Lokakuinen Kevon luonnonpuisto

Lokakuinen Kevon luonnonpuisto

Viime vuoden pohjoisen road tripin jalanjäljillä pakkasin alkuviikosta autoni makuuhuoneeksi muutettuun takatilaan retkitavarat, koiran ja kameratarvikkeet ja käänsin ratin kohti pohjoista.

Vaikka asunkin pohjoisessa, on pitkää maatamme tästä jäljellä vielä reilu 400km ennen kuin pohjoisen raja tulee vastaan. Toisaalta, jos etelästä päin katsoo, 400km ei ole näillä leveyspiireillä matka eikä mikhään, kuten täällä päin sanotaan.

Erämaita halkovat tiet ovat usein pitkiä ja päällystämättömiä.

Halusin sisällyttää muuten hyvin suunnittelemattomaan ja epämääräiseen reissuuni jonkinlaisen vaelluksen. Koska mukanani kulkee reilu 10-vuotias Papu, jolla on joskus ollut polviongelmia, kovin pitkää matkaa en uskaltanut lähteä kulkemaan. Yhden hengen tavarat rinkassa painavat tarpeeksi ilman seitsemän kilon lisäpainoa, jonka sinne joutuisi laittamaan, jos jotakin kävisi. Niinkin on joskus vaellettu.

Kevon luonnonpuisto osottautui sopivaksi välietapiksi matkalla hetken mielijohteesta keksimääni matkan päätepisteeseen Utsjokeen. Illan hämärissä, ajettuani satoja kilometrejä valaisemattomia ja päällystämättömiä teitä halki erämaan parkkeerasin autoni pakkasessa kirkastuvan tähtitaivaan alle Kevon luonnonpuiston parkkipaikalle. Iltatoimien jälkeen kääriydyin teekupposen ja Papun viereen untuvamakuupussin lämpöön auton ikkunoiden kerätessä pakkasen kiristymisen myötä kuurankukkasia koristuksekseen.

Aamu valkeni vasta yhdeksän maissa. Kuulas aurinko nousi hitaan raukeasti pakkasaamussa erämaan ylle hädin tuskin enää lämmittämämään yön aikana huurtunutta maisemaa. Retkikeittimellä kohmeisin sormin valmistettu aamupala nautittiin kelmeän auringon valossa auton peräkontista tehdyllä terassilla.

Päivästä tuli kaunis, kirkas ja aurinkoinen. Kevon luonnonpuiston retkipolku halkoo ensin Paistunturin erämaan tunturikoivikkoa ennen kuin se nousee kahden järven ympäröimän harjun päälle. Alueella on helppo kulkea. Sulan maan aikaan retkeillä saa vain yhdellä ainoalla polulla, joka ei juuri haaraudu matkan varrella.

Harjun kumpuileva maasto tarjoaa uskomattoman kauniit maisemat erämaan tunturinlakiin ja järvien kirkkaisiin vesiin. On upea tunne nähdä horisontin lumihuippuisille keroille, erämaan lähes koskemattomiin ulottuvuuksiin, joissa ainoastaa porot ja satunnaiset paikalliset kulkevat. Pohdin, kuinka luksusta tällainen luonto nykymaailmassa onkaan. On etuoikeutettua nähdä ja kokea luonnonvoimien hallitsemaa maisemaa, jossa ihmisen rooli on lähes olematon.

Päivämatkani päättyi 12km jälkeen Ruktajärven autiotuvalle jo iltapäivällä, auringon vasta aloittaessa matkaa takaisin tunturien taakse. Hetken mielessäni kävi ajatus, mitä tekemistä keksisin koko loppupäiväksi. Kello näytti vasta kolmea. Minulla ei ollut mukanani kirjaa, ei kirjoitusvälineitä, internet- tai puhelinverkkoyhteyttä erämaassa ei ole enkä niitä sellaisissa puitteissa kaipaakaan. Myöhemmin naurahdin ajatukselleni, sillä sen enempää en ehtinyt tekemisen puutetta murehtiakaan. Puiden tekemisen, tuvan lämmittämisen, ruoan valmistamisen, makuupaikan valmistelun ja tavaroiden huoltamisen jälkeen aurinko oli jo painunut mailleen. Illaksi tupaan tuli kolme muuta retkeilijää, joiden kanssa vaihdoimme vaellus- ja elämänkokemuksia kynttilän ja otsalampun valossa.

Ennen illan pimeyttä kävin vielä reippaasti kulkevan Papun kanssa kävelemässä muutaman kilometrin iltalenkin luonnonpuiston puolella, joka alkaa vasta autiotuvan jälkeen. Luonnonpuisto alueena on Suomen luontokohteista tarkimmin suojeltuja ja siellä on tiukat säännöt, joihin pitää aina tutustua etukäteen. Kevon luonnonpuiston reitit ja ohjeet löytyy esimerkiksi Luontoon.fi -sivustolta. Samalta sivustolta löytyy myös kansallispuistojen ja monein muiden retkeilyalueiden samaiset tiedot. Luonnonpuistoissa ei päde jokamiehenoikeudet ja esimerkiksi marjojen ja sienien kerääminen on paikallisia asukkaita lukuunottamatta kiellettyä.

Aamulla hyvin nukutun yön ja retkillä aina niin verkkaisen aamupalan jälkeen matka kääntyi samaa polkua takaisin kohti parkkipaikalle jättämääni autokotiani. Olin tarkistanut, että päiväksi luvattu lumisade alkaisi vasta iltapäivällä ja ripeällä kävelyvauhdilla ehtisin sen alta pois. Tuvassa kanssani yötä olleet naiset kertoivat kuitenkin lumisateen alkavan jo varsin pian. Noustuani ensimmäisen harjun laelle tuntureiden rinteillä näkyikin vauhdilla lähestyvä lumisade, joka alkoi vain hetkeä myöhemmin.

Pohjoisessa sää muuttuu nopeasti. Puolessa tunnissa herkän haavoittuvainen ja suloisen pehmeänä maahan putoama lumi muuttui oikein olan takaa puhaltavaksi lumimyrskyksi, joka peitti alleen kaikki harmaan ja sinisen sävyt, jotka aiemmin hallitsivat tunturimaisemaa. Talvi saapui hetkessä.

Märistä vaatteista, liian heppoisista kengistä (vaelluskengistäni putosi ensimmäisenä päivänä pohja, varakenkinä mukana oli kaupunkikäyttöön tarkoitetut nahkavarsikengät) ja kasvoille puhaltavasta pakkasviimasta huolimatta olin onneni kukkuloilla. Mietin usein luonnossa kaiken muun maailman ulottumattomissa ollessani, miten koko muu maailma voisi siinä hetkessä muuttua, mullistua, kääntyä päälaelleen, mutta minä olisin siitä autuaan tietämätön. Millään muulla ei ole väliä kuin sillä hetkellä. Ei ole mitään virikkeitä, ei muita ihmisiä, ei murheita eikä alituisia ajatuksia menneisyydestä tai tulevaisuudesta. On täysi vapauden tunne, tunne siitä, että on läsnä.

Kun kulkee vain ajatustensa kanssa viisi tuntia päivässä, on pakko kohdata ne. Siinä ajassa ajatuksia ehtii tulla paljon ja niiden kanssa ehtii olla, niitä on kuunneltava ja ne on prosessoitava. Ei ole pakokeinoa. Ei voi ottaa puhelinta käteen, syöttää itselle ulkopuolisia virikkeitä ja työntää tuntemukset sivualalle.

Jokaisen kannattaisi kokea tällainen luonnossa kulkeminen ja kohdata itsensä edes joskus. Olemme sen itsellemme velkaa. Se tekee hyvää, mielelle ja ruumiille.

Kokeile vaikka.

Lämpimiä halauksia ja ihanaa alkanutta talvea, täällä se alkoi tänään!

♥: Sanna

Kainuun keskikesä

Kainuun keskikesä

Olen kasvanut kiinni taloon, jonka ikkunanpielistä vetää.
En tahdo kuuta taivaalta kuin kerran vuoteen enää.
Paikka se on tämäkin.

Pilvien alla, maan päällä,
mutta nopeimmat junat eivät pysähdy enää täällä.

– Anna Puu

Vietin keskikesän juhlaa Kainuussa lapsuuden kesien maisemissa. Talossa, jossa isovanhempani ovat eläneet, viljelleet maata, kasvattaneet lehmiä ja lapsia. Kainuussa vaaran kupeessa, kylällä, jossa ennen oli lapsia ja elämää joka talossa, nyt enää vain muutamassa. Kauniit, vanhat puutalot pihapiireineen kuihtuvat olemattomiin vanhojen sukupolvien unohtuessa ja uusien siirtyessä isompiin kaupunkeihin.

“Meidän talossa” on vielä elämää, kesäisin ainakin. Talossa, joka on pysynyt lähes muuttumattomana vuosikymmenet. Jonka käyttövesi virtaa navettarakennukseen viereisessä metsässä sijaitsevasta lähteestä, kiehuvasta hetteestä. Jonka pirttiä hallitsee punainen leivinuuni, keinutuoli ja pirtinpöytä seinänviertä kiertävine puupenkkeineen. Jota ympyröi aitojen niittykukkien täplittämät pellot ja hirsiset talousrakennukset. Jonka portailla on otettu monet sukukuvat ja vietetty lukuisat illat.

Siellä vietin keskikesän juhlaa sukulaisteni kanssa.

Juhannusjuhlinta itsessään oli leppoista, kuten kainuulaiset muutenkin. Savusaunan lämmitys oli niin sanotuista aktiviteeteista se hienoin. Itse lämmityshän on monimutkainen proseduuri, joka on siirtynyt sukupolvelta toiselle ja hiotunut matkalla viimeistä piirtoa myöten täydelliseksi. Savusaunan löylyissä ei tule katkua eikä nokea, kun se lämmitetään oikein. Oikein lämmitettynä löyly on lempeä kuin keskikesän yö, lämmin ja hivelevän savuinen olematta kuitenkaan pistävä.

Sukupolvet eivät ole vielä vaihtuneet niin pitkälle, että minulle siunaantuisi savusaunan lämmittämisvastuu. Joka vuosi kysyn samat kysymykset, käymme yhdessä läpi lämmittämisen vaiheet, mutta seuraavana vuonna se on taas unohtunut ja kaikki on aloitettava alusta. Tänä vuonna toivoin ohjeita kirjallisena ennen seuraavan lämmityssukupolven vaihtumista.

Juhannusyöksi keräsin taloa ympäröiviltä pelloilta sylillisen niittykukkia. Täällä ne saavat kukkia vapaasti, lupiinit ja muut vieraslajit eivät ole ehtineet vielä Kainuun korpeen asti. Vitsailin ottavani tänä vuona varman päälle juhannustaikojen teon. Tästä sylillisestä riitti tyynyn allekin.

Viimeisenä iltana kävimme kävelyllä vaaran päällä. Hyttysten armeija hyökkäsi heti, jos askel pysähtyi hetkeksikin ihailemaan vaarojen sinisenä hohtavia siluetteja horistontissa. Toissavuonna hakattu metsä oli silloin surullinen näky, nyt se uhkui uusia vadelmanversoja ja horsmia ja loi upeat raamit vaaramaisemalle.

Lähtöaamuna mieli on aina haikea. Aikaa tuntuu kulkevan samaan aikaan verkkaisen laiskasti, mutta kuitenkin liian nopeasti. Viimeisenä pitää kirjoittaa talon vieras- tai päiväkirjaan, jota on pidetty katkeamatta jo kohta kolmatta vuosikymmentä. Sinne merkitään tärkeimmät tapahtumat; kuka kävi ja koska, mitä tehtiin, minkälainen ilma oli, koska se ja se on korjattu, koska pihan pihlaja ja syreeni kukkivat, koska tuli ensilumi, koska se suli keväällä ja niin edelleen. Menneistä asioista ei koskaan tarvitse kiistellä, ne voi aina tarkistaa päiväkirjasta. Joku kirjoittaa vain faktat, toinen kirjoittaa perään myös vitsin.

“Kainuu-Suomi -sanakirjasta: Positiivisuutta pohjalaisittain: Kun selevänä tekköö sen, mitä pöhönäs on luvannu, nii oppii pitämähän turpansa kiinni.”

Muutamaa vintin portailta kaivettua vintagevaatetta ja tädin antamaa käsityötä rikkaampana käänsin auton haikein mielin ensin heinän peittämälle pihatielle, sitten pölyiselle vaaran laelta saapuvalle tielle ja lopulta kumman kovalta tuntuvalle asfaltoidulle maantielle. Maantien varrella pysähdyin vielä suon reunaan ihastelemaan Kainuun kukkaa, tupasvillaa. Poimin kimpullisen pumpulipalloja, käänsin radion kovemmalle ja aloitin pitkän matkan takaisin.

Kiitos Kainuu ja sukulaiset keskikesän rakkaista hetkistä.

♥: Sanna

Valokuvat Retki-lehteen

Valokuvat Retki-lehteen

Mun ottamia valokuvia on julkaistu uusimmassa Retki-lehdessä (5-6/2020). Aivan ihmeellistä. Mun päästäni tulleet ajatukset, ideat, mun silmin nähdyt asiat kameran linssin läpi on painettuna lehdessä, josta ihmiset maksaa, josta ne hakee inspiraatiota ja jonka kuvia ne selailee lehtihyllyllä.

Oon vähän mykistynyt.

Eihän se iso juttu ole, ei kansikuvajuttukaan, mutta silti. Iloitsen pienistäkin voitoista ja tämä nyt on jo sitä pientä seuraava.

Retki-lehdessä ottamiani valokuvia Itäisen Suomenlahden kansallispuistosta.

Kuvat päätyivät lehteen, kun kukkamekkoretkeilykaverini Emma otti yhteyttä Retki-lehteen antaakseen kritiikkiä ja tuosta vain muina naisina kysyäkseen, miten kirjoittajat valikoidaan lehteen. Että sopisiko ehdottaa uutta juttua (Emma on juuri semmoinen – eikö ole ihanaa!). Sopihan se. Päätoimittaja pyysi ensin nähtäväkseen valokuvia, minä ne hänelle toimitin, Emma kirjoitti tekstin ja suit sait lehti on lehtihyllyllä. Huhhuh.

Retki-lehdessä ottamiani valokuvia Itäisen Suomenlahden kansallispuistosta.

Kuvat ja teksti on viime vuoden Itäisen Suomenlahden kansallispuistoreissulta. Siitä en ole kirjoittanut omaa juttuaan, koska blogini ei ollut silloin vielä olemassa, mutta rein pikaisen vilauksen retkeen viime vuoden tiivistyksestä, se löytyy täältä.

Retki-lehdessä ottamiani valokuvia Itäisen Suomenlahden kansallispuistosta.

En tiennyt, koska lehti julkaistaan. Hölmönä odotin, että päätoimittaja ilmottaisi siitä meille. Eihän siinä niin käynyt. Viime viikonloppuna samaisen Emman kanssa olimme melomassa Päijänteen kansallispuistossa (sieltäkin on tulossa hienoja valokuvia pian!). Pysähdyimme Padasjoen piskuisessa marketissa ostamassa matkaeväitä ja siellähän lehti oli lehtihyllyllä. Nappasimme sen mukaan ja iloitsimme yhdessä tästä saavutuksesta Päijänteen kansallispuiston nuotiopaikalla ilta-auringossa.

Retki-lehdessä ottamiani valokuvia Itäisen Suomenlahden kansallispuistosta.

Ihanaa viikkoa!

♥: Sanna

Kesäkoti

Kesäkoti

Kerroin aiemmin asuvani tällä hetkellä halkoliiterin päädyssä. Totta se on. Kesämökin halkoliiterin päädyssä on pieni, oman suurpiirteisen arvioini mukaan 10 neliömetrin kokoinen kesähuone, johon satunnaiset kesävieraat laitetaan nukkumaan. Nyt se on ollut minun kotini kesän ajan.

Viime vuosien muuttojen myötä omaisuuteni on karsiutunut varsin minimalistiseksi. Isot huonekalut, sohva, pesukone ja muut muutossa ärräpäitä aiheuttavat ovat joutaneet ensimmäisinä kiertoon. Jäljelle on jääneet vain ne, mitä todella tarvitsen, mitä todella haluan säilyttää ja kantaa mukanani; soittimet, harrastuksiin liittyvät tarpeellisuudet (retkeily-, valokuvaus- ja käsityövälineet), joka muuton myötä hupeneva kasa vaatteita, perinnetekstiilit ja -astiat. Siinäpä se. Isoin osa omaisuudestani majailee tällä hetkellä kymmenen neliömetrin varastossa, josta lattiatilaa jäi tyhjää yli puolet, loput kiikutin farmariautoni takakontissa kesäkotiini. Vaikka ainainen muuttaminen käykin raskaaksi ja kirisää hermoja, se on varsin tehokas keino päästä eroon kaikesta ylimääräisestä.

Kesäkodissa on juuri tilaa tarpeelliselle; työnteolle (hoituu etänä tällä hetkellä), soittelulle ja oleilulle. Päivisin kuljen kesämökin ja lähellä asustavan siskoni perheen kodin välillä. Pakkaan päivän aikana tarvitsemani tavarat isoon kangaskassiin ja siirryn milloin minnekin. Vietän kassialmaelämää tämän kesän.

Aamuisin kesäkoti on kylmä, kuoriudun paksun peiton alta suoraan villasukkiin ja -paitaan. Auringon siirtyessä illalla paistamaan suoraan useimmiten avonaisesta ovesta sisään, sisällä on liian kuuma. Männyn siitepöly kuorruttaa pikkuhiljaa kaikki ne kohdat, joihin ei huomaa koskea ihan joka päivä. Ainoasta ikkunasta ikkunanlaudalle aseteltujen omenapuun kukkien takaa avautuu järvinäkymä. Ennen järvinäkymää voi tarkastella kahden hämähäkin puuhailua, jotka ovat kutoneet verkkonsa ikkunanpuitteisiin.

Illan aurinko kohdistuu niin, että kesäkodin hieman vinksahtaneella terassilla on hyvä lukea kirjaa, kun sisällä lämpötila kohoaa liian korkealle. Juomaveden haen kymmenen metrin päässä pulppuavasta lähteestä ja nostan terassille kauniiseen lasivaasiin. Kuumana päivänä se väljähtää turhankin nopeasti, mutta on ainakin kaunis katsella.

Papu nauttii kesäkodin avoimen oven tarjoamasta mahdollisuudesta tutkailla ympäristöä auringolta ja ötököiltä suojassa. Kaupunkielämän jälkeen se tuntuu nauttivan tästä kassialman kanssa elämisestä.

Kesäkodista käsin aion lähteä tulevana viikonloppuna Päijänteen kansallispuistoon ja keskikesää juhlistamaan Kainuuseen.

Ihanan lämpöisiä päiviä kesiinne ☀️

♥: Sanna

Ja yhtäkkiä olikin kesä

Ja yhtäkkiä olikin kesä

Ihan kuin vasta eilen olisin seurannut ikkunasta, miten aamuinen räntäsade peitti viheriöimässä olevan nurmen kylmästi alleen ja iltapäivän aurinko sen taas sulatti. Pohjoinen tuuli piti pitkään kesää odottavien ihmisten villapaidat ja takit visusti kiinni. Pipot ja hanskat odottivat eteisen penkillä varmuuden vuoksi, jos keväinen raekuuro yllättää.

Ja sitten tulikin yhtäkkiä kesä.

Kesän alun kukkaloistoa Tampereella

Kevät tuntui pitkältä kesän odotukselta, jolla ei ole loppua, mutta siihen mahtui paljon. Muutin kesäksi Tampereelle, kesämökin halkovaraston päätyhuoneistoon. Pieneen kesähuoneeseen, johon mahtuu juuri ja juuri omaisuuteni, kun oikein järjestelee; työpöytä, piano, kitara, sänky ja koira. Syksyn tullen pakkaan tavarani ja uusi aika alkaa. Molemmista näistä lisää myöhemmin.

Talvi yllättää aina, mutta niin yllätti nyt kesäkin. Yhtenä aamuna ei tarvinnutkaan enää takkia. Seuraavana päivänä kengätkin olivat jo liikaa, sukista puhumattakaan. Yhdessä hetkessä aamukuura olikin muuttunut kukkaloisteeksi, tuomien huumaavaksi tuoksuksi ja lempeän lämpimäksi nurmeksi.

Kesän alun kukkaloistoa Tampereella; ketunleipä ja sen kukka.
Kesän alun kukkaloistoa Tampereella; ketunleipä ja sen kukka.

Viime kerran olen kirjoittanut ja valokuvannut maaliskuussa. Jostain syystä on aikoja, jolloin kumpikaan ei innosta yhtään. Valokuvaaminen käy mielessä monta kertaa, lähes päivittäin, mutta inspiraatio ja ideat ovat hukassa. En usko pakon voimaan, joten ei auta kuin odottaa otollisempia aikoja. Yritän olla stressaamatta asiasta ja antaa kameran – ja itseni – levätä.

Yhtenä iltana, kun olin juuri tullut iltapesulta ja menossa nukkumaan, oli mitä kaunein auringonlasku. Kirkas, kultainen, kesäinen. Kello läheni puolta kymmentä. Silloin iski ajatus lähteä valokuvaamaan. Paljain varpain, kevyessä hameessa, kuin kesällä konsanaan. Hipsin yksin pitkin hiljaista maantietä lähipellolle, jossa voikukat olivat juuri vaipumassa iltahorrokseen. Ilma oli lämmin ja kostea, mehevä luonnon yhtäkkisestä vihreydestä.

Toukokuinen auringonlasku Tampereella. Voikukkapelto ja kultainen auringon hehku.

Aurinko laski nopeasti, hyttysten aika alkoi heti valon vähettyä. Pyörin itseni pyörryksiin lähipellolla ja kävelin hämärän laskeuduttua hyvillä mielin takaisin.

Toukokuinen auringonlasku Tampereella. Voikukkapelto ja kultainen auringon hehku.
Toukokuinen auringonlasku Tampereella. Voikukkapelto ja kultainen auringon hehku.
Toukokuinen auringonlasku Tampereella. Voikukkapelto ja kultainen auringon hehku.

Kameran ja minun kevättauko oli ohi.

♥: Sanna

Isokosken keväiset kuohut

Isokosken keväiset kuohut

Tässä lähellä, kymmenen minuutin automatkan päässä kuohuu. Isokoski, joka on osa Perhojokea laskee mereen. Joet, etenkin niiden kuohut, on aivan ihmeellinen ja uusi asia minulle.

Kosken äärellä on tietynlainen ilma – raikas ja happirikas, kylmä ja kova, kostea ja äänekäs.

Kevät käy täällä hitaasti, mutta varmasti. Kuten ounastelin, lumi suli nopeasti. Ainakin aurinkoisista paikoista, joissa lämpötila kohoaa jo varmasti lähemmäs kymmentä astetta.

Koski on vapautunut jäästä. Muutama viikko sitten kuohut olivat pääosin paksun jääpeitteen alla, nyt ne virtaavat lähes vapaina. Vain rannoilla on viimeiset sitkeät jäälautat, joiden reunaa veden pinta hioo muodostaen upeita pitsimäisiä jääveistoksia. Niitä voisi ihastella loputtomasti.

Papu kyllästyi taas vahtimaan emäntänsä puuhia ja keskittyi sen sijaan haistelemaan kosken tuomia tuoksuja.

Olen innostunut kuvaamaan videoita. Tai en ehkä uskalla puhua monikossa, koska tämä on ensimmäinen laatuaan. Unohduin aivan täysin tallentamaan kosken ja jään pitsireunuksien tanssia. Kadotin ajan- ja paikantajun. Se on ihana tunne! Tuotoksen julkaiseminen onkin täysin päinvastaista, aivan kamalaa. Miksi itseä kohtaan pitääkin olla niin kovin kriittinen ja epäileväinen? Kaikki on harjoittelua, hauskaa leikkiä, josta oppii. Jos päätän, että nautin tämän kuvaamisesta suunnattomasti ja siitä, että ylitän itseni tuhatkertaisesti, kun uskallan julkaista jotakin tällaista?

Näin teen. Tässä ensimmäinen videotuotokseni jaettuna juuri sinulle. Toivottavasti tykkäät ❤

Lämpöä ja valoa kevätpäiviisi!

♥: Sanna

Kevätpäiväntasaus

Kevätpäiväntasaus

Se tuli vihdoin. Päivä, jolloin aurinko kääntyy pohjoiselle pallonpuoliskolle. En tiedä miksi, mutta tämän vuoden pimeä aika tuntui ikuisuudelta. Loputtomalta, harmaalta, tasapaksulta alamäeltä, joka kiertää ympyrää.

Nyt se loppui, jee! Saan valosta suunnattomasti energiaa ja se herättää paljon ajatuksia ja ideoita. Herään henkiin pitkän unen jälkeen.

Nyt jään odottamaan, että luonto tekee samoin.

Kevätpäiväntasaus, aurinko nousee aamulla, metsässä linnut laulaa. Puhdas ilma, paljon naavaa.
Kevätpäiväntasaus, aurinko nousee aamulla, metsässä linnut laulaa. Puhdas ilma, paljon naavaa. Koira katsoo auringonnousuun.
Kevätpäiväntasaus, aurinko nousee aamulla. Purot sulavat.Koski kuohuu.
Kevätpäiväntasaus, aurinko nousee aamulla. Purot sulavat.Koski kuohuu.

Vuosi 2019

Vuosi 2019

Vuosi vetelee viimeisiään. En ole ennen tehnyt koontia menneestä vuodesta, ajattelin sen olevan jotenkin turhaa. Mitä sitä menneeseen katsomaan, kun elämme tässä ja nyt? Tulevaisuus on ollut minulle aina toivoa täynnä ja suunnittelen sitä innolla. Menneisyys on mennyt ja sillä selvä.

Kerätessäni kuvia tätä kirjoitusta varten huomaan, miksi vuoden kasaaminen yhteen on tärkeää. Unohdan helposti, miten hienoja hetkiä vuoteen mahtuu, miten monta upeaa muistoa olen onnistunut luomaan, miten monta upeaa asiaa on tapahtunut ja miten hienojen ihmisten kanssa on tekemisissä.

Tässä vuoteni 2019 pääosin kuvien kertomana.

Talvi 2019

Tammikuussa asuin Tampereella, Näsijärven rannalla. Vuosi alkoi tiukassa pakkasessa. Ihailin sitä usein Näsijärven jäältä käsin, toppavaatteisiin kietoutuneena. Maisema kaupunkiin päin oli usein pakastuneen huuruinen ja utuinen.

Näsijärvi pakkasaamuna tammikuussa 2019

Heti uudenvuoden jälkeen, pitkän säästämisen tuloksena onnistuin hankkimaan itselleni “oikean” kameran. Sellaisen, josta olin pitkään haaveillut. Tämä oli ehkä yksi isoimmista vuottani määrittävistä asioista – sen seurauksena opettelin (edelleen opettelen) valokuvaamaan. Se into on vuoden aikana vienyt minut moneen hienoon paikkaan ja hetkeen.

Canon 7D Mark II - uusi kamerani

Kevät ja kesä 2019

Loppukeväästä olin muuttanut Keski-Suomeen. Pakkasen ja lumen väistyessä tein retkiä lähimaastoon. Niin pitkälle kuin autottomana kaupunkilaisena pääsin.

Keski-Suomessa lähiretkeilyä suon reunalla kesällä.
Keski-Suomessa lähiretkeilyä kesällä.

Lyhyen kesälomani vietin lapsuuteni mummolassa, Kainuussa. Paikassa, josta on kymmeniä kilometrejä lähimpiin kaupunkeihin ja jossa saa nauttia pysähtyneestä ajasta, savusaunan lempeistä löylyistä ja Kainuun korven ainutlaatuisesta luonnosta.

Kainuun luonto, savusauna ja auringonlasku heinäkuun helteillä.
Kainuun luonto ja sumua auringonnousussa heinäkuussa.

Kesähelteiden ollessa kuumimmillaan kävin ystäväni Emman kanssa Itäisen Suomenlahden kansallispuistossa. Kansallispuistoon kuuluu vain pieniä, alle yhden neliökilometrin kokoisia saaria ja luotoja. Kävimme Ulko-Tammion saarella, jonka kävelee päästä päähän kesällä alle tunnissa. Ulko-Tammioon pääsee vain neljä kertaa kesässä lautalla Haminasta.

Itäisen Suomenlahden kansallispuistossa retkellä heinäkuussa. Kartta näyttää tietä.

Valvoimme auringonlaskuun, nauroimme ja nautimme kesästä. Vietin yön riippumatossani Itämeren rannalla, se on tähänastisista ulkona viettämistäni öistä ikimuistoisin.

Itäisen Suomenlahden kansallispuistossa retkellä heinäkuussa. Auringonlaskussa Itämeren rannalla.
Itäisen Suomenlahden kansallispuistossa retkellä heinäkuussa. Auringonlaskussa Itämeren rannalla.
Itäisen Suomenlahden kansallispuistossa retkellä heinäkuussa. Auringonlaskussa Itämeren rannalla.
Itäisen Suomenlahden kansallispuistossa retkellä heinäkuussa. Auringonlaskussa Itämeren rannalla, menossa nukkumaan riippumatossa.

Paluumatkalla lautta pysähtyy toviksi Tammion saarella, jossa aika on pysähtynyt vuosisadan vaihteeseen. Laiturilla lauttamatkalaisia odottivat paikalliset kesämökkeilijät maitokärryineen valmiina auttamaan vierailijoita kantamusten kanssa, hirsisten rannikkorakennuksien kupeessa soi haitarimusiikki, kovaan saarikallioon tamppautuneet polut toimivat saaren ainoina teinä mutkitellen vanhojen, kartanomaisten rakennusten väleissä. Autoja ei ole, sähköverkonkin olemassaoloa epäilin useiden talojen katolla lepäävien aurinkopaneelien takia.

Itäisen Suomenlahden kansallispuistossa Tammion saarella heinäkuussa.
Itäisen Suomenlahden kansallispuistossa Tammion saarella heinäkuussa.

Syksy 2019

Syksyllä palasin kaupunkiin, paikkaan, joka ei ole enää pitkään aikaan tuntunut kodilta. Tämä vuosi on vahvistanut ajatustani siitä, että haluan asua maalla. Vietin vapaa-aikani kaupunkiluonnossa ja lähimetsissä. Ensimmäistä kertaa elämässäni keräsin myös niin paljon marjoja, että niitä riittää koko talven varalle.

Keski-Suomalainen luonto loppukesästä auringonlaskussa. Horsmia pellon laidalla.
Keski-Suomalainen luonto loppukesästä auringonlaskussa. Päivänkakkaroita ja Peltosaunioita pellon laidalla.
Keski-Suomalainen luonto loppukesästä auringonlaskussa. Marjojen keräämistä talven varalle.
Keski-Suomalainen luonto loppukesästä auringonlaskussa. Marjojen keräämistä talven varalle.
Keski-Suomalainen luonto loppukesästä auringonlaskussa. Laajavuoren vanha metsä on kaunis sammalpeitteessä.

Loppusyksyn vähenevä valo tuntui raskaalta. Pimeys ja harmaus veivät voimat ja mielialan maahan.

Keski-Suomalainen luonto syksyn harmaudessa. Sumua ja kosteutta Lehesvuoren luontopolulla.
Keski-Suomalainen luonto syksyn harmaudessa. Sumua ja kosteutta Lehesvuoren luontopolulla.
Keski-Suomalainen luonto syksyn harmaudessa. Sumua ja kosteutta Lehesvuoren luontopolulla.

Syksy meni pitkälti matkatessa Keski-Suomi–Pohjanmaa-väliä. Pohjanmaalla kun asuu tällä hetkellä toinen puoliskoni. Vaikka matkustaminen on aika-ajoin raskasta, uusi ympäristö ja uudenlainen luonto on virkistävää vaihtelua Sisä-Suomessa varttuneelle. On mielenkiintoista, kun meri on läsnä lähes kaikkialla. Olen erityisen ihastunut Pohjanmaan laakeuteen: Siihen, miten sumu kerääntyy aamuisin pelloille paksuina lauttoina ja aurinko tuntuu näyttäytyvän pisempään horisontin ollessa matalalla. Maaseutumaisema hyväilee maalle kaipaavaa sieluani.

Pohjanmaan rannikolla, Fäbodan alue ja meren tyrskyt syksyllä.
Pohjanmaan maalaismaisemaa.
Pohjanmaan maalaismaisemaa.

Syksyn – ja myös koko vuoden – kohokohtana pidän lokakuussa toteuttamaani matkaa, jossa lähdin pienellä matkailuautolla yksinäni Lappiin ja Norjaan. Siellä aloitin myös tämän blogini ja kirjoitin ensimmäiset kirjoitukseni. Jos kirjoitukseni ovat jääneet välistä, ne alkavat tästä: https://sannavaara.com/2019/10/17/roadtrip-lappiin-ja-norjaan-lokakuussa-haave-todeksi/.

Kilpisjärvellä lokakuussa. Maisemat Norjaan päin.
Kilpisjärvellä lokakuussa. Maisemat Norjaan päin.
Norjan Lyngenissä lokakuussa. Vesiputous, ruska ja joen kuohut.

Viimeistään matkallani varmistin itseni siitä, että halun asua luonnon välittömässä läheisyydessä. Vaikka alla olevan kuvan maisemissa Norjan Lyngenissä.

Norjan Lyngenin Alpit lokakuussa. Norjan maalaismaisema, vuoristo, kirkas vuonon vesi.

Talvi 2019

Marraskuussa talven mielialavaihtelut ja pääosan aikaa täysin musta maa kävi välillä kovin raskaaksi. Vietin paljolti vapaa-aikani leväten, lukien, neuloen ja lähiluonnossa liikkuen. Lyhyetkin retket – vaikka räntäsateessa – piristivät mieltä ja kehoa, kun niille vain malttoi lähteä.

Marraskuu Pirkanmaalla, sumuista ja märkää.
Marraskuu Pirkanmaalla, sumuista ja märkää.
Marraskuu Pirkanmaalla, sumuista ja märkää.

Joulukuussa koin hienoja hetkiä Pohjanmaalla Ohtakarin kalastajasaarella ja vietettyäni ensimmäistä kertaa yön ulkona talvella Etelä-Konneveden kansallispuistossa. Kirjoitin niistä molemmista omat kirjoituksensa blogiini, löydät ne täältä: https://sannavaara.com/2019/12/09/kiireeton-viikonloppu-ohtakarilla/ ja https://sannavaara.com/2019/12/19/yo-ulkona-talvella-etela-konneveden-kansallispuisto/.

Ohtakarin kalastajasaari ja Itämeri joulukuussa.
Yö ulkona talvella riippumatossa Etelä-Konneveden kansallispuistossa Enonrannan laavun lähellä. Yöllä satanut lumi jäi kevyenä tarpin pinnalle.
Yö ulkona talvella riippumatossa Etelä-Konneveden kansallispuistossa. Yöllä satoi paksulti lunta.

Nyt loppuvuoden lähestyessä maa on saanut taas hetkeksi uuden, paksun lumipeitteen. Muutama päivä on ollut henkeäsalpaavan kaunis kalpeassa auringonvalossa ja kirpeässä pakkasessa. Se ja pyhäpäivien lomailu kirjojen, vilttien, villasukkien ja rakkaiden ihmisten kanssa on kohottanut syksyn mittaa madaltunutta mielialaa.

Kaunis pakkaspäivä Pohjanmaalla auringonlaskussa pellolla.
Kaunis pakkaspäivä Pohjanmaalla auringonlaskussa pellolla.
Kaunis pakkaspäivä Pohjanmaalla auringonlaskussa pellolla.
Kaunis pakkaspäivä Pohjanmaalla auringonlaskussa pellolla.

Vuosi 2019 ei ole ollut lempivuoteni, siihen on mahtunut monta kompastumista ja kantapään kautta uusien asioiden opettelua. Mutta olen oppinut, se on tärkeintä. Matkalle on mahtunut upeita asioita ihanien ihmisten kanssa. Nyt olen valmis seuraavaan vuosikymmeneen, se tuo taatusti hienoja hetkiä ja uusia seikkailuita.

Ihanaa uutta vuotta!

♥: Sanna