Roadtrip Lappiin ja Norjaan lokakuussa: Kotimatkalle

Roadtrip Lappiin ja Norjaan lokakuussa: Kotimatkalle

Senjalla heräsin Ersfjordin rannalla pikku pakkasessa vuorien välistä. Auton ikkunat olivat sisäpuoleltakin jäässä, kuten monena muunakin aamuna. Rannalla ei ollut ketään muuta, aamuaurinko valaisi vain muutaman talon vuoren kupeessa. Aamu-usva oli juuri häipymässä takaisin Jäämeren aavalle.

Yhtäkkiä en enää keksinyt, mitä haluaisin täällä tehdä. Olin kirjaimellisesti kirmannut sydämeni kyllyydestä vuorilla, niityillä ja puronvarsilla vailla minkäänlaista pelkoa siitä, mitä muut ihmiset ajattelevat, jos moisen näkevät. Kukaan ei ollut näkemässä. Olin kokenut ja nähnyt paljon enemmän kuin ajattelin, saanut tuntea ihanaa vapauden tunnetta, kun kellonajalla tai viikonpäivälläkään ei ole väliä. Tuntui, että olin täysi.

Olin valmis kotimatkalle.

Pipo päässä on hyvä nukkua, kun ulkona – ja sisällä – asteet laskevat pakkasen puolelle

Kotimatkaa en ollut suunnitellut sen paremmin kuin tulomatkaakaan. Pikaisesti katsoin kartasta, että voisin ihan hyvin ajaa Ruotsin läpi, vaikkakin Käsivarren reitti saattoi olla hieman lyhyempi. Mutta minulla ei ollut kiire mihinkään.

Paluumatka sujui samalla ajatuksella kuin tullessakin; pysähdyin kun näin kiinnostavia paikkoja, kuvasin ja nautin maisemista. Puoli tuntia, pari tuntia tai puoli päivää, vapaus oli minun.

Ruotsin puolella vuorien ylityksen jälkeen erämaa-alueella alkoi sankka lumipyry. Abiskon kohdalla se oli jo niin kova, ettei eteensä nähnyt. Meinasin pysähtyä Abiskoon ja käydä kansallispuistossa vielä päiväseltään, mutta päivänvaloa oli enää hetki jäljellä ja jaksoin vielä ajaa tovin, joten jatkoin matkaa.

Abiskosta Kiirunaan ajettaessa matkalla on iso järvi, Torneträsk. Kaunis ja näyttävä – kuulemma. En nähnyt koko järveä saati sen maisemia kovalta lumituiskulta. Taisin myös ihmetellä tienvarsilla olevia varoituskylttejä lumivyöryistä ja pohdin ajaessani vuorten kupeissa lumesta kinostuvaa tietä, kuinka paljon lunta pitää sataa ennen kuin se voi alkaa vyörymään.

Valokuvia Ruotsin puolelta minulla ei ole. Olin väsynyt ajamisesta ja lumituiskusta. Sain väistellä aura-autoja ja valkoisia poroja, jotka tuntuivat hyppäävän tielle kuin tyhjästä.

Pimeässä, lumettomassa metsässä valkoinen poro näkyy kuin heijastin. Mutta lumen sekaan se sulautuu liiankin hyvin.

Ajatuksenani oli ajaa, kunnes en enää jaksa ja jäädä johonkin tien varteen nukkumaan. Lumen kinostuessa jo yli 15cm ja aura-autojen kasatessa sitä teiden varsille, näin silmissäni aamun, kun (valkoinen) autoni on hautautunut kinosten keskelle Ruotsin Lapin erämaassa, missä puhelimen kuuluvuutta ei ollut juuri nimeksikään.

Jatkoin siis sitkeästi matkaa Kiirunaan asti, jossa pysähdyin yöksi kalliihkolle, mutta varsin mukavalle leirintäalueelle aivan kaupungin ytimeen. Monen päivän maalais- ja vuoristomaisemien jälkeen Kiirunankin pieni kaupunki tuntui suurelta, autojen äänet kovilta ja katuvalot kirkkailta.

Muistin taas, miksi haaveilen ja suunnittelen muuttoa maalle, kauas kaikesta kaupungin melskeestä.

Norjan maalaismaisemassa sielu lepää.

Ajattelin kirjottaa lopuksi hienoin ja kaunein sanankääntein, miten upea ja tärkeä matka tämä oli. Mutta siinäpä se, mitä sanotuksi saan ja taidan. Matka oli upea ja niin kovin tärkeä.

Muistin, miten paljon inspiraatiota ja luovuutta löydän luonnosta. Muistin, miten tärkeää on, että on vielä luontoa, johon kukaan ei ole koskenut. Se on vähenemässä ja liian harva tietää tai muistaa, miltä se näyttää. Mutta sitä on vielä. Pidetäänhän siitä huoli, jooko?

Tämä oli matka, jolla ei ollut päämäärää ja se oli hyvä juuri niin.

♥: Sanna

Roadtrip Lappiin ja Norjaan lokakuussa: Se kuuluisa Senja

Roadtrip Lappiin ja Norjaan lokakuussa: Se kuuluisa Senja

Onneksi olin viettänyt täydellisen päivän ja illan Skibottnin rannalla , olin levännyt ja harmonisessa mielentilassa, kun jatkoin matkaani Lyngenin alppien läpi (kyllä, välillä myös läpi – parhaimmillaan kolme kilometriä kapeaa, pimeää tunnelia pitkin) kohti kehuttua Senjan saarta.

Senja on saari, joka kasvattaa suosiotaan matkailijoiden joukossa vuosi vuodelta. Paikalliset kertoivat, että oman arvionsa mukaan viime kesänä matkailijoita oli paljon ja niistä 8/10 oli suomalaisia. Nyt niitä ei näkynyt ainuttakaan.

Saavuin Senjalle iltahämärissä, hieman jo uupuneena tien päällä olemisesta. Koska olen huono suunnittelemaan – tai no, en ollut suunnitellut ollenkaan, mihin saarella menen ja missä yövyn, lopputulema oli myös sen mukainen. Matkalla Senjalle, vesivarastoni loppuivat täysin, joten olin leirintäalueen tarpeessa, mutta en meinannut löytää sellaista mistään.

Google suositteli Senja Camping -leirintäaluetta hienoin kuvin ja arvosteluin, mutta ajettuani 10km pientä, pilkkopimeää hiekkatietä, joka lopulta päättyi umpikujaan ilman minkäänlaista havaintoa leirintämahdollisuudesta, olin valmis itkupotkuraivareihin.

Itkupotkuraivareista ei tässäkään kohtaa ollut hyötyä, kun kukaan ei niitä ollut todistamassa. Kerättyäni itseni, jatkoin matkaani saaren toiselle puolelle, jossa suljetun leirintäalueen omistaja onneksi oli puhelimen päässä tavoitettavissa ja tuli ystävällisesti avamaan oven matkalaiselle. Ensitapaamisella kättelyn lomassa hänkin kysyi unisin silmin “What are you doing here at this time of the year?”. Niin, lokakuussa ei Norjassakaan juuri muita matkailijoita näkynyt.

Seuraava aamu valkeni hädin tuskin sakean sumun keskeltä. Rannalla merelle ei näkynyt kuin muutama metri. Yöllä oli ollut pakkasta, maa oli kuurassa ja maisema aavemaisen utuinen ja harmaa.

Illansuussa horisontti alkoi yllättäen seljetä ja ensimmäistä kertaa huomasin olevani korkeiden vuorien ympäröimänä. Sumu oli aiemmin niin peittävä, että edes niiden siluettia ei näkynyt.

Illalla autoni ikkunaan yllättäen koputettiin. Norjalainen seurue oli tullut lähikaupungista viettämään viikonloppua alueelle ja kutsuivat minutkin iltanuotiolle. Konjakkipullon ja tulen liekkien lämmössä yritimme keskustella yhteisen kielen puuttumisesta huolimatta englannin, ruotsin ja norjan yhdistelmällä muun muassa lisääntyvästä turismista ja sen vaaroista, revontulien ihmeellisyydestä, pohjolan luonnosta ja kulttuureista. Koin yhtäkkiä vahvan yhteyden näihin tuntemattomiin, ystävällisiin ihmisiin, kielimuurista huolimatta, kun istuimme hiljaa tulen leimussa ihastellen taivaalla leiskuvia revontulia.

Aamulla maisema oli jäinen, mutta kirkas. Aurinko näyttäytyi ensimmäistä kertaa koko reissuni aikana. Norjalaiset pyysivät minua mukaansa käymään kaupungissa, mihin he olivat matkalla, mutta kieltäydyin kohteliaasti. Kun valittavana oli tämä upea saari ja sen luonto tai tiheään asuttu kaupunki, valinta ei ollut vaikea. Hyvästelin joukon ja jatkoin matkaani pohjoisemmaksi, kohti Ersfjordin rantaa.

Matkalla löysin upean vuoristopuron, jonka ääressä hurahtikin huomaamatta puoli päivää valokuvaten ja nauttien aurinkoisesta pakkasilmasta. Kävelin puron vartta edestakaisin, kiipeilin sen jäisillä kivillä ja maistelin sen jääkylmää ja turkoosiin vivahtavaa puhdasta vettä.

Nämä ovat niitä hetkiä, jotka jäävät minulle rakkaimpina mieleen; paikat, jotka löytyvät sattumalta ja joissa on jotakin erityisen koskettavaa ja joista löydän suunnattomasti inspiraatiota.

Aurinko paistoi, mutta maa oli kuuran peitossa. Pienet, kosken kuohuista syntyneet lammikot olivat jo jäässä, samoin auringon valosta oranssin vivahteen saanut heinikko.

Lähdin ajamaan vielä pohjoisemmaksi, ensin Hestenin vuorelle ja siitä yöksi Ersfjordenin rannalle, joka on myös noussut suosituksi matkakohteeksi kesäaikaan.

Hestenille nousu oli nopea päähänpisto. Sinne oli helppoa ajaa, retkireitti näytti vain 2km eikä vaatinut kummempia valmisteluita. Olin kyllä tietoinen norjalaisten “helpoista” retkireiteistä ja niiden vaativuustasojen eroista verrattuna suomalaisiin reitteihin. Saattaahan moiset nousut olla helppoja kansalle, joka syntyy ja elää korkeiden vuorten keskellä. Ihmiset, jotka elävät lähes merenpinnan tasolla koko elämänsä (allekirjoittanut), lähtökohta on hieman eri.

Suomen nyppylät kalpenevat näiden jyrkkyyksien rinnalla.

Yllätyin, että vuoren rinteillä oli niinkin paljon ihmisiä. Vastaan tuli lähes kymmenkunta seuruetta. Suurin osa kapuajista oli norjalaisia tai ruotsalaisia, mutta myös muutama kiinalaisseurue oli matkalla alas.

Aloitin kapuamisen sopivaan aikaan. Aurinko oli juuri alkanut laskea vuorten taakse ja suurin osa ihmisistä oli tulossa vuoren rinteiltä alas. Sain kavuta rauhassa. Otin oman aikani vuoren valloittamiseen, istuskelin rinteillä ja nautin maisemista. Toki tasoitin samalla kiihtyvää pulssiani ja maitohapoilla käyviä jalkojani – nousu ei ollut helppo, norjalaisten arvioista huolimatta.

Tauolla on hyvää aikaa taiteilla.

Ajattelin tälläkin kertaa, ettei minun ole pakko päästä huipulle asti. Etenkin, kun huomasin, että loppumatka oli niin jyrkkä, että se vaati lyhyen matkaa nelinkontin etenemistä. Olin jo väsynyt ja pohdin, onko sen arvoista, että nousen vielä muutamakymmen metriä ja olen aivan puhki. Alaskin olisi jaksettava.

Jostain syystä päätin kuitenkin jaksaa loppuun asti. Ja hyvä niin. Maisema huipulta oli huimaava ja väsymys unohtui hetkessä. Kyynel lähes vieri poskelle, niin liikuttunut olin sen hetken upeudesta.

Vuoren huippu oli kapea kaistale maata, vain muutama metri. Sen molemmin puolin avautui maisema alas vuonoon ja naapurivuorien lumipeitteisille huipuille. Vieressä kohosi Senjan saaren ehkä tunnetuin huippu, Segla, harmaan sinisenä vasten laskevaa aurinkoa.

Huipulla kanssani auringonlaskun jakoi vain kiinalaisnainen, joka odotti matkakumppaneitaan. Keskustelimme tovin maisemista ja Norjan luonnosta, mutta pääosin jätimme toisemme rauhaan ja keskityimme omaan kokemukseemme.

Join teekupposen, otin muutaman kuvan ja aloitin matkan alas. Taas yksi, ikimuistoinen päivä lähestyi loppuaan auringon laskiessa pystysuorien Seglan kivirinteiden taakse.

♥: Sanna