuitenkin. Onneksi viihdyn mökissänikin hyvin.

Viikko yksin, tapaamatta ketään on jopa tällaiselle yksinäisyydessä viihtyvälle kova koetus. Onneksi nykyään on etäyhteydet, niillä sain kaipaamiani ihmiskontakteja. Kiitos Pohjanmaan ystävät piristyksestä ❤

Eniten kaipasin ulkoilmaan, luontoon, joka houkutteli ihanilla väreillä ja syksynkultaisella auringonpaisteella ikkunasta harva se päivä. Jaksoin päivittäin käydä postilaatikolla ja heitellä Papun kanssa keppiä pihalla, jotta sen ei tarvinnut kärsiä liikkumattomuudesta, mutta muuten jouduin sulkemaan verhot päivisin, jotta en liikaa haikailisi ulkoilmaan ja siten pitkittäisi tautia.

Viikon lepäilyn, lukemattomien elokuvien (enemmän hyviä kuin huonoja 🙄), neulomisen, kirjojen lukemisen, nukkumisen ja inkiväärillä terästetyn teen litramäärittäin juomisen jälkeen olo alkaa tuntua lähes normaalilta.

Elämä voittaa pian, ja pääsen taas ulkoilmaan ihastelemaan nyt jo pitkällä olevaa ruskan alkamista. Päivitän siitä kuvia ja turinoita heti, kun syksynharmaa sade hellittää otettaan.

Pysykää terveinä! Lämpimiä halauksia 🤗

♥: Sanna

Hei hei, kesä!

Hei hei, kesä!

On kesän viimeinen päivä. Huomenna alkaa syyskuu ja uusi aika. Syksyn raikas ilma, pakkasyöt ja pimenevät illat puhdistavat ilmaa. Taakse jää kesän lämpö, auringonvalo ja lintujen kuorokonsertit. On enemmän aikaa hiljaisuudelle, rauhoittumiselle. Oivallista aikaa kuunnella sisintään, jos niin haluaa ajatella. Minä ainakin haluan.

Tämä kesä on ollut ainutlaatuinen. Vaikken aio nyt ryhtyä sentimentaaliseksi, kesän aikana on tapahtunut paljon. Muutin koko elämäni monellakin tapaa, kun muutin heinäkuussa vähine tavaroineni keskelle Lapin metsää, pieneen mökkiin kaksin Papun kanssa. Nämä kaksi kesäkuukautta ovat olleet upeat. Valehtelematta niin upeat, että usein mietin, onko tämä tottakaan. Joka aamu herätessäni ja avatessani oven suoraan pohjoisen luontoon ja tähän jokivarteen, en voi kuin olla onnellinen.

Joskus jään miettimään, nautinko varmasti oikeista asioista oikeista syistä. On vaikea luottaa siihen, että kaikki todella tuntuu hyvältä. Pohdin, jos nautin elämästäni täällä, koska…joku järjetön syy tähän kohtaan. Onneksi usein tulen tulokseen, että nautin ja se on tärkeintä. Eräs ystäväni kerran totesi minulle, kun pohdin ääneen vastaavia ajatusryppäitäni, että tunne toimii palautteena. Kun joku asia tuntuu hyvältä, se usein myös on niin. Jäljelle jää vain se, että siihen tunteeseen pitää luottaa.

Pyörittelen ajatuksia päässäni usein aivan liikaa, mutta yritän opetella niistä pois ja nauttia hetkestä. Täällä ollessa se on onneksi helpompaa kuin kaupungissa. Jostain syystä kaupungissa tunsin paineita tehdä asioita, joita en oikeasti halunnut tehdä. Omistaa asioita, joita en oikeasti halunnut omistaa. Olla ihmisten kanssa, joiden kanssa en oikeasti halunnut olla. Koko oma maailma, omat tarpeet ja halut hukkuivat johonkin sen hälyn keskelle ja usein unohdin kokonaan, kuka olin tai mitä halusin.

Täällä, kaiken luonnon, hiljaisuuden ja tyhjyyden, mutta kuitenkin rikkauden ja uskomattoman monimuotoisuuden keskellä ne asiat ovat kuin itsestäänselviä. Niille on tilaa ja aikaa. Kukaan tai mikään ei kyseenalaista sitä. En edes minä itse. Se turha, mikä teki oloni ennen onnettomaksi, jäi johonkin sinne 1000km varrelle, jonka tänne kuljin. Kaus piti tulla, mutta jokainen kilometri on ollut sen arvoista.

Muutama viikko sitten, kun kesäkukat jaksoivat vielä kukoistaa ilta-auringossa, kahlasin kumisaappailla tyhjää, mutta rehevää joenvartta ja kuvasin kesän viimeistä kukkaloistoa. Noissa hetkissä ei voi tuntea minkäänlaisia paineita siitä, minkälainen pitäisi olla, millä lailla asua tai mitä omistaa. Voi vain ihastella mitä upeampia yksityiskohtia, värejä, muotoja, kontrasteja ja sitä lajikirjoa, mitä niinkin pienellä maapalasella voi olla. Mitä lähemmäksi menee, sitä ihmeellisemmäksi yksityiskohdat käyvät. Kaikki muu unohtuu. Se on upea tunne.

Aivan ihanaa alkavaa syksyä sinne, missä ikinä oletkin. Nautitaan joka hetkestä ihan semmoisena kuin se on, sen enempää miettimättä.

♥: Sanna

Uusia ja vanhoja kohtaamisia

Uusia ja vanhoja kohtaamisia

Asun kaukana läheisistäni, ystävistäni ja perheestäni. Välimatkaa kertyy pisimmillään jopa 1000km. En ole silti ollut yksin, päinvastoin. Tärkeät ihmiset ottavat yhteyttä, tulevat jopa käymään. Elokuu on mennyt muutamaa päivää lukuunottamatta tupa täynnä; vieraita on tullut ja mennyt harva se päivä. Heidän kanssaan on käyty lähitunturit ja -kylät, esitelty joenranta ja sen parhaat kalastuspaikat. Osa on ollut perhettä ja vanhoja, tärkeitä ystäviä, osasta on tullut ystäviäni vasta täällä saman katon alla. Kaikista olen äärimmäisen onnellinen ja kiitollinen. Suurin pelkoni tänne muuttaessa oli, että elämäni ihmiset unohtaisivat minut tänne pohjoiseen ja jäisin aivan yksin. Pelkoni osottautui täysin turhaksi, onneksi ❤️

Täällä ollessa olen myös kohdannut uusia ihmisiä ja solminut uusia ystävyyssuhteita. Kylänraitilla kävellessä kukaan ei kävele ohitse, vaan jää juttelemaan, kyselemään kukas uusi ihminen täällä on, mitä täällä tekee ja missä asuu. “Ai sinä asut siinä sen ja sen talossa! Siinä asui ennen sen ja sen niminen ihminen, joka teki sitä ja sitä”, alkaa usein keskustelu kun kerron osoitteeni. Täällä on turha kainostella sen suhteen, mikään ei pysy salassa enkä toisaalta tiedä, miksi pitäisikään. Ihmisiä on vähän, kaikki tuntevat toisensa ja tietävät, missä kukin asuu ja mitä täällä tekee. Mielestäni se luo enemmän turvallisuuden tunnetta kuin usein kaupungissa tuntuvaa vainoharhaisuutta siitä, mitä tuo vieras ihminen mahtaa tehdä osoitetiedoillani. Elokuun alussa sain jopa puhelun paikallislehden toimittajalta, joka halusi haastatella minua, “koska olet uusi paikkakunnalla”. Pienellä kylällä on myös pieni uutiskynnys 😄

En tuntenut yhtään ihmistä koko Lapin alueelta tänne muuttaessani. Täällä ollessani olen kohdannut yllätyksekseni paljon uusia ihmisiä ja solminut uusia ystävyyksiä. Kohtaamiset ovat usein tapahtuneet täysin sattumalta, mutta ovat olleet sitäkin ihanampia. Vaikka nautinkin yksin olemisesta, koen myös erittäin tärkeäksi, että löydän ihmisiä, jotka lähtevät kanssani mustikkaan, jakavat parhaat hillapaikat, kertovat kalastusniksit, lainaavat työkaluja, kipuavat punaposkisina tuntureille ja keskustelevat siitä, minkälaista on olla uusi kylällä.

Ihminen tarvitsee toista ihmistä elämän ilojen ja ihmetysten, surujen ja haasteiden jakamiseen. Ihanaa löytää sellaisia ihmisiä, kiitos teille ❤

Kuva: Onni Kojo
Kuva: Onni Kojo

Rakkaudentäyteistä sunnuntaita kaikille 🤗

♥: Sanna