Ensimmäinen askel on vaikein

Olen ottanut ensimmäisen haparoivan askelen uudenlaiseen luomiseen.

MINÄ TEIN VIDEON! Muutaman minuutin videoon upposi pelkkää editointiaikaa yli 10h, mutta opin hurjan paljon uutta. Kuvaushetket ovat tallentuneena kameralle, mutta myös mieleen unohtumattomina kokemuksina.

Olen itseasiassa kuvannut videopätkiä jo kohta parin vuoden ajan mielessäni ajatus, että joku päivä vielä julkaisen niistä jotakin. Se ajatus on aina jäänyt taustalle. On helppo keksiä tekosyitä, ajanpuutetta, välineiden puutetta, mitä tahansa, ettei tarvitsisi ottaa sitä pelottavan suurta askelta ja jakaa maailmalle jotakin itsestään.

Kaiken luovan tuottamisen julkaiseminen on hurjan pelottavaa. Tuotokseen laittaa palan itsestään ja siihen kohdistuva kritiikki tuntuu suoraan kritiikkinä henkilökohtaisesti. Vaikka tiedän, ettei se niin olekaan, epävarmuuden ja haavoittuvuuden tunteelle ei voi mitään.

Joten, värisevin sormin, pinnallisesti hengittäen ja suurella jännityksellä jaan palan itsestäni ja julkaisen teille ensimmäisen videoni. Ensimmäinen askel on se vaikein, sen jälkeen helpottaa.

Toivottavasti se tuottaa teille edes osan siitä ilosta, mitä olen kokenut sitä kuvatessa ja editoidessa. Kertokaa, mitä pidätte! Uusia ideoita ja seuraavat askeleet on jo aluillaan 🙊

♥ Sanna

Pyhätunturilla

Pyhätunturilla

Viime viikonlopun Itä-Lapin seikkailun lisäksi pääsin käymään myös Pyhä-Luoston kansallispuistossa ja Pyhätunturilla, joka oli alkuperäinen viikonlopun suunnitelma. Kamerani jäi seikkailun tuoksinassa edelleen auton takakonttiin, joten lähes kaikki kirjoituksen kuvat ovat ystäväni, Onnin ottamia. Kiitos, Onni!

Lauantai näyttäytyi sateisena ja usvaisena. Saapuessamme Pyhäjärvelle, sitä ympäröivistä tuntureista näkyi hädin tuskin niiden juuri. Sateinen sää vesitti alkuperäisen suunnitelman olla yön yli tunturissa, Soutajalla. Sen sijaan kiersimme Pyhän nähtävyydet päiväseltään ja loppuillasta usvainen sade olikin kastellut retkivaatteet läpimäriksi.

Pyhätunturilla järjestetään joka vuosi (paitsi tietenkin tänä eriskummallisena vuonna) suosittu festivaali Pyhä Unplugged, jossa maankuulut artistit tuodaan Pyhätunturiin esiintymään keskelle tunturiluontoa. Yksi festivaalin esiintymispaikoista sijaitsee Aittakurun maagisessa kurussa, jota kehystää molemmin puolin ikivanhat, jääkauden murtamat kalliolohkareet.

Kurussa on erinomainen akustiikka (musiikki-ihmisenä tällaiset asiat kiinnostavat, ettette ihmettele 🙈). Pieni, kivikon jyhkevyydelle häviävä ja viime talven lumivyöryssä iskua saanut esiintymislava on rakennettu kurun pohjalle ja sen lavalta pitäisi äänen kantaa kymmenisen metriä ylempänä sijaitsevaan katsomoon kuulemma vain puheen voimakkuudella. Teimme muutaman testikajautuksen, mutta ylempänä kurussa ääntä katsomaan tulleet patikoijat keskeyttivät yksityisen soundcheckimme.

Seuraavana aamuna ilma oli kirkastumaan päin, joten lähdimme alkuperäisen suunnitelman mukaan patikoimaan Soutaja-tunturin huipulle. Ruska-aika on kuumimmillaan ja kuulemma yleensä täysin tyhjällä tunturinrinteellä tuli vastaan retkeilijöitä reiluin määrin. Sinänsä se ei haittaa, pohjoisen taivaan alla on tilaa joka tallaajalle ja rakkakivikon väleistä pilkistäviin ruskan väreihin uppoutuu silmä niin, ettei muita kulkijoita usein huomaakaan.

Papu on saman aikaan hyvä ja huono tunturikoira. Se jaksaa kulkea tunturin rinnettä ylös ja alas täysin ongelmitta, käy joka kerta tarkistamassa, olisiko nuotiopaikoille jäänyt retkeilijöiltä makkarankuoria ja pitää retkikunnan kasassa paimenkoiralle ominaisesti haukkumalla heti, jos joku jää liikaa jälkeen. Rakkakivikossa pienet tassut joutuvat kuitenkin liialle koetukselle ja kulku hidastuu. Pienuudesta on kuitenkin hyötyäkin, sillä Papua jaksaa kantaa pisemmänkin matkaa kainalossa kantamalla eikä se ole moksiskaan yllätyskyydeistä. Katselee maisemia ja haistelee tuulia uudesta perspektiivistä.

Ilma ja maisema oli niin kaunis, että pidimme useankin kahvi- ja marjansyöntitauon tunturin laakealla, puisella huipulla riitti nähtävää ja tutkittavaa.

Iltapäivällä palasimme kylään, Pyhäjärven ympäristöön ja tapasimme paikallisia kalastajia, jotka olivat juuri tulleet järveltä nuottaamasta. Pyhäjärvi on kuulemma liian kalainen, sillä aikoinaan siitä on ylikalastettu vain parhaat, isoimmat kalat. Kalakannan luonnollinen tasapaino on päässyt järkkymään, toiset kalat lisääntymään liiaksi niin, että kannalla ei ole tilaa kasvaa kuin pieneen mittaan. Järvi onkin nyt täynnä pientä särkeä ja ahventa, jota kalastajat nuottaavat eli vetävät kalaverkkoja liikkuvan veneen perässä ja koittavat näin palauttaa vesistön luonnollisen tasapainon.

Koska maamme kalamaku ja syömistottumukset ovat kääntyneet lähes täysin tuontikalan puoleen, kalastajat nostavat järvestä tonneittain kalaa, joka kärrätään kuorma-autolla paikallisten husky-yrittäjien koiranruoaksi ja loput kaadetaan metsään villikettujen ruoaksi. Eikö tunnukin järjettömältä? Välillä nykymaailma ja sen meno tuntuu ylitsepääsemättömän eriskummalliselta, johon äitini toteaisi “niin se maailma vaan makkaa”.

Paikalla oli muutama paikallinen, jotka talkoovoimin valmistivat omaan käyttöönsä särkisäilykkeitä. Säilykkeisiin ehti muutamin käsiparin voimin perata häviävän pienen osan koko massiivisesta kalasaaliista, mutta ainakin edes osa tästä täysin puhtaasta, luonnollisesta ja kotimaisesta ruokakalasta pääsee syömäkäyttöön.

Perkasimme kilokaupalla kaloja, samaan aikaan kalastajat kantoivat sisään lisää 50 litran saaveja täynnä kalaa.

Kalatalkoiden päätteeksi saimme maistaa erinomaista herkkua, uppopaistettua särkeä. Täysin uusi tuttavuus, mutta uskomattoman hyvää! Tästä ruoasta voisi maksaa paikallisessa ravintolassa mielellään. Ehkä joku nappaisi tästä hyvän yritysidean itselleen? 🤗

Koko viikonloppu oli niin täynnä ihmisiä, toimintaa ja uusia elämyksiä, että olin hieman pyörryksissä kaikesta, kun lähdin ajamaan sunnuntai-iltana takaisin kohti Kolaria. Pitkä, 300km kotimatka ei tuntunut laisinkaan pahalta. Upeat, ruskan värittämät maisemat ja kullankeltainen ilta-aurinko tarjosivat tarpeeksi viihdettä väsyneelle seikkailijalle ja ajoin koko matkan pysähtymättä.

Pohjoinen jaksaa aina vain tarjoilla upeuttaan, uusia kokemuksia ja ihmisiä. Olen onnellinen, kun voin kutsua Lappia kodikseni.

♥ Halauksin, Sanna

Seikkailuviikonloppu Itä-Lapissa

Seikkailuviikonloppu Itä-Lapissa

Viikonloppu oli erilainen, täynnä ohjelmaa, uusia ihmisiä, liikkumista ja ulkoilmaa. Mutta niin ihana, nautin täysin sydämin tästä hieman eriskummallisestakin viikonlopun ohjelmasta.

Pakkasin kameran ja kaikki tarvikkeet mukaan autoon, mutta en “ehtinyt” kuvata sillä kertaakaan. Sinne se jäi, auton perään, kun seikkailin täysillä Itärajan tuntumassa. Siksi hyvin niukkakuvainen kirjoitus tällä kertaa. Koittakaa kestää 😅


Alunperin minun piti viikonloppuna käydä ystäväni luona Pyhätunturilla ja katsella siellä paikkoja, käydä tunturissa ja tutustua Pelkosenniemen seutuun. Suunnitelmiin tuli kuitenkin muutos. Ystävä työskentelee Metsähallituksen leivissä, jonka kautta häntä oli pyydetty “malliksi” Itä-Lappiin, Urho Kekkosen kansallispuiston alueelle. Valokuvia käytettäisiin alueen retkeilymainoksiin ja muuhun Itä-Lapin markkinointiin. Malliksi kaivattiin muitakin, erityisesti koira oli tervetullut, joten minut ja Papu napattiin viime tipassa myös mukaan.


Perjantai-iltapäivän 300km ja neljän tunnin ajomatkan jälkeen olin Savukosken kunnassa, Tulppion kylässä. Pakkasin tavarani erämaata ja sen “ajo omalla vastuulla” -teitä paremmin kestävään ystäväni autoon ja jatkoimme matkaa vielä pidemmälle Itään, lähes Venäjän rajan tuntumaan. UKK-puistossa meitä odotti heti alkuun Nuorttijoen ylitys. Puoli reiteen asti nouseva, virtaava jääkylmä vesi, joka piti ylittää ohuesta ja hatarasta köydestä kiinni pitäen kantaen täyttä rinkkaa selässä ja koettaen olla liukastelematta virran pyöreiksi pyörittämillä kivillä. Aikamoinen kokemus, ainakin tällaiselle joen ylittäjäensikertalaiselle 😬


Virran toisella puolella tapasimme valokuvaajan, Jaakon, ja myös hyvin ex-tempore -ajatuksella mukaan napatun kaimani Sannan. Muu porukka oli ehtinyt olla jo paikalla yhden yön ja kuvata osan tarvittavasta materiaalista. Meille jäi kuvattavaksi vielä iltakuvat nuotiolla sekä seuraavan päivän melontakuvat Kairijoella. Majoituimme yöksi suloiseen, pieneen auiotupaan aivan joen tuntumaan. Illalla kaminan liekkien luomat hypnoottisesti katossa hyppivät varjot ja sen joka paikkaan leviävä lämpö hiljensi tuvan melkein heti iltaruoan jälkeen. Iloinen juttelu ja hauskanpito vaihtui varsin nopeasti makuupussien kohinaksi, kun kukin haki hyvää asentoa puisella lavetilla.


Aamulla kello herätti puoli kuusi, jolloin kaminaan lisättiin puita. Hetki sen jälkeen vielä kevyttä unta makuupussin lämmössä samalla odotellen tuvan lämpiämistä uuteen päivään. Naapuripetiläiset aloittivat aamun iloisesti laulamalla. Meillä oli hauska porukka kasassa.

Aamutoimien jälkeen pakkasimme tavarat ja lähdimme takaisin kohti joenylityspaikkaa. Toisella kerralla se onnistui jo selvästi edellispäivää huolettomammin eikä virtaavan veden aiheuttamat pienet tasapainon heilahtelut tuntuneet enää niin vakavilta. Papu matkusti molemmilla kerroilla kainalossani keskittyneenä ja hiljaa. Sekin aavisti saavansa kylmän kylvyn, jos meinasi venkoilla.


Autoille päästessämme lähdimme ajamaan kohti Kairijokea ja siellä sijaitsevaa Kairijoen eräkeskusta. Ajoimme tunnin verran nyrkin kokoisilla kivillä päällystettyä tietä pitkin. Autoni alapohja sai mojovan kivipesun ja voin vain toivoa, että kaikki pysyi siellä paikallaan. Olimme alueella, jossa ei ole internet- tai puhelinyhteyttä. Vaikka en ainakaan myönnä olevani niiden koukussa, oli vapauttava tunne olla yhteyksien ulottuvuuksissa. Oli olemassa vain tämä ulottuvuus, tämä hetki ja ihmiset, jotka ovat kanssani fyysiseesti läsnä. Muu maailma saattaa kääntyä ympäri, mutta me olisimme asiasta täysin tietämättömiä.


Kairijoen eräkeskukselta saimme kahvikupposten jälkeen matkaamme kanootin. Muutaman rennon lilluskelukerran lisäksi olen kulkenut kanootilla vain kerran ja sekin täydellisessä säässä, peilityynellä järvenselällä. Nyt matkasimme kanootilla alas virtaavaa jokea pitkin, jonka vesi oli hyvin matalalla. Kiviä ja vedenalaisia hiekkasärkkiä oli enemmän kuin tyyntä pintaa ja vaikkei joen kuohut päätä huimanneet, veivät ne kuitenkin meitä eteenpäin välillä sinnekin suuntaan, mikä ei ollut alkuperäinen suunnitelma. Onneksi en ollut yksin, ystäväni vastasi takapenkillä ohjauksesta ja reitin suunnittelusta. Minä koetin auttaa parhaani mukaan, vaikka välillä sainkin ohjeen olla melomatta ollenkaan, kun yritin ottaa liiaksi ohjat käsiini 😅

Valokuvaajamme Jaakko seurasi melomismatkaamme välillä joen ylittävillä silloilla, välillä yläilmoista dronen siivin. Pääosin meloimme täydessä hiljaisuudessa upeissa ruskan väreissä ihastellen kirkkaan veden läpi näkyvän joen pohjan ihmeitä ja upeaa syysilmaa.

Suvantokohdissa ehti nauttia maisemista ja uskalsi kaivaa puhelimenkin esiin. Kuva: Onni Kojo

Rantauduimme joen rannalla sijaitsevalle laavulle, jossa juhlistimme onnistunutta seikkailua nokipannukahveilla ja iloisella rupattelulla. Nauru halkoi kirpeää syysilmaa, kun ideoimme uusia luovia projekteja ja jaoimme elämänkokemuksiamme. Oli aika palata takaisin, erämaan kaira oli antanut tarvitsemamme. Tutustuin hienoihin uusiin ihmisiin ja nauroin vedet silmissä. Kiitos, supertiimi. Toivottavasti pääsemme pian toteuttamaan seuraavaa seikkailua 💛

Kuva: Onni Kojo

♥ Halauksin, Sanna

Marraskuu

Marraskuu on ollut harmaa. Kaikissa sen sävyissä. Päivä valkenee kymmenen maissa mustan maan ja vesisateen saattelemana hädin tuskin aamua kirkkaammaksi vain syventääkseen muutaman tunnin jälkeen harmaan sävyjä ja hiljentyen taas uudelleen yön tummuuteen. Lumisade antaa pientä toivoa viikon välein valkeudellaan, mutta luovuttaa pian lämpimän ilmanalan paineen alla. Vesisade on vapauttanut joen väliaikasesta jääpeitteestään. Virta heiluu […]

Pallastunturin kylmä aamuaurinko

Sunnuntaiaamuna käänsin auton kotipihasta puoli seitsemältä kohti Muoniota, kohti Pallastuntureita. Kotoani matkaa kertyy tunnin verran, joten pilkkopimeässä aloitettu aamu valkenisi sopivasti tunturin juurella. Se oli suunnitelma. Lumipeite on vähentynyt ja taas kasautunut sitkeästi uudelleen viime viikkojen aikana useaan otteeseen. Kotipihassani lunta on vain muutama senttimetri, tuntureilla se ilmeisesti ei ehdi sulaakaan, joten sinne sitä on […]

Valoa pimeydessä

Kysymys, jota minulta – uudelta lappilaiselta – kysytään eniten on se, miten pärjään täällä pimeyden keskellä. Hämmentävästi sitä kysyttiin Instagramin puolella useasti jo kesällä, heti yöttömän yön loppumisen jälkeen. Valoahan täällä riitti vielä pitkään yöttömän yön jälkeen enemmän kuin etelässä. Vasta syyspäivän tasauksen jälkeen me pohjoisen asukkaat luovuimme valoherruudestamme ja joudumme sopeutumaan vähenevän valon määrään. […]

The river flows in you

The river flows in you

Olen esitellyt lempipaikkaani joen rannalla jo useasti Instagramin puolella, mutta en vielä täällä. Tervetuloa lempipaikkaani!

Sinänsä tuossa paikassa ei ole mitään ihmeellistä. Pitkä, tyhjä rantaviiva kaunista, pohjoisen niittykasvillisuutta ja joen lempeissä pyörteissä hiotuneita kiviä. Toisella puolella jokea Ruotsin metsää, jonka keskelle on aikoinaan raivattu muutama aukko pienelle maatilalle. Mutta tiedättekö, kun joku paikka tuntuu hyvältä. Joku voisi kutsua sitä hyväksi feng shuiksi. En ole aiheeseen niin perehtynyt, mutta sen fiiliksen tuntee. Jotkin asiat ovat kohdillaan ja tuossa paikassa on hyvä olla.

Käyn tuossa lempipaikassani joen rannalla usein. Se sijaitsee muutama kilometriä omasta rannastani joen vartta pohjoiseen ja on täydellinen paikka auringonlaskun ihasteluun.

Kun olimme pieniä, pikkusiskoni opetteli ilmansuuntia ja auringonkiertoa ja kertoi vakavana, että aurinko laskee Ruotsiin. Oli jopa hieman huolissaan naapurikansamme selviämisestä auringonlaskussa. Siitä muistan edelleenkin luonnossa aurinkoa seuratessani kummassa suunnassa on auringonnousu ja kummassa lasku 😄

Aurinko on laskenut Ruotsiin. Toivottavasti ruotsalaiset selvisivät siitä tänäänkin.

Joen ranta oli aiemmin kesällä täynnä pitkiä, puisia lohiveneitä. Lohestuskausi päättyi heinäkuun lopussa ja lohiveneet ovat lähes kaikki kadonneet rannalta suojaan talvelta, odottamaan ensi kesää. Kaikki näkemäni veneet ovat aina lukitsematta sulassa sovussa omilla paikoillaan. Täällä ei ilmeisesti tarvitse pelätä venevarkaita.

Syyskuun lopusta kaikki kalastus joella onkimista ja katiskalla pyytämistä lukuunottamatta on kielletty. Tornion-Muonionjoki kun on Euroopan pisin vapaana virtaava lohijoki, siten ainutlaatuinen ja siksi kalastuksella on tiukat säännöt ja rajoitukset. Hyvin monesta muusta joesta lohikanta on vähentynyt tai kadonnut kokonaan patoamisen myötä. Hyvä esimerkki siitä, miten “vihreillä” ilmastoteoilla, kuten vesivoimalla on toinenkin puoli. On hyvä pitää mielessä, että harva asia on mustavalkoinen ja että kuluttaminen olisi koskaan hyväksi ilmastolle vain, koska sitä kaupataan “vihreillä” arvoilla. No, ei mennä sen syvemmälle aiheeseen. Kaikki me yritämme parhaamme yhteisen hyvän eteen, eikö? 🤗

Alkava ruskakausi on alkanut näyttää jo väriloistoaan. Lehtivihreää katoaa päivä päivältä enemmän ja sen tilalle vaihtuu ruskeankeltainen, lämmin sävymaailma. Paikallisten puheissa (unohdan aina, että myös minut lasketaan tuohon joukkoon 😄) ruska on usein esillä: onko hyvä vai huono ruskavuosi, paljonko viimeyönä oli pakkasta ja miten se vaikuttaa ruskan sävyihin. Kuulemma kalatkin “ovat ruskaa piilossa” eli eivät juuri liiku sen aikaan.

Ympäröivä luonto todella vaikuttaa arkielämään, sillä se on kaikkialla. Sitä on enemmän kuin “ei-luontoa” ja se hallitsee puheeaiheiden lisäksi myös käytännön elämää: talveen varautuminen alkaa, pimeyteen varautuminen alkaa. Se tuntuu luonnolliselta tavalta elää. Olla yhteydessä siihen, mitä on seinien ulkopuolella. Ei ole erillistä elämää luonnossa ja ei-luonnossa. Ne ovat yhtä ja samaa.

Mukavaa, kun kävit lempipaikassani. Lämpöä pimeneviin päiviin 🤗

♥: Sanna

Sairastuvalta päivää

Sairastuvalta päivää

Ei, se ei ole koronaa.

Tuntuu, että tässä kummallisessa ajassa tuo on lause, joka on sanottava kuin jonakin vapaudu-vankilasta -korttina, kun vähänkin yskähtää. Ymmärtäähän sen, terveysasioissa liikkuu paljon pelkoja. Varsinkin tilanteessa, jossa yhtäkkiä me ihmiskuntana olemmekin voimattomia jonkin edessä. Emme osaakaan ratkaista ongelmaa silmänräpäyksessä, poistaa sitä ja huomaamme pienuutemme. Silloin kaikki, pienetkin keinot välttyä lietsomasta pelkoa ja turvattomuutta otetaan käyttöön.

Joten ei, en ole saanut koronaa, vaan normaalin, sitkeän flunssan. Olen yleensä harvoin sairas, mutta tällä kertaa jäin lepopotilaaksi reiluksi viikoksi. Pääsin sen myötä testaamaan koronatestin “mukavuuden” ja olemaan karanteenissa täällä metsän keskellä viisi päivää tuloksia odotellessa.

Papukin tuntui aistivan jonkun olevan pielessä, se tuntui pitävän vahtia puuhistani ja lepäämisestäni tiukalla, mutta lempeällä katseellaan.

Oli uusi tilanne olla yksin karanteenissa paikkakunnalla, jolta en tunne vielä kovin montaa ihmistä. Täällä ei palvelutaso ole samanlaista kuin kaupungeissa, joissa ruokaa ja mitä tahansa tarvikkeita voi tilata kotiovelle lähes vuorokauden ympäri. Minulla ei ollut hätää, kaapit olivat täynnä ruokaa, koska ostan sitä yleensä kerralla enemmän, ettei tarvitse päivittäin ravata kirkonkylälle pienten asioiden takia. Mielenkiintoinen lähtökohta kuitenkin. Onneksi viihdyn mökissänikin hyvin.

Viikko yksin, tapaamatta ketään on jopa tällaiselle yksinäisyydessä viihtyvälle kova koetus. Onneksi nykyään on etäyhteydet, niillä sain kaipaamiani ihmiskontakteja. Kiitos Pohjanmaan ystävät piristyksestä ❤

Eniten kaipasin ulkoilmaan, luontoon, joka houkutteli ihanilla väreillä ja syksynkultaisella auringonpaisteella ikkunasta harva se päivä. Jaksoin päivittäin käydä postilaatikolla ja heitellä Papun kanssa keppiä pihalla, jotta sen ei tarvinnut kärsiä liikkumattomuudesta, mutta muuten jouduin sulkemaan verhot päivisin, jotta en liikaa haikailisi ulkoilmaan ja siten pitkittäisi tautia.

Viikon lepäilyn, lukemattomien elokuvien (enemmän hyviä kuin huonoja 🙄), neulomisen, kirjojen lukemisen, nukkumisen ja inkiväärillä terästetyn teen litramäärittäin juomisen jälkeen olo alkaa tuntua lähes normaalilta.

Elämä voittaa pian, ja pääsen taas ulkoilmaan ihastelemaan nyt jo pitkällä olevaa ruskan alkamista. Päivitän siitä kuvia ja turinoita heti, kun syksynharmaa sade hellittää otettaan.

Pysykää terveinä! Lämpimiä halauksia 🤗

♥: Sanna

Ilta taivaanvalojen alla

Ilta taivaanvalojen alla

Syyskuu teki eilen juhlallisen esiinmarssin väistyvän kesän tilalle.

Oli myöhäinen ilta. Laitan joka yö etuoven lukkoon viimeisenä ennen kuin siirryn yläkertaan nukkumaan. Avasin oven, seisoin hetken terassilla hengittäen pakastuvaa syysiltaa ja mietin, miten nopeasti illat hämärtyykään. Ensimmäiset tähdet alkoivat juuri täplittää tummansinistä taivasta.

Puiden takaa näkyi valoa. Kaupunkielämään tottuneet aivoni tulkitsivat sen katuvaloksi, sehän on ihan normaalia. Mutta hetkinen, ei meillä täällä ole katuvaloja. Mikä se sitten on? Kurkistin kauemmas metsän taakse ja näin jokeen heijastuvan mitä kirkkaimman, kullan keltaisen kuutamon isompana kuin olen koskaan nähnyt. Se oli juuri noussut metsänrajan yläpuolelle ja heijasteli kuunsiltaansa jokea peittäneeseen sumuverhoon.

Täysin epätodellinen maisema.

Nappasin lähimmän villatakin, köykäiset tossut, kamerani ja juoksin rantaan. Olin niin innoissani, että kompuroin rannan puuportaissa ja kiroilin kömpelyydelleni. Joki oli kuin toisesta maailmasta. Tiedän sanovani niin usein, mutta se kuvaa mielestäni hyvin sitä, mitä näin.

Kuu liikkui nopeasti Kevyt, häilyvä sumuverho kannatteli sen loimotttavaa olemusta horisontin yläpuolella. Pakkanen kiristyi ja tähdet tuikkivat yhä kirkkaammin jo lähes mustalla taivaalla. Pilvet liikkuivat nopeasti kuun ympärillä ja koko taivaankannella. Hetkinen. Vielä hetki sitten taivas oli täysin kirkas, vailla pilvenhaituvaakaan. Ja miksi pilvet liikkuvat noin nopeasti, kadoten välillä ja ikäänkuin kiemurrellen takaisin näkyviin? Ei voi olla totta!

Revontulia. Ensimmäisiä tänä syksynä. Olosuhteet niille oli otolliset; kirkas, mutta pimeä yö, kiristyvä pakkanen ja tyhjä taivaankansi. Ne tanssivat halki taivaankannen kuin eläisivät välillä kadoten haileina taivaanrantaan, välillä ilmestyen kuin tyhjästä takaisin mitä kirkkaimmin värein ja kontrastein. Uskomattoman kaunista.

Olin niin häkellyksissä koko hetken upeudesta, etten osannut tehdä mitään. Seisoin suu auki yksinäni sumuisan joen rannalla tuijottaen ylöspäin niin, että välillä jalat meinasivat pettää tasapainonsa.

Valokuvat menivät sinne päin, en jaksanut tai halunnut keskittyä määräänsä enempää siihen, että saan tallennettua hetken kameraan. Halusin tallentaa sen ensin itseeni. Alan huomata myös, että vanha, harrastelijakamerani ei jaksa ja osaa toimia pimeävalokuvauksessa niin hyvin kuin toivoisin. Jos pohjoisen taivas meinaa tänä talvena esittää lisää valonäytöksiään, saattaa olla uuden kameran hankkimisen paikka.

Sain kuitenkin tallennetua jotakin molempiin ja olen tyytyväinen. Ja äärettömän onnellinen. Ja kiitollinen. En voi uskoa, että olen täällä, asun täällä, pohjoisen taivaan ja revontulien alla. Huhhuh.

♥: Sanna

Hei hei, kesä!

Hei hei, kesä!

On kesän viimeinen päivä. Huomenna alkaa syyskuu ja uusi aika. Syksyn raikas ilma, pakkasyöt ja pimenevät illat puhdistavat ilmaa. Taakse jää kesän lämpö, auringonvalo ja lintujen kuorokonsertit. On enemmän aikaa hiljaisuudelle, rauhoittumiselle. Oivallista aikaa kuunnella sisintään, jos niin haluaa ajatella. Minä ainakin haluan.

Tämä kesä on ollut ainutlaatuinen. Vaikken aio nyt ryhtyä sentimentaaliseksi, kesän aikana on tapahtunut paljon. Muutin koko elämäni monellakin tapaa, kun muutin heinäkuussa vähine tavaroineni keskelle Lapin metsää, pieneen mökkiin kaksin Papun kanssa. Nämä kaksi kesäkuukautta ovat olleet upeat. Valehtelematta niin upeat, että usein mietin, onko tämä tottakaan. Joka aamu herätessäni ja avatessani oven suoraan pohjoisen luontoon ja tähän jokivarteen, en voi kuin olla onnellinen.

Joskus jään miettimään, nautinko varmasti oikeista asioista oikeista syistä. On vaikea luottaa siihen, että kaikki todella tuntuu hyvältä. Pohdin, jos nautin elämästäni täällä, koska…joku järjetön syy tähän kohtaan. Onneksi usein tulen tulokseen, että nautin ja se on tärkeintä. Eräs ystäväni kerran totesi minulle, kun pohdin ääneen vastaavia ajatusryppäitäni, että tunne toimii palautteena. Kun joku asia tuntuu hyvältä, se usein myös on niin. Jäljelle jää vain se, että siihen tunteeseen pitää luottaa.

Pyörittelen ajatuksia päässäni usein aivan liikaa, mutta yritän opetella niistä pois ja nauttia hetkestä. Täällä ollessa se on onneksi helpompaa kuin kaupungissa. Jostain syystä kaupungissa tunsin paineita tehdä asioita, joita en oikeasti halunnut tehdä. Omistaa asioita, joita en oikeasti halunnut omistaa. Olla ihmisten kanssa, joiden kanssa en oikeasti halunnut olla. Koko oma maailma, omat tarpeet ja halut hukkuivat johonkin sen hälyn keskelle ja usein unohdin kokonaan, kuka olin tai mitä halusin.

Täällä, kaiken luonnon, hiljaisuuden ja tyhjyyden, mutta kuitenkin rikkauden ja uskomattoman monimuotoisuuden keskellä ne asiat ovat kuin itsestäänselviä. Niille on tilaa ja aikaa. Kukaan tai mikään ei kyseenalaista sitä. En edes minä itse. Se turha, mikä teki oloni ennen onnettomaksi, jäi johonkin sinne 1000km varrelle, jonka tänne kuljin. Kaus piti tulla, mutta jokainen kilometri on ollut sen arvoista.

Muutama viikko sitten, kun kesäkukat jaksoivat vielä kukoistaa ilta-auringossa, kahlasin kumisaappailla tyhjää, mutta rehevää joenvartta ja kuvasin kesän viimeistä kukkaloistoa. Noissa hetkissä ei voi tuntea minkäänlaisia paineita siitä, minkälainen pitäisi olla, millä lailla asua tai mitä omistaa. Voi vain ihastella mitä upeampia yksityiskohtia, värejä, muotoja, kontrasteja ja sitä lajikirjoa, mitä niinkin pienellä maapalasella voi olla. Mitä lähemmäksi menee, sitä ihmeellisemmäksi yksityiskohdat käyvät. Kaikki muu unohtuu. Se on upea tunne.

Aivan ihanaa alkavaa syksyä sinne, missä ikinä oletkin. Nautitaan joka hetkestä ihan semmoisena kuin se on, sen enempää miettimättä.

♥: Sanna

Uusia ja vanhoja kohtaamisia

Uusia ja vanhoja kohtaamisia

Asun kaukana läheisistäni, ystävistäni ja perheestäni. Välimatkaa kertyy pisimmillään jopa 1000km. En ole silti ollut yksin, päinvastoin. Tärkeät ihmiset ottavat yhteyttä, tulevat jopa käymään. Elokuu on mennyt muutamaa päivää lukuunottamatta tupa täynnä; vieraita on tullut ja mennyt harva se päivä. Heidän kanssaan on käyty lähitunturit ja -kylät, esitelty joenranta ja sen parhaat kalastuspaikat. Osa on ollut perhettä ja vanhoja, tärkeitä ystäviä, osasta on tullut ystäviäni vasta täällä saman katon alla. Kaikista olen äärimmäisen onnellinen ja kiitollinen. Suurin pelkoni tänne muuttaessa oli, että elämäni ihmiset unohtaisivat minut tänne pohjoiseen ja jäisin aivan yksin. Pelkoni osottautui täysin turhaksi, onneksi ❤️

Täällä ollessa olen myös kohdannut uusia ihmisiä ja solminut uusia ystävyyssuhteita. Kylänraitilla kävellessä kukaan ei kävele ohitse, vaan jää juttelemaan, kyselemään kukas uusi ihminen täällä on, mitä täällä tekee ja missä asuu. “Ai sinä asut siinä sen ja sen talossa! Siinä asui ennen sen ja sen niminen ihminen, joka teki sitä ja sitä”, alkaa usein keskustelu kun kerron osoitteeni. Täällä on turha kainostella sen suhteen, mikään ei pysy salassa enkä toisaalta tiedä, miksi pitäisikään. Ihmisiä on vähän, kaikki tuntevat toisensa ja tietävät, missä kukin asuu ja mitä täällä tekee. Mielestäni se luo enemmän turvallisuuden tunnetta kuin usein kaupungissa tuntuvaa vainoharhaisuutta siitä, mitä tuo vieras ihminen mahtaa tehdä osoitetiedoillani. Elokuun alussa sain jopa puhelun paikallislehden toimittajalta, joka halusi haastatella minua, “koska olet uusi paikkakunnalla”. Pienellä kylällä on myös pieni uutiskynnys 😄

En tuntenut yhtään ihmistä koko Lapin alueelta tänne muuttaessani. Täällä ollessani olen kohdannut yllätyksekseni paljon uusia ihmisiä ja solminut uusia ystävyyksiä. Kohtaamiset ovat usein tapahtuneet täysin sattumalta, mutta ovat olleet sitäkin ihanampia. Vaikka nautinkin yksin olemisesta, koen myös erittäin tärkeäksi, että löydän ihmisiä, jotka lähtevät kanssani mustikkaan, jakavat parhaat hillapaikat, kertovat kalastusniksit, lainaavat työkaluja, kipuavat punaposkisina tuntureille ja keskustelevat siitä, minkälaista on olla uusi kylällä.

Ihminen tarvitsee toista ihmistä elämän ilojen ja ihmetysten, surujen ja haasteiden jakamiseen. Ihanaa löytää sellaisia ihmisiä, kiitos teille ❤

Kuva: Onni Kojo
Kuva: Onni Kojo

Rakkaudentäyteistä sunnuntaita kaikille 🤗

♥: Sanna

Syyskesä saapui

Syyskesä saapui

Syyskesä saapui, tekisi mieli sanoa yllättäen. Yhtenä päivänä edellisviikon niittykukat olivat lakastuneet, tienvarren horsmien punaiset sävyt vaihtuneet ilmassa leijaileviksi haituviksi ja metsä täynnä sieniä ja marjoja. Siellä täällä sitkeimmät kesäkukat jatkavat kylmenevästä ilmanalasta huolimatta kukkimistaan kuin itsepäisyyksissään uhmaten syksyn saapumista. Koivunoksat vaihtavat yksi kerrallaan väriasuaan virheästä keltaiseen.

Vihdoin mustikat ovat täysin kypsiä. Kerään niitä joka vapaa hetki lähimetsästä ämpärikaupalla pakastimeen, joka alkaa olla enemmän täysi kuin tyhjä. Syön marjoja vuoden ympäri joka päivä, joten niitä myös kuluu. Minulla on aavistus, että tänä vuonna on mahdollista saada täysi pakastillinen itse keräämiäni marjoja ja muita metsän antimia riittämään seuraavaan vuoteen asti. Miten suurta iloa voikaan pieni ihminen kokea avatessaan lähes täynnä marjoja olevan pakastimen kannen lisätessään sinne vielä muutaman pussukan tuoreita, takapihalta poimittuja mustikoita!

Syksy ja ruska-aika kolkuttaa aivan nurkan takana. Luonnon muutoksiin, jotka tapahtuvat pikku hiljaa pienin askelin, tottuu nopeasti, huomaamatta. Vielä aivan hetki sitten lähisuoni ympäristö oli rikkaan vihreä, nyt se taittanut asunsa keltaisen sävyihin tarjoten etelänmatkaa suunnitteleville joutsenille kauniin, maalausmaisen lähtöalustan.

Kerään edelleen muutaman päivän välein kesän viimeisiä kukkia – villit luonnonkukat ovat yksi lempiasioistani maailmassa – sisälle maljakkoon tienvarsilta ja joenvarren niityiltä. Nyt niiden väriloistosta kilpailevat ensimmäiset rohkeat ruska-asun ottaneet koivunoksat, jotka erottaa jo kauas muuten vielä vihertävästä metsän siimeksestä.

Kesän verkkaisen ajankulun jatkoksi syyskesän päivät kuluvat vauhdilla. Valo vähenee silminnähden nopeasti ja yö napsaisee illasta ja aamusta huomaamattomasti jo isoja lohkoja. Vielä sillä on kirittävää voittaakseen valoisan ajan, mutta hitaan varmasti se tapahtuu. Hämmästyin, kun radiossa sanottiin revontulikauden alkavan elokuun lopussa. Juurihan yötön yö loppui, nytkö on jo revontulien aika?

Aika ei käy pitkäksi ihastellessa päivä päivältä muuttuvaa maisemaa, lintujen valmistautumista etelään lähtöön, joenvarren väriloiston hiipumista ja metsän antimia kerätessä.

Ihanaa alkavaa syksyä kaikille! 🤗

♥: Sanna

Hetki tuntureilla

Hetki tuntureilla

En voi uskoa, että sanon näin, mutta olin taas yöllä tunturissa 😄 Yhtäkkiä minusta on kuoriutunut todellinen tunturihullu. Semmoinen, joka katsoo viikon sääennusteen etukäteen ja suunnittelee lähes kaiken vapaa-ajan sen perusteella, koska olisi kauniin kirkas ilta ja yö kiivetä tunturiin.

Olin kovin väsynyt lähtiessäni kotoa ajamaan reilun tunnin matkaa tuntureita kohti. Tällä kertaa viikon sääennuste ei ollut luvannut kirkasta iltaa, mutta lähdin kuitenkin kuin jonkun hullun voiman riivaamana. Ilta oli jo pitkällä, kun pääsin aloittamaan kapuamisen. Tällä kertaa kilometrimäärä huipulle oli pieni, mutta arkiviikon väsymys painoi jaloissa.

Matkan huipulle sain kulkea Papun kanssa kaksin, täyden hiljaisuuden vallitessa. Siitä on tullut yksi niistä asioista, mitä odotan eniten; hiljaisuus, joka on täysin rikkomaton. Tässä vaiheessa vuotta eivät linnutkaan enää laula, yöllä varsinkaan, joten pysähtyneen tunnelman ainoa rikkoja on omien askelieni kaiku korvissa.

Kuten iänikuinen sanonta kuuluu – ei se määränpää, vaan se matka. Allekirjoitan tuon täysin. Niin täysin, että usein en edes kiipeä huipulle asti vain “huiputtamisen” ilosta, vaan jään hyvillä mielin puoliväliinkin vain ihailemaan ympäröivää luontoa ja ainutlaatuista tunturimaisemaa. Tälläkin kerralla matka tunturin kuvetta ylös tarjosi monen tunnin ajaksi silmäniloa, uskomatonta kauneutta ja hiljaisen tunturiyön maagisuutta.

Huipulle pääsiessäni pysähdyin, vedin henkeä ja hihkaisin ääneen kaiken kauneudesta. Maisema levittäytyi horisontista toiseen syvän sinisen eri sävyissä. Tummansiniset tuntureiden siluetit haalenivat kohti taivaanrantaa täydellisessä harmoniassa. Järvenselkä heijasteli yön viimeisiä valonsäteitä vetäen huomion muuten hämärtyvässä yössä puoleensa.

Hiljaisuus oli täydellinen. Tuulikin oli pysähtynyt kuin lepäämään muun ympäristön kanssa odottaen seuraavaa aamua koittavaksi. Unohdin täysin matkan väsymyksen, mitä tapahtuu seuraavana päivänä tai ensi viikolla, aivan kaiken. Jokin maaginen voima saa kaiken ylimääräisen ajatuksissa pysäytettyä, voi olla vain hetkessä. Millään muulla ei ole väliä.

Kokemus on meditaation kaltainen, mutta uskomattoman hienon luonnon kanssa koettu. En tiedä parempaa.

Olin ottanut yöevästä mukaan, nautin niitä lämpimän teekupposen äärellä katsellen joka puolelle levittyvää, rauhallisesti lepäävää maisemaa. Auringonlaskuajan jälkeen koitti askel askeleelta saapuva pimeys. Olin jo unohtanut, että sellainenkin on olemassa. Matka takaisin alas autolle oli ripeä, mutta loppumetrit haparoin jo hyvin hämärällä polulla. Kaukana on jo kuukauden takainen yöttömän yön aurinko, jonka valoon ehdin jo tottua. Odotan silti kovasti saapuvaa syksyä ja seuraan ihmetellen joka päivä muuttuvan luonnon kauneutta.

♥: Sanna