Uusi lumi vanhan surma

Uusi lumi vanhan surma

Uusi lumi taattu kevään merkki. Joka vuosi juuri ennen kuin kevät varsinaisesti puhkeaa kukkaansa, tulee uutta lunta. Talvi muistuttaa itsestään ja omista voimistaan. Useimpina vuosina se aiheuttaa pettymystä ja ärsytystä, mutta tänä vuonna vain iloa. Kiitos, talvi!

Maisema peittyi nopeasti valkoiseen tuulen tuiverruksen saattelemana.

Nautittiin Papun kanssa tästä (luultavasti) lyhytaikaisesta hauskuudesta koko sydämiemme kyllyydestä.

Iloa ja valoa kevääseen!

♥: Sanna

Kiireetön viikonloppu Ohtakarilla

Kiireetön viikonloppu Ohtakarilla

Vietin itsenäisyyspäiväviikonlopun Ohtakarilla – pienellä punaisten kalastajamökkien valtaamalla saarella, jolla kuulee meren aallot joka suunnasta, jos osaa olla tarpeksi hiljaa.

Ohtakari on Pohjanmaan rannikolla, Kokkolasta noin tunnin ajomatkan päässä. Mantereelta saarelle ajettaessa 70-luvulla rakennettua pengertietä pitkin vasemmalla puolella aukeaa Vattajan hiekkarannat. Ranta, joka voittaa pituudessaan Yyterin ja Kalajoen rannat mennen tullen, mutta jota ei juurikaan mainosteta sen veroisena.

Ohtakarin kalastajamökit ja takana Vattajan hiekkaranta.

Hiekkarannan sijaan vietin viikonlopun nauttien ihanasta seurasta tunnelmallisessa kalastajamökissä, jossa oli kaikki tarvittava, mutta ei mitään ylimääräistä. Vessatarpeetkin hoidettiin mökin takana vinossa riveissä seisovissa, mökkien mukaan nimetyissä ulkohuusseissa. Kokemus on sekin, kun hipsii tähtitaivaan valossa huussiin meren aaltojen huojuessa rantaan vain kivenheiton päässä.

Aika kului saarella raukean hitaasti; päivän valoisat tunnit ulkona meren kuohujen jäädyttämillä kivillä taiteillen ja hurmaavan lyhyellä (1,5km) luontopolulla rannan ainutlaatuista luontoa ihaillen. Pimeän tullen ajanviettona toimi mökin ja saunan lämmittäminen, pienistä päiväunista (kyllä, monikossa) nauttiminen, kirjan lukeminen, neulominen ja hieman myös Linnanjuhlien vilkuileminen.

Luontopolku kulki pitkin rakkakivikkoa – tai pirunpeltoa, joka on tarunhohtoisempi nimi vanhalle merenpohjalle.

Ohtakarilla on mielenkiintoinen historia. Siellä on todistettavasti ollut asutusta jo 1500-luvulla, jolloin sitä on kutsuttu Susisaareksi. Se on ollut – ja mökin vieraskirjan perusteella on edelleenkin – tärkeä tukikohta paikallisille kalastajille. Onhan se “viimeinen saari ennen ulkomerta”. Näin talvella tuntui kuin saari olisi uinuva kalastussatama, joka odottaa meren jäähileiden sulamista ja kesän aurinkoa valaisemaan kalamatkoja ulkomerelle.

Saarta täplittää valtoimenaan pieniä punaisen eri sävyillä maalattuja kalastajamökkejä, joista osa toimii nykypäivänä myös vapaa-ajan mökkeinä. Vanhimpien mökkien kulunut punamultamaali ja haalenneet pitsiverhot henkivät aikaa sata vuotta sitten. Ne ja uudemmat, meren sineä vasten kirkkaan punaiset lomamökit kököttävät vieri vieressä sulassa sopusoinnussa välittämättä aikojen ja maalikerrosten vaihtumisesta. Meri ja sen luomat mahdollisuudet on ja pysyy, ajoista viis.

Heräsin itsenäisyyspäivän jälkeisenä aamuna, 102-vuotiaan Suomen vielä uinuessa ihailemaan ulkomereltä sarastavaa auringonnousua. Kovin aikainen lintu ei joulukuussa tarvitse olla, auringonnousua kun voi ihailla hyvin vielä puoli yhdeksänkin aikaan. Se sopi hyvin kiireettömän ja raukean viikonlopun suunnittelemattomuuteen.

Auringonnousu sinänsä ei kovin dramaattinen tapahtuma talvikuukausina ole. Vaalea häivähdys keltaista ja vaaleanpunaista, joka juuri ja juuri jaksaa nousta horistontin yläpuolelle muistuttaa auringon olemassaolosta, joka näinä kuukausina tuntuu niin kaukaiselta. Pienikin valon kajo on tervetullut rikkomaan alkutalven pimeyden.

Meri oli hionut rannan kivet ajan ties kuinka pitkässä saatossa lähes kulmattomiksi ja puhaltanut päälle kevyen jäähuurteen. Parhaat auringonnousun seuraamispaikat olivat (omasta mielestäni) liukkaiden kivien päällystämässä saaren kärjessä, meren aaltojen juuri ulottumattomissa, jonne taiteilin aamujähmeän itseni, koska päätin niin.

Ja olihan tuo sen arvoista. Pienen hetken, silmän levätessä meren aavassa ja olemattomassa horisontissa sen takana, voi kuvitella elävänsä pienessä kalastajakylässä vuosisatoja sitten. Odottavansa aamun pikkutunneilla merelle lähteneitä kalastajia ja mahdollista saalista.

Aallot kivikkoon lempeästi, mutta tottumattomalle korvalle kuitenkin niin kovaa pauhuten istuin tovin huurteisen kylmällä kivellä omassa mielikuvitusmaailmassani. Nautin siitä juuri sen verran kuin Pohjanlahdelta puhaltava tuuli antoi palelematta myöten ja siirryin sisälle takkatulen ääreen.

Ohtakari antaa aihetta mielikuvitusmatkoille ja inspiroi kurkistamaaan kalastajien elämää vuosisatojen takaa. Sen talviuninen tunnelma oli omiaan kahdelle ihmiselle ja koiralle nauttia viikonlopusta ja juhlistaa Suomen syntymäpäivää rauhallisin ja luonnonläheisin elkein.

♥: Sanna